Etsiskelin tutkimustuloksia pitkän työkuormituksen aiheuttaman hajoilleen työmuistin palautumisesta. Tutkimustietoa on niukasti ja se on helppo havaita jo muutenkin aiheesta tietoa kaivelleena. Vähäinenkin lisätieto auttaa kuitenkin suhtautumaan tulevaisuuteen ja omaan kokemuksiin paremmin kuin vain se perinteinen lohdutus, että aika korjaa.
Selvittämäni mukaan työmuisti VOI palautua, kunhan stressi ja kuormitus asettuvat ei-kuormittavalle tasolle. Mitään takeita ei ole, että kaikki sujuu jonkin ajan kuluttua kuin itsestään ihan hyvin. Tämä on jotenkin lohduttavaa, sillä oman kuormitukseni seisauttamisesta on nyt noin puoli vuotta. Työmuistini toimii paremmin, muttei ole todellakaan entisellään. Tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei lähellekään riittävän pitkä aika ainakaan minun kohdallani.
Joidenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan puolitoista vuotta (1,5 v) on sellainen ajanjakso, jolloin näkyy usein merkittävää työmuistin kohentumista, mutta ei vielä täyttä toipumista. Siihenkin on siis vielä vuosi aikaa.
Olen ollut ihmeissäni oman tilanteeni ja oman suhtautumiseni kanssa. Olen kokenut kaiken ensimmäistä kertaa (onneksi) enkä ole löytänyt vertailtavaksi kokemustietoa. Nyt tässä vaiheessa ymmärrän jo tätä alkumatkaa hieman paremmin.
Hämäävää on, että muistini toimii muuten hyvin. Osaamiseni ja ammattitaitoni eivät ole kadonneet mihinkään. Yllättävät henkisen kaistan vaihtotilanteet eivät sen sijaan suju. Uudet yksityiskohdat eivät löydy muististani valon nopeudella etenkään, jos joudun palauttamaan niitä mieleeni jossain aivan muussa asiayhteydessä.
Minun kokemukseni näistä yllätystilanteista on kuin olisin yhtäkkiä tsunamin tuhojen keskellä - jossain. Kaikki ympärillä pyyhkiytyy hetkeksi (joskus pitkäksikin hetkeksi) pois, enkä saa mistään kiinni. Nopeasti heräävät ahdistus, häpeä ja kauhu eivät auta tilannetta. Näissä tilanteissa on iso ero, onko siinä vaiheessa lähelläni ymmärtäviä ja minua tukevia kollegoita vai minulta normaalisuoritusta odottavia reaktiotani selvästikin paheksuvia työkavereita.
Olen jakanut lähityöyhteisölleni tietoa muistitilanteestani, jotta olisimme samalla sivulla asiasta. Mutta emmehän me ole. Joku ei muista koko asiaa ja jonkun toisen mielestä kyseessä on selvästikin pieni ongelma, jonka pitäisi sairausloman myötä olla jo mennyttä elämää. Minä olen tilanteista ihan yhtä ymmälläni kuin monet kollegani, mutta osa heistä osaa mielettömän upeasti arvostaa tilannettani ja tunteitani. He toteavat usein, että tämän tiedonhan ehtii kaivaa palaverin jälkeenkin ja muistuttavat, että kaikki on ihan ok. Se auttaa todella paljon.
Häpeän ja kauhun määrä näissä yllättävissä kaiken kadottamistilanteissa on ihan tolkutonta. Sitä on vaikea yrittääkään kuvailla. Mutta päälle iskevä paniikki on raju. Ymmärrän toki, että sen ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Minulle tilanne aiheuttaa häpeän kehän, jossa häpeää syntyy jatkuvasti lisää.
Kerron tästä siksi, että joku muu ehkä saa tästä hivenen vertaiskokemusta omaan tilanteeseensa.
Olen myös tuntenut vihaisuutta ja äkäisyyttä, asiat olivat voineet edetä paremmin ja aikaisemmin. Mutta niin ei käynyt. Nyt yritän ohittaa epäoikeudenmukaisuuden tunteeni ja hyväksyä tämän tilanteen.
Olen antanut itselleni luvan (häpeästä huolimatta) tehdä yhden asian kerrallaan ja olla edes yrittämättä vastaamista kaikkiin toiveisiin ja tarpeisiin saman tien. Olen huomannut, että loppujen lopuksi asiat etenevät nopeammin ja virheettömämmin, kun annan kaikelle oman aikansa. Toki tämä vaatii jatkuvaa priorisointia, malttia ja lepohetkien muistamista.
Olen nyt viikon verran osannut pitää itseni omassa rytmissäni ja kuplassani. Kun en ole enää keskellä kaikkia moniajoa suorittavien ihmisten ajatusvirtaa, voin paremmin. Ja mielestäni myös näen selvemmin. Hosumisen ja kiireen keskellä kilvoittelevat ihmiset tuntuvat turvallisen etäisiltä, kun voin keskittyä vain asioiden kannalta olennaisiin viesteihin. Ajoissa.
Toivon, tämä kirkastumisen tunne ei ole väliaikaista, vaan osaan pitää huolen omasta rytmistäni jatkossakin. Kun en anna itselleni lupaa heittäytyä muiden hosumiseen, en joudu tsunamin jälkihöyryihin. En ole hukassa enkä törmää henkeä salpaavaan häpeään. Ja saan silti aikaan enemmän niitä ihan oikeita työtuloksia, joita pitääkin.
Kävin vielä lokakuun viimeisinä päivinä metsässä suppilovahveroita etsimässä. Lähimetsästä en löytänyt juurikaan sieniä, joten suuntasin takuuvarmaan suppismetsääni. Ei niitä suppiksia mitenkään hekeäsalpaavan paljon ollut, mutta ne olivat kunnollisen kokoisia ja riittivät hyvin minun tarpeisiini.
Pusero on saumaton, palat on virkattu yhteen. Lanka on paksua ja painavaa, nyt valitsisin hieman ohuemman langan. Väristä pidän kuitenkin, se tuntuu oikein omalta ❤️
Ihanaa alkanutta marraskuuta 🙏🦜🌴
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!