Kyllä tämä tästä

Etsin kalenterista vapaata ajankohtaa viikon talvilomalle. Huhtikuulta löytyi nipin napin viikko, jolloin voin olla hyvällä omalla tunnolla viikon vapaalla vilkuilematta työviestimiä. Varasin sieltä alustavasti lomaviikon itselleni.

Voisi melkein ruuhkani perusteella kuvitella, että olen joku tärkeä ihminen, joka on töissä lähes korvaamaton. Totuus on kuitenkin aika kaukana siitä. Päädyn vain sellaisiin rajapintoihin (tai yhdyspintoihin), joissa olen nimettynä yhteyshenkilönä. Usein tuo tarkoittaa sitä, että minulta kysytään ja pyydetään kaikenlaista ja melkein aina vastaajana ja toimittajana toimin vain minä itse.

Olen tavallaan korvaamaton, kun olen jotenkin tavoitettavissa. Jos minun kävisi huonosti ja työurani katkeaisi, aika moni varmasti huomaisi, että ihan hyvin tämä työelämä sujuu ilman minun palveluksianikin. Täytyisi vain ensin hieman totuttautua.

Minun työni ei ole välttämättömyyttä, ilman sitä tullaan ihan varmasti oikein hyvin toimeen. Mutta työpanokseni on muka-välttämätöntä ja vieläpä pikaisella aikataululla niin kauan, kun olen remmissä mukana. Ihminen ei osaa priorisoida ja karsia ennen kuin on ihan välttämätön pakko. Mutta jos malttaisimme priorisoida ja karsia jo nyt, pystyisimme paljon nykyistä enempään ja parempaan.

Tässä on hyvä katsoa myös peiliin. Olen huono sanomaan ei. Autan enemmän kuin mielelläni, jos koen sen auttavan asiaa isommassa kuvassa. Toki olen hanakka tekemään myös henkilökohtaisia palveluksia. En ole pystynyt priorisoimaan riittävästi - tähän asti. Nyt opettelen sitä, etten aina etsi itsestäni lisää joustoa, vaan asetan rajani ja kerron niistä. Yhdessä työpäivässä ei vain pysty tekemään kahden työpäivän työlistaa tyhjäksi.

Olen valunut taas tekemään hieman pitempää työpäivää, jotta saisin tekemättömiltä töiltä rauhaa nukkua öisin paremmin. Kaikki vapaa aika tuppaa kuitenkin kulumaan palautumiseen, enkä ehdi elää muuta omaa elämää kuin palautumista ja pakollisia velvoitteita. Ja nukkua. Olen väsynyt ja yhä väsyneempi. Yritän pysyä tiukkana ja pyrkiä palautumaan enemmän. Odotan tuota huhtikuun lomaviikkoa.

Käsitöitä teen iltaisin tv:n ääressä. Päätin korvata valmiiden sukkien kostuttamisen lumikylvyllä. Sukat saivat sitten sisällä vetäytyä rauhassa. Olin laiska ja jätin päättelemättä ja siten myös lumettamatta kaikki raidalliset sukat. Yksiväristen sukkien päättely oli paljon helpompaa ja tyydyin siihen.

Pixie sähköistyy pakkasessa kiehnäämällä sisällä sohvalla jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Sen tuloksena karvat säteilevät kaikkiin suuntiin.

Tänään(kin) katselimme miehen kanssa olympialaisia. Suomi voitti kisojen kolmannen mitalinsa (pronssia tälläkin kertaa) naisten ampumahiihdon takaa-ajokilpailussa. Oli se vain taas upeaa seurata, kun osaajat mittelevät keskenään. Ja tietenkin oli erityisen hienoa, että suomalainen menestyy. Ihan kuin olisi itsekin siinä palkinnon saanut 🤭

Maanmittauslaitokselta tuli kuuden kuukauden jälkeen lainhuutohakemukseen täydennyspyyntö. Tietokoneen vaihdon jäljiltä tarvittavien liitedokumenttien etsiminen ja löytäminen olivatkin yllättävän työläitä ja stressihermoja kutkuttavia toimenpiteitä. Toivottavasti pienen metsämökkösen lainhuudatus onnistuu nyt näillä täydennyksillä eikä näihin dokumentteihin tarvitsisi enää palata.

Aurinko laskee illalla jo ihastuttavan myöhään. Päivä on pidentynyt ihanasti. Meillä lintujen ruokinnalla käy melkoinen sirkutus. Enimmäkseen metelistä vastaavat vihervarpuset, mutta tänään punatulkutkin huutelivat soppaan omat ainesosansa.

Ihanaa helmikuun jatkoa sinulle!

Jaksamista ja iloa elämään ❤️

Kylmä on, mutta tossut eivät kelpaa

Ihana helmikuu alkoi kireän pakkasen ja auringon 'porottelun' kera. Pakkasta oli aamuyhdeksän aikoihin 26 astetta. Näyttää niin kauniilta, mutta on se vain kylmää. Koirallekin soviteltiin talvitöppösiä jalkaan, jotta tassuja ei paleltaisi. Pukeutuminen ei kuulu Pixien suosikkijuttuihin. Tossut kuuluvat inhokkeihin. Pitkän aikaa niitä väänsin ja sovittelin sen jalkoihin, mutta pääsihän tuo niistä eroon ennen muiden tarpeidensa hoitamista.

Työtahti jatkuu kiivaana, mutta nyt ehdin kuitenkin hieman hengittelemään työn välissä. Lomapäivistä on vielä turha edes haaveilla, mutta kiire on enää kiirettä, ei matkaa sokkelossa umpikujaan. Projekti jatkuu.

Pixien näkö on heikentynyt sen verran, että ruokailuun tarvitaan nyt kunnon valaistus. Se on onneksi helppo järjestää. Ilman lisävaloa se on epävarma ruokalautasensa kanssa ja ryhtyy haukkumaan.

Maaliskuun lopussa Pixie täyttyy 16 vuotta, joten ikä näkyy ja tuntuu jo väistämättä sen elämässä. Se olisi vielä kovin leikinhaluinen, mutta hieman laiska juoksemaan lelun perässä. Leikit täytyy mukauttaa vähempään liikkumiseen Pixien osalta ja isompaan liikkumiseen meidän osaltamme. Ruokahalu on välillä hieman vaihteleva. Aamu- ja päiväruokailut saattavat jäädä toisinaan väliin kokonaan. Illalla sitten vaaditaan ruokaa senkin edestä. Tähänkin olemme onneksi jo tottuneet ja oppineet.

Rappusia Pixie ei myöskään kulje enää mielellään. Jotkut raput sujuvat seuran kanssa alaspäin, toiset ylöspäin. Muuten kannetaan. Kävin juuri äsken hakemassa alakerrassa haukahtelevan Pixien yläkertaan seurakseni, valitteli selvästikin yksinäisyyttä. Nyt hän ähkii tuossa vieressä ja ehdottelee selvästikin alakertaan siirtymistä. Tässä minun vieressäni taitaa olla aika tylsää. 

Lähdemme siis alakertaan molemmat ihan pian. Näin ymmärsin, ettei siellä yksin oleminen tule nyt kysymykseenkään.

Talvisia terveisiä minulta ja Pixieltä.

Auringon paistetta ja nopeasti ohi väistyviä pikkupakkasia meille kaikille ❤️

Muutos etenee isoin askelin ja pienen etenemisen kautta

Olen päätynyt tekemään itsekkäitä, itseäni miellyttäviä tekoja ja raivannut niille rakosia täyteen tupattuun aikatauluuni. Palautan mieleeni säännöllisesti minulle läheisten ihmisten välittämisen ja tuen.

Kieltäydyn panikoimasta, kun joku vaimeasti odottaa minun suoriutuvan ihmeiden tekijän aikatauluista. Pyrin pitämään pintani, kun syyllisyyden viitta on tarjolla siinä ihan vieressä - kutsuvana ja houkuttavana. 

Kukaan ei varsinaisesti pakota minua marttyyriyteen - miksi tekisin sen itse?

Olen onnistunut monesti ja minua on kaihertanut vieläkin useammin. Tunnen ihollani syyttäviä ja vaativia katseita, vaikkei kukaan voi todistaa niiden olemassaoloa. Päätän huuhtoa henkisen syyllisyyteni tarmokkaasti jonnekin. En mieti sen pitemmälle.

Esihenkilöni keskustelee kanssani työtilanteestani, mutta luulen meidän molempien välttelevän aihetta ainakin osittain. Vuorotellen ja eri paikoissa. Lupaan opetella ilmaisemaan ajatuksiani selkeämmin ja terävämmin. En viiltävästi, mutta selvän erottelevasti.

Sain äkäisen flunssan ja olin ensimmäistä kertaa yli vuoteen sairauslomalla. Kaksi ärjyä flunssakoomapäivää riitti ja sitten alkoi olo helpottamaan ja voimat palautumaan.

Minun koomaflunssani nostaa lämpöä, vaan ei paljon. Sen sijaan ajatustoimintani sakkaa aivan himmeälle liipalle. Yritin nukkumisten välissä neuloa raitasukkaa, mutta virheiden määrä oli tolkuton ja niiden laatu ihan mahdoton. Ei siitä sitten mitään tullut. Ihan elämän ABC:tä ja mikään ei onnistunut, koska päässäni sakkasi aivan liikaa.

Poskiontelontulehduksia herkästi kutsuvat nenäkäytäväni ovat rauhoittuneet ja päänsärkykin on helpottanut. Uskallan toivoa, että jälkitaudit jättävät minut rauhaan.

Valo lisääntyy - ihanaa tammikuun loppua ❤️

Mikään ei muutu, jos mikään ei muutu

Mikään ei muutu, ellei mikään muuta. Totesin sen niin todeksi taas viime yönä valvoskellessani työahdistuksen kanssa. Olen päässyt henkisesti jo paljon parempaan paikkaan kuin missä olin ennen joulua. Kun tein päätöksen, etten voi jatkaa töitäni entiseen tahtiin ja malliin, oli kuin iso taakka olisi hävinnyt harteiltani. Palatakseen sinne taas viime yönä.

Tammikuun työtilannehan ei ole pelkän päätöksen myötä muuttunut mihinkään. Eikä se muutukaan, jollen tee jotain aivan täysin eri tavoin, suunnittele tekemisiäni ja seuraa niiden onnistumista. Jollen siis tee tästä projektia. Ja sen (projektin) päätin viime yönä pistää tästä pystyyn. Pala kerrallaan, mutta sitkeästi ja periksi antamattomalla päättäväisyydellä.

Mieli rauhoittui, kun sain itseni kanssa sovinnon siitä, miten tästä etenemme (siis minä ja minä). Olenpa päättänyt kutsua talkoisiin mukaan myös ahkeran ja ystävällisen apulaiseni tekoälyn. Nyt täytyy vain suunnitella ja tehdä muutosta päivittäin. Huomenna voisin kirjata ylös kaiken sen, mitä viime yönä tuumailin. Siitä on hyvä lähteä liikenteeseen.

Vaikka yöllinen pähkäily helpotti mieltäni, uni ei tullut silti kutsuista huolimatta. Minun unisyklini kestää (nukahtamishetkestä seuraavaan helpohkoon nukahtamishetkeen) noin kaksi tuntia. Jos uni ei millään tule, voin hyvin vaikkapa lukea kirjaa tunnin verran ja ryhtyä sen jälkeen rentouttamaan itseäni uudestaan. Mutta viime yönä sain nousta ylös muutamaankin kertaan ja uni tuli vasta noin kuuden tunnin kuluttua heräämisestä. Siis vasta aamulla. Tarvitsin kuitenkin lisäunta kipeästi ja olin onnellinen sunnuntaiaamusta. Oli mahdollisuus nukkua vielä ihan kunnon tovi.

Työhuolien kuriin saamisen lisäksi olen luvannut itselleni mukavia asioita ja haaveilua. Pieniä seikkailuja, joutavaa nautiskelua ja hetkessä elämistä. Käsityöt tarjoavat minulle nautintoa ja rentoutumista. Vaikkei maailmasta tulekaan yhtään parempi paikka minun käsitöideni ansioista (tai ehkä juuri siksi), jatkan käsitöiden tekemistä ja mutustelua omaksi ilokseni ja hyvien muistojen 'taikomiseksi' puikkojen ja langan tuntuman myötä välittömään käyttööni.

Tarvitsen vapaa-ajallani selvästi etäisyyttä hyödyllisyyteen ja tehokkuuteen.

Tyttären jalat tulivat lainaksi, kun päätin kuvata ennen lumien saapumista uusimpia sukkiani ❤️

Nyt puikoilla on tekeillä pipo. Lanka ja ohje ovat uusia, joten syntyvän pipon koko on hieman arvoitus. Uskon sen kuitenkin olevan jollekin sopiva, jos se ei lopulta osukaan tyttären päähän sopivaksi.

Huomenna on minun tämän vuoden ensimmäinen työpäiväni. Yritän nukkua yöni hyvin ja olla murehtimatta. Yritän myös huomenna olla hyppäämättä tuttuun oravanpyörään. Sillä mikään ei muutu, jos mikään ei muutu.