Vanhassa kotikaupungissa vierailut eivät muutu yhtään helpommiksi. Kummankin vanhemman laitoshoito teettää lisää aikatauluhaasteita ja ihan käytännön elämän haasteita. Listalla on pitkä rimpsu asioita, jotka pitää vain hoitaa. Auton vakuutuksen keskeyttäminen, lehtitilausten lopettaminen, ilmaisjakeluiden pysäyttäminen ja ne laskut. Niiden kanssa riittää touhua ilman valtakirjoja. En tiedä, hyväksyisikö pankki enää minkäänlaista valtakirjaa tässä vaiheessa.
Jääkaappi pitäisi tyhjentää pilaantuvasta tavarasta. Äiti tarvitsee huulirasvan. Huusholli on ihan niiltä jäljiltä, mistä äiti on haettu ambulanssiin. Verta ei ole missään, mutta matot ovat kasassa ja tavarat sillä sun täällä. Kotihoitokin irtisanoi hoitosuhteensa äitiin. Uusi taho on nimetty, mutta täytyy seurata, miten äidin hoitoprosessi etenee.
Isä oli pirteällä tuulella. Yritti paraikaa kiivetä kaiteiden yli sängystään pois, kun hoitaja päästi minut hänen huoneeseensa. Huoneet ovat lukittuina kai asukkaiden rauhan takaamiseksi. Samalla omasta huoneesta tulee vähän vankila, sillä hälytysnapit ovat sängyn ulottumattomissa.
Kaiteet oli nostettu isän sänkyyn, kun hän oli lähtenyt kävelemään ilman rollaattoria. Seuraava vaihe oli kiivetä sängystä pois.
Juttua riitti ja minäkin olisin ollut parempaa seuraa, jos en olisi ollut niin väsynyt. Hän tuskin kuitenkaan huomasi tilanteessa mitään poikkeavaa.
Käytiin läpi valokuvakansiota ja tällä kertaa isä suhtautui hyvin, ihan innokkaasti jopa. Niin ne päivät ja hetket eroavat toisistaan.
Vähän ennen lähtöäni isä kysyi halatessamme, olenko lihonut. Mitäs siinä muutakaan voi kuin myöntää, että olen varmasti vähän lihonut. Isä mittaili summittaisesti kokoani ja nähtävästi olen vielä ihan ok 😂😂😂😂😂. Pituutta nippa yli 160 senttisenä lapsuuden kodissa asuessani painoni oli noin 44 kiloa. Joskus hieman yli, joskus alle. Täytyy myöntää, etten ole enää (onneksi) ihan noissa mitoissa.
Erityisen ilahduttavaa oli, että tälläkin kerralla erotessamme isä muisti vielä nimeni ja käytti sitä ihan oma-aloitteisesti. Tavatessa sukulaisuussuhdetta piti hieman selittää ja aukaista, mutta erotessa hän vielä käytti nimeäni. Voi olla, ettei näitä kertoja ole monia.
Myönnän olevani todella väsynyt ja uupunut kaiken tämän touhun keskellä. Olin kuoleman väsynyt Lahdesta kotiin tullessani ja seuraavan yön nukun aina levottomasti ja heikosti. Olisi niin upeaa olla sellainen sikeäuninen tyyppi, jota päivän tapahtumat ja tulevaisuuden huolet eivät yöllä vaivaa!
Lahdessa havaitsin vihdoin myös sen kuormittavan tekijän, että Lahti on minulle kaupunkina kovin epämieluisa. Minulla on melkoisen vähän hyviä lapsuuden ja nuoruuden muistoja vanhasta kotikaupungistani. Se ei tietenkään ole kaupungin vika. Kaupunki itsessään on tarjonnut mahdollisuuden niihin erityisiin hyviin kokemuksiin, joita tuolta ajalta muistan. Päällimmäisenä mielessä ainakin tällä hetkellä on ystävien vähyys ja vaihtuvuus, pakkoharrastukset, jatkuva ulkopuolisuuden tunne yhteisöllisissä tilanteissa, ankara kotielämä ja uudelleen ja uudelleen pilkatuksi tuleminen.
Hyviä kokemuksia tuli yleisurheilusta, kuvaamataidon tunneista pääsemisestä, teatterissa esiintymisistä ja poikakaverista, nykyisestä miehestäni.
Ehkä pitäisi tutustua (jollain ihmeellisellä, jostain siunaantuvalla ajalla) Lahteen uudelleen ja luoda siihen uutta, parempaa suhdetta.
Lahti-päivä pitää jatkossa sijoittaa aina niin, että pääsen lepäämään seuraavan päivän. Ja niin, etten kuluta edellistä päivää etukäteismurehtimiseen. Minulla on selvästikin vielä paljon asioita tahkottavanani.
Pari oravakuvaa tähän vähän kuin loppukevennykseksi. Elämässä on onneksi paljon hyvääkin. Ison kuorman alta kurkistavana se ei ole aina niin itsestään selvää, mutta päivä kerrallaan täytyy iloita kaikesta ihanasta eteen tulevasta!
Kiitos, kun olet olemassa ja käyt lukemassa. Olet henkireikäni 🥰💖. Ei silti paineita 👍.
Orava kuvat parhaasta päästä. Oravien touhuja on aina kiva seurata ja kuvata.
VastaaPoistaKiitos, Sami!
PoistaOravat ovat pysyneet tänä talvena yllättävän paljon poissa ruokinnalta. Oli mieltä lämmittävää nähdä paikalla taas aktiivinen oravavieras 👍.
Lämmin halaus sulle <3
VastaaPoistaIhanat oravaiset!
Kiitos, Helmi!
PoistaHalaus meni suoraan käyttövoimaksi, kiitos 💖.
Mulla on ihan jäänyt välistä tuo äitisi hoitoonjoutuminen! Kuulostaa kurjalta kun verestäkin puhut. Tuli mieleen äidin kämppä, kun tilasin hänelle ambulanssin, jolla viimeistä kertaa lähti kotoaan.
VastaaPoistaLinnut ja koirat mullekin iloa tuo. Tänäaamunakin kun lunta pyrytti ja linnut kaiveli muonaa lumen alta, kävin harjaamassa lumia pois ja vein reilusti Lidlin ruokasekoitusta moneen paikkaan - ilahdutti kun linnut ihan selvästi mielissään kävi ruuan kimppuun. Siinä on rusinoitakin ja mustarastaat oli heti niitä noppimassa.
Jaksamista sulle <3
Kiitos, RH!
PoistaKaikkea ei voi mitenkään havaita ja seurata.
Äiti siis kaatui ja löi päänsä ja muutakin itsessään. Päästä tuli verta, mutta se saatiin tyrehdytettyä ennen ambulanssin tuloa. Kotihoidon iltavuoro löysi äidin kaatuneena ja hälyytti apua.
Tänään otin itselleni hieman aikaa ja selasin läpi ihan ajan kanssa yhden sisustuslehden. En ole sisustelemassa, mutta henkinen matka muualle teki hyvää 🥰.
Se on todella stressaavaa ja kuluttavaa aikaa. Sitä kestää aikansa. Siintä toipuminen on sitten toinen asia. Meillä sitä aikaa kesti kymmenen vuotta. Kaveri kipuili vuosia samojen asioiden vuoksi, nyt heillä on yksi vanhempi pois.
VastaaPoistaTuo on hieman se mörkö, joka päässäni kummittelee: näinkö vietän väsyneenä muista huolehtien lopun toimintakuntoisen elämäni? Olen päättänyt ansaitsevani jokaiseen päivään jotain kivaa ihan minua itseäni varten. Tässä vaiheessa elämää ei voi enää aloittaa sitku-elämän kanssa. Se on nytku nyt 👍.
PoistaNiin ihanat kuvat talvioravasta <3
VastaaPoistaVoimia ja iloa tammikuun arkeen!!
Kiitos, Leena!
PoistaPäivä kerrallaan nyt (niinkuin aina).
Jos ei tänään ole muuta kuin kuluttavaa elämää, sitä täytyy tasapainottaa huomenna ja sitä seuraavina päivinä. Kun vain muistaisi priorisoida itsensä riittävän korkealle joka päivä. Silloin priorisoisi myös ne muuta läheiset, jotka voivat ehkä vielä nauttia seurastani.
Itsellä samankaltainen tilanne on vielä niin tuoreessa muistissa, että ymmärrän tunnelmasi. Vuosi sitten kykenin nukkumaan lähinnä joka toinen yö. Päivät olivat niin täynnä menoa, asioiden hoitamista ja valtavaa huolta, että kaikki jäi pyörimään päähän estäen nukahtamisen. Seuraavana yönä sitten simahti pelkästä väsymyksestä, kunnes sama rumba jatkui heti herättyä.
VastaaPoistaUutisissa mainittiin useimpien puolueiden haluavan lisätä vanhusten kotihoitoa. Hyvä, jos se merkitsee myös kotihoidon laadun parantamista ja resurssien lisäämistä. Mihin en usko. Miten monin tavoin apua tarvitsevat vanhukset hyötyvät siitä, että heidän luonaan käy max. neljä kertaa vuorokaudessa joku 15 minuutin käännöksellä. Käytännössä kotihoidossa olevat vanhukset jäävät pitkälti oman onnensa nojaan tai vastuu heistä kaatuu lapsille. Aikuinen lapsi on usein vielä työelämässä ja hänellä saattaa olla kotona asuvia omia lapsia. Siihen yhtälöön pitäisi saada mahtumaan lähes ympärivuorokautinen vastuu yhdestä tai kahdesta iäkkäästä, usein huonokuntoisesta vanhuksesta. Kaikki lapset eivät edes asu lähellä iäkkäitä vanhempiaan.
Hoivakodin sanotaan olevan vanhukselle aito koti, mutta valitettavasti sitä se ei aina ole. Varsinkin tehostetun hoivan yksiköt ovat aika laitosmaisia, minkä kyllä hoidontarpeen runsauden vuoksi ymmärtää. Korona on mielestäni lisännyt tunnetta, että hoivakodit ovat säilöntäpaikkoja. Isän hoivakodissa on "älylattia" eli hoitaja saa kännykkäänsä ilmoituksen, jos vanhus lähtee liikkeelle sängystään. Yöaikaan hoitajia on vähän, joten vanhuksen lähtiessä liikkeelle apu ei ehdi ajoissa. Hoivakotiin mennessä isä kykeni käymään itsenäisesti vessassa sokeudesta huolimatta. Nyt hänellä on lonkkahousut suojaamassa kaatumisen varalta ja vaipat, koska hoitajat eivät ehdi isää vessaan saattamaan.
Hyvä, että isä saa asua hoivakodissa. Muistisairaus on tavallaan hänen onnensa, sillä entinen isäni ei hoivakodissa viihtyisi. Joka kerran isän luona käydessäni, hän ehdottaa kahvin keittämistä ja yhdessä juomista. Hoivakodissa omaiset eivät kuitenkaan saa istahtaa asukkaan kanssa samaan pöytään. Isän huoneeseen ei mahdu kunnollista pöytää, jonka ääressä voisi termarikahvit kimpassa juoda. Kesällä mentiin ulos tai parvekkeelle. Talvella se ei ole mahdollista.
Minulle sanottiin hoitokokouksessa, ettei kannata eikä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa vierailukäynneistä. Hoivakodin tehtävä on huolehtia isästä ja isän hyvinvoinnista. Käyn isän luona kerran viikossa tai kahdessa viikossa. Nyt tulee pidempi väli, koska läheisillä on flunssaa. Sitä en halua viedä hoivakotiin. Isä ei muista, olenko käynyt eilen vai viikkoa sitten. Itse asetan itselleni liian korkeat vaatimukset.
Hoidin vanhempiani 10 vuoden ajan. Viimeiset kolme vuotta olivat silkkaa kaaosta ja kriisistä toiseen selviytymistä. Tilanne helpotti melkoisesti, kun vanhempani saivat paikan hoivakodista. Yhä sielu on vereslihalla ja tunteet pinnassa. Puhelimen soiminen saa vieläkin pomppaamaan vauhdilla ylös, kunnes tajuan, ettei todennäköisesti tarvitse lähteä kriisitilannetta setvimään. Näin jälkikäteen muistellessa huomaan kulkeneeni ja eläneeni aikamoisessa sumussa. Jotenkin sitä keskittyi toimimaan ja selviytymään päivä kerrallaan.
Varpaillaan oleminen jatkuu siihen saakka, kunnes isästä aika jättää ja hänen paperiasiansa on loppuun hoidettu. Näin siksi, että osa sisaruksista kokee tarvetta pomottaa haluamatta kuitenkaan ottaa mitenkään osaa asioiden hoitamiseen.
Pitkän sepustukseni ajatuksena oli kertoa sinulle, että vaikeudet päättyvät. Silloin olo helpottaa, alkaa toipuminen ja opettelu kevyempään elämänvaiheeseen. Ota vastaan halaukseni jaksaasesi tämän hetken arkea eteenpäin.
Mahdottoman iso kiitos sinulle, Between!
PoistaSanasi olivat lohdullisia ja ymmärtäväisiä.
Se merkitsee minulle todella paljon!
Se, että juuri nyt pitää olla valmiina vastaamaan milloin tahansa kaikkiin tuntemattomiinkin puhelinnumeroihin, on minulle melkoinen taakka. Tähän mennessä olen vuosia ohitellut tuntemattomat numerot oman itseni säästämiseksi. Jos jollain on oikeasti asiaa, hän jättää jälkeensä viestin. Näin olen ajatellut. Mutta hoiva-asioissa ei voi käyttää tuota periaatetta. On vain vastattava varmuuden vuoksi.
Hieman kauhulla jo ajattelin sitäkin tilannetta, kun asuntoa pitää ryhtyä tyhjentämään. Silmämääräisesti katsoen siellä ei ole luovuttu mistään ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Arvokkaat ja arvottomat asiat ja muistot ovat siellä ihan sekaisin. Kaiken sen läpikäyminen vie aikaa - paljon.
Yritän paapoa itseäni nyt tässä prosessin aikana. Melkein jokaiseen päivään jotain oikein mukavaa juuri minulle. Siten pääsen sen stressin ohi, että elämäni olisi velvollisuussuorittamista hamaan tappiin asti. Päätän elää itsellenikin. Olen huono itseni puolustamisessa ja hoivaamisessa. Nyt on kriittisen tärkeä hetki panostaa juuri siihen.
Iso lämmin kiitos halauksestasi!
Olo tuntuu heti paremmalta.
Arjen koettelemukset eivät muutu muuksi,
mutta oma elämän perustani sai taas ihanasti uutta vahvuutta 💝.
Omien vanhempien hoitaminen nielee kaikki voimavarat. Ammatti-ihminen ehkä kykenisi laittamaan tunteensa ja muistonsa sivuun keskittyen konkreettiseen tekemiseen. Tyttärenä huomasin sen olevan todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Vieraskoreana äiti ei pyytänyt kotihoitajilta mitään, kieltäytyi itsestäänselvyyksistäkin. Minulta hän vaati senkin edestä, kiukutteli, haukkui henkilökohtaisuuksia myöten, eikä mistään kiittänyt. Nielin kaiken perustellen itselleni, että äiti käyttäytyy ikävästi kipujensa ja pelkojensa vuoksi. Tosiasiassa äiti oli sellainen terveenäkin.
PoistaKoita pitää tiukasti kiinni pienistäkin hengähdyshetkistä, ulkoilusta, kontakteista ystäviisi. Erityisen tärkeää on pysyä osana omaa perhettäsi, sillä he ovat elämässäsi läsnä senkin jälkeen, kun vanhempiasi ei enää ole. Tunnistan itsessäni saman ongelman, eli en kykene pitämään puoliani. Lapsuudenkodissa laitettiin aina muut, varsinkin kodin ulkopuoliset ihmiset etusijalle. Omat tarpeet siirrettiin sivuun tai unohdettiin kokonaan. EIn sanominen on yhä erittäin vaikeaa tai ainakin siitä seuraa pitkällinen keskustelu omantunnon kanssa.
Kaaoksen keskellä eläessä tuntui, ettei se pääty koskaan. Kyllä se päättyy. Siihen kannattaa luottaa.
Lämmin kiitos sinulle, Between, ihanasta rohkaisevasta puheenvuorostasi ja kannustuksestasi! Täytyy ottaa päivä kerrallaan ja elää myös itselleen. Tämä päivä on ainakin ollut hyvä päivä 💖
PoistaUn enorme abrazo Susanna. Las fotos son preciosas.
VastaaPoistaThank you very, very much Lola! 💝
PoistaTsemppiä ja voimia sinulle!
VastaaPoistaYritä rakentaa arkeasi siten, että siitä ei tule pelkästään muista huolehtimisita. Vanhempasi ovat molemmat hoivakodissa ja siellä heidän päivittäiset tarpeensa hoidetaan. On aivan ok ottaa myös itselleen vapaata ja huolehtia itsestään ja vapaata saa ottaa myös suunnitellusta hoivakotivierailusta.
Minun alzheimeria sairastava äitini pääsi hoivakotiin, kun isäni kaatui pihalla ja hänen jalkansa meni aivan sirpaleiksi. Tässä yhteydessä sana pääsi on oikea kuvaamaan tilannetta. Minä en ollut ymmärtänyt, kuinka huonossa kunnossa äiti oli ennenkuin jouduin hoitamaan häntä muutaman vuorokauden. Isäni olisi lyhistynyt hoitotaakan alle varmasti. Samaan aikaan anoppini pääsi hoivakotiin myöskin. Äitini oli pitkään kriisipaikalla ja esim. lääkehuolto oli omaisen varassa. Isäni oli pari kuukautta jalkansa takia aivan hirvittävässä hoitopaikassa, jossa pelkäsin hänen mielenterveytensä romahtavan. Silloin jouduin tekemään välillä tekemään priorisointia, että tapaan enemmän isääni, koska hän pystyy todennäköisesti palaamaan kotiin ja hänen terveyteensä vierailullani on vaikutusta selkeästi.
Anoppi oli onneksi hyvässä hoidossa ja keuhkokuumejaksoa lukuunottamatta appi pystyi huolehtimaan hänestä. Tuntui, että vuoden verran meillä oli kaikki vapaassa pudotuksessa. Tuona aikana jouduin tekemään päätöksiä, jotka eivät tuntuneet hyviltä, mutta olivat itselleni välttämättömiä. Pidin esim. 2 viikon kesäloman tapaamatta äitiäni. Hoivakodissa sanoivat, että ei äiti enää ymmärrä aikaa eikä ollut kertaakaan kysynyt minua.
Anoppia tapasimme harvemmalla syklillä, koska ajomatkaan meni 2t per suunta. Anopin tapaamiset olivat tosin selvästi kevyempiä, koska anopilla pää pelasi aika hyvin ja hän oli iloinen vierailusta ja yleensä sanoi, että onpa kiva kun tulitte.
Tuona 1,5 vuotena mietin usein, että kuinka tulen jaksamaan tätä. Meille kävi niin, että ensin täysin yllättäen menehtyi anoppini oltuaan reilun vuoden hoivakodissa, hän oli kuollessaan vain 69 vuotias. Äitini ehti olla kolmessa eri hoivakodissa ja viimeisessä oli hyvä puolen vuoden jakso kunnes äitini sitten menehtyi tapaturmaisesti hoivakodissa, hän oli 83v.
Jos minun osaltani tämä hoitokotiaika olisi ollut pidempi olisin varmasti joutunut miettimään moneen kertaan, että millä syklillä voimani riittävät vierailuihin kun sitä hoidettavaa asiaakin oli niin paljon. Anopin osalta välillä tunsin että tilanne on epäreilu, että miehen veljen perhe ei osallistu yhtä paljoa. Anoppi oli minulle todella rakas ja olen jälkikäteen ollut todella onnellinen, että me jaksoimme osallistua hänen hoitoonsa ja lomittaa appea. Anopin kunto romahti täysin yllättäen ja hän oli viimeistä kertaa tajuissaan meidän vierailuviikollamme. Anoppi ehti nähdä pojatkin jälleen. Meillä oli sitten yhtenä vuotena molempien isoäitien hautajaiset ja isoisän muutto kerrostaloon. Minä olen todella paksunahkainen ja kestäväkin, mutta kyllä tuo jakso elämässä iski kanveesiin minutkin. Omasta kunnostani en jaksanut huolehtia lainkaan ja sitten puhkesikin suomalaisten perintötekijöiden alttiussairaudet urakalla.
Tästä tuli pitkä ja epäselvä kommentti. Mutta halusin vaan sanoa sinulle, että saa ja suorastaan pitää myös huolehtia itsestään! Samalla kuitenkin halusin kertoa, että jäljelle oleva yhteinen aika voi myös olla lyhyt.
Kaikkea hyvää sinulle Susanna!
Kiitos, rouva Kepponen! Ihana, kannustava kommenttikirjoitus sinulta! Vertaistuki helpottaa yllättävän paljonkin.
PoistaMeillä appi kuoli käytännössä saappaat jalassa yli 15 vuotta sitten. Muistiongelmia (isoja) oli jonkin aikaa ennen sitä, mutta sillä puolella ei päästy edes diagnoosiin asti.
Anoppi asui hoivakodissa aivoverenvuodon ja aivoinfarktin jälkeen muutaman vuoden. Ensimmäisen sairauskohtauksen jälkeen puhekyky ja motoriikka elpyivät kohtuullisesti, toisen kohtauksen jälkeen keskusteluun ei enää pystytty.
Nyt ovat jäljellä nämä minun vanhempani, joiden kanssa elämä on ollut monimutkaista ja katkonaista.
Yritän olla ajattelematta sitä kauhukuvaani, että loppu elämäni kuluisi vain muiden tarpeita palvellen. Olinhan aina ajatellut, että jossain vaiheessa tulee minun oma vuoroni. Pidän siis oman vuoroni kaiken tämän keskelläkin. Joudun tekemään kompromissin, mutta omasta elämästäni en taida luopua. Kyllä tästä vielä selviytymis-, jollei jopa sankaritarinakin kehkeytyy 🤭.
Kiitos! 💖