Meillä on töissä joustava työaika, toki työtehtävät vaikuttavat kaikkeen. Näin toimistotyöläisellä oletustyöaika on klo 8:15-16:00. Aamun joustoaika on klo 7:00-9:00. Illan jousto on muistaakseni klo 15:00-18:00. Joustosaldon maksimi kulkee 40 tunnissa, joka ilman junamatkustelua kertyy herkästi ajan myötä. Tällä tarkoitan sitä, että junan kanssa matkustellessa läsnätöissä päivä oli niin aamun kuin illankin suhteen melkoisen kellotettu.
Kun teimme jatkuvasti tai enimmäkseen läsnätyötä, matkustin junalla kausilipulla. Se on ahkeran matkailijan edullisin vaihtoehto. Istumapaikkaa EI voi varata, mutta kausilippulaisille on varattu omia kiintiöpaikkoja (joille kukaan ei voi siis varata paikkaa ja häätää sinua siitä pois). Vapautena oli toisaalta tuo mahdollisuus sännätä melkein mihin tahansa reitillä kulkevaan junaan. Noina aikoina niitä kulki meille Hämeenlinnaan tunnin välein. Jotta iltaan jäi omaakin aikaa, töihin piti lähteä ajoissa ja vastaavasti kotiin mahdollisimman sopivasti työajan puitteissa. Elämä oli muuten minuuttipeliä, paitsi että junien myöhästelyt eivät noudattaneet mitään minuuttipelejä. Päivästä tuli pitkä matkoineen kaikkineen, eikä siitä omasta junasta siksi passannut yhtään myöhästyä. Joustominuutteja ei juurikaan syntynyt ja junien myöhästymiset etenkin aamuisin söivät ajan mittaan ne vähätkin kertyneet minuutit.
Etätyön lisääntyessä kannatti välillä käyttää myös sarjalippua. Sarjalippu tuli kausilippua edullisemmaksi, jos matkapäiviä tuli harvoin. Sarjalipun kanssa piti sen sijaan varata paikka AINA. Se vaati entistä tarkempaa suunnittelua ja suunnitelmien noudattamista. Paikkavarauksen pystyi tekemään itse netissä, mutta sen perumiseen tarvittiin puhelinsoitto asiakaspalveluun. Se ei ollut yhtä yksinkertaista ja nopeaa. Tämä oli siis ennen koronan tuomaa isoa etätyökäytäntöä ja kaikki on varmaankin muuttunut noista ajoista moneen kertaan.
Paikan varaaminen tarkoitti sitä, että jokaisen työpäivän osalta piti etukäteen miettiä, milloin pitää olla toimistolla ja milloin on hyvä aika lähteä sieltä pois. Ja kun paikkaa ryhtyi junaan varaamaan, kannatti miettiä, mihin päin junaa sen paikan varaa. Nettisivu ehdotti automaattisesti jotain, mutta paikka saattoi hyvinkin olla lasten leikkivaunussa, joka ei pitkän työpäivän jälkeen ollut se paras palautumispaikka. Kehityinpä ajan saatossa melkoiseksi asiantuntijaksi paikkojen varaamisessa. Sillä en tarkoita nopeutta, vaan parhaan mahdollisen matkapaikan etsintää. Niillä paikoilla on vain todella paljon eroja!
Etätöissä matka-aika (minulla 3-4 tuntia päivässä) jää kokonaan pois. Aamulla pääsee nukkumaan paljon entisen vähän yli viiden herätyksen jälkeen ja iltaankin jää aikaa ihan oikealle elämälle. Työn kannalta on olennaista, että pääsen aloittamaan työt silloin, kun olen siihen parhaimmillani ja pääsen työpäivän päätteeksi tekemään työt sopivaan vaiheeseen ennen lopettamista. Nyt ei minuutin vaihtuminen kellossa määritä sitä, että nyt pitää juosta ja kovaa. Työvaiheen loppuun saattaminen venyttää päivää usein 10-30 minuutilla ja sehän tuntuu sitten tuolla saldossa. Toki nukun sen jälkeen myös yöni levollisemmin, kun mitään ei ole jäänyt töissä kesken ihan kummalliseen vaiheeseen.
Tästä päästään joustavasti ja luontevasti siihen, että olin tämän päivän saldovapaalla. Tälle päivälle olin anonut saldovapaan vähentämään työaikasaldon kertymääni ja tasapainottamaan viikkorytmiäni kuolinpesän tavaroiden selvittelyn ja karsimisen keskellä. Päätin tehdä jotain, mitä en tavallisesti tee. Säästä luvattiin alun perin puolipilvistä, mutta pilviseksi se jäi. Päädyin etsimään valokuvaamiselle vaihtoehtoisia tekemisiä.
Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa oli Mia Surakan valokuvanäyttely: Silkkiuikkujen soidin. En ole koskaan ennen käynyt valokuvanäyttelyssä. Nyt oli jo sen aika.
Kuvat olivat kauniita. Syväterävyys oli aivan muuta kuin mitä itse käytän. Pitäisi miettiä sitäkin omassa kuvaamisessa uudestaan. Kannatti käydä.
