Viimeinen kahden vierailun sunnuntai

Torstain visiitillä äidin luona en ehtinyt (enkä jaksanut) käydä myös isän luona. Päätin palata kyläilemään viikonloppuna uudelleen, nyt myös isän luokse. Perjantaina alkanut lumisade jatkui lauantaina ja aura-autot olivat auttamattomasti myöhässä. Olinkin tyytyväinen, että olin säätietojen valossa ajoittanut käyntini sunnuntaille. Keli oli silloin huomattavasti parempi ja tiet paremmassa kunnossa.

Hyvästelin äidin oikein kunnolla jo torstaina, joten hänen tapaamisensa uudelleen sunnuntaina oli aivan ekstraa. Surullisen hyvästelyn sijaan tämä oli mukava jälleen näkeminen. Tosin äiti ei ollut yhtään paremmassa kunnossa. Ehdottoman hyvää oli se, että kipuäännähtelyjä ei kuulunut nyt ollenkaan. Oli lohdullista, että hänen olonsa oli nyt kivuton ja kipulääkitys oli löytynyt kohdilleen.

Jatkoin edellisen kerran silittelylinjalla. Juttelin myös pitkää ja puuduttavaa monologia (itseäkin alkoi haukottamaan). En uskonut hänen rekisteröivän enää mitään sanoja, mutta aina kannattaa yrittää. Äänen hän saattaisi kuulla ja ehkä tunnistaa. Tai sitten ei. Mutta aina kannattaa yrittää 👍.

Jätin edellisellä kerralla äidille oman tekemäni neulehuivin. Se oli nyt levitetty kauniisti pitkin pituuttaan äidin päälle.

Äiti ei näytä enää yhtään omalta itseltään.

Kerroin äidille, että olen ilmoittanut hänen tilanteestaan hänen kahdelle siskolleen, jotta he ymmärtävät, miksi äiti ei vastaa puhelimeen. Sanoin myös, että on helpottavaa, ettei hänellä ole enää niin paljon kipuja. Kannustin häntä lepäämään ja nukkumaan edelleenkin, jos hän vain malttaisi ja pystyisi. Olo pysyisi kaikkein parhaimpana juuri niin. Ja silittelin häntä aina hengitystahdin muutosten myötä.

Selailin samalla rauhallisina hetkinä netistä kuoleman etenemistä. Väsymys, ruokahaluttomuus, ruumiin lämpötilan kohoaminen. Toki muitakin merkkejä oli. Äidin kroppa oli todella kuuma, mutta se johtunee lämmönsäätelyjärjestelmän vaikeuksista. Näitä linkkejä ei kannata tutkia, jos vähänkään arveluttaa aiheen kohtaaminen. Mutta kuoleman merkeistä luin täältä. Kuolemasta ja saattohoidosta mm. täältä. Sain myös ymmärrystä siitä, miksi saattohoitovaiheessa potilasta ei enää nesteytetä.

Sunnuntaina äiti oli ollut käytännössä jo reilun viikon syömättä ja juomatta. Suuta kostuteltiin. Ihmettelin, miten pitkään hän jaksaa sinnitellä.

Kolme kerrosta ylöspäin samassa palvelukodissa isän luokse. Isä istui reippaana päivähuoneessa pyörätuolissa, mutta istuma-asennossa kuitenkin. Hän oli reipas ja hyväntuulinen, hyvin paikalla tässä hetkessä. Sanoisin jopa melkoisen 'normaaliksi' ollakseen alzheimer-potilas. Oman tunnelman muuttaminen isän ilon reippaisiin hetkiin oli melkoinen hyppäys.

Isä jaksoi naureskella. Erehtyi välillä luulemaan minua Annikiksi (vaimokseen), mutta enimmäkseen sopeutui oikein hyvin siihen, että olen hänen tyttärensä. Edellisellä kerralla tavatessamme hän oli hieman melankolinen eikä muistanut olevansa naimisissa. Isä liikuskeli pyörätuolilla näppärästi jalkojensa avulla ja menomono oli todellakin kohdallaan.

Tuntui hyvältä kohdata hänen hyväntuulisuutensa. Tätä vastapainoa minä tarvitsin.

Ajelin kotiin Hämeenlinnaan ja hieman aikaa kotona vietettyäni puhelin soi. Hoitaja hoivakodista kertoi äidin kuolleen hetki sitten. Sillä hetkellä tuntui hyvältä, että olin ehtinyt vielä kerran käymään hänelle juttelemassa ja häntä silittelemässä.

Tänään onkin sitten ollut vähän tyhjä olo. Töiden lisäksi jonossa on ollut äidin sisaruksille asiasta ilmoittelua, hoivakodin kanssa äidin asunnon tyhjentämisestä sopimista ja niin edelleen.

Veljen kanssa tekstaillaan jatkosta. Olemme niin eri kartoilla ja planeetoilla, että tässä kannattaa aina välillä hengitellä syvään ja hakea uusia suuntimia. 

Jouluun on enää puolitoista viikkoa. Ehkäpä sitäkin pitäisi tässä kaiken lomassa ajatella? Hyvältä ajatukselta se ainakin näin nopeasti mietittynä tuntuu.

Rauhaisaa joulukuun jatkoa 🤍

Lumiset ja jäiset sienet, Lahdessa ensimmäistä kertaa koronan jälkeen

Lumi tuli, vielä löytyy sieniä

Lumi satoi maahan ohuena jo viime viikolla. Keskiviikkoaamuna lähdin toimistolle miehen autolla, sillä minun autossani ei ollut vielä talvirenkaita. Pakkanen taisi narskuttaa noin viittä astetta.

Lumi on pysynyt maassa ja tänään on lisäksi sadellut toinen hentoinen pakkaslumikerros.

Viikonlopun sienireissu oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen. Vaikka lunta oli metsässä vain vähän, kaikki näytti eksoottisen erilaiselta ja paikoin sieniä ei voinut erottaa ohuen lumikerroksen alta ollenkaan. En edes yrittänyt. Keskityin niihin paikkoihin, joissa sammal oli vielä hyvin näkyvissä.

Sieniveitsellä ei tehnyt mitään, sienet olivat tukevasti jäässä. Varret napsahtelivat poikki tai lähtivät kokonaan irti maasta. Hienoista sokkokeräämistä tuossa maastossa pääsi tekemään, sienten kuntoa pääsi tarkastelemaan vasta kotona hetken sulamisen jälkeen.

Revin hyväkuntoiset suppikset pieniksi leivinpaperin päälle kuivumaan.

Metsässä törmäsin myös kahteen kantarelliin! Tämä ensimmäinen näkyi hieman heikommin.

Tämä toinen näkyi lumen pinnalle hieman paremmin. Molemmat olivat kauniita, mutta jäätyneitä.

Yritin etsiä tietoa netistä ja annoin itseni ymmärtää, ettei kantarelli enää jäätymisen jälkeen ole hyvää syötävää. Hauskoja löytöjä silti!

Metsäreissu oli kaiken kaikkiaan ihana ja virkistävä. Aurinkokin paistoi kauniisti, vaikka niin matalalta, ettei siitä valosta paljoa huomannut metsän pohjalle asti. Se oli kiitollisuutta kasvattava retki!

Kuka muka mahtuisi (tai edes haluaisi mahtua) muottiin?

Jottei kiitollisuus kasvaisi ihan yli äyräiden, kävin itseni kanssa viikonloppuna myös kärttyistä keskustelua. En siis varta vasten tarkoituksella kiitollisuuden vastapainoksi, mutta näin nyt vain kävi.

Ärsyynnyn, kun minua yritetään tunkea johonkin muottiin. Jupisen noita epäonnistuneita ja masentavia muottiin tunkemiskeskusteluja pitkään ja erittäin huonoihin aikoihin vuorokaudesta. Minulla on (kuten varmaan arvasit) tässä viime aikoina ollut parikin heikkolaatuista ennakkoluulojen ja -asenteiden värittämää keskustelua ja niitä nyt kuljettelen mielessäni.

Erityisen äkäisesti mieltäni pistelee kaksi näkökulmaa:

1) Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu

2) Koska A, niin B.

1) "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", väittää tavallisesti henkilö, joka ei tunne minua eikä tiedä minusta juuri mitään. Tiedän, että monesti kyse on vain tavasta ilmaista asia. Silti sen tilalle olisi mahdottoman kunnioittavaa opetella jokin hieman kevyempi fraasi, kuten "ymmärrän, että sinulla voi olla vaikeaa" tai vaikkapa "voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi". Itse en ole ollenkaan varma, osaanko välttää jo tuon "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu" -fraasin sudenkuopat. Yritän kovasti opetella ilmaisemaan ajatuksiani jotenkin muuten.

Kun toinen muka tietää, miltä minusta tuntuu, kyse on aina jostain psyykkisestä asiasta: stressistä, huolesta, uupumuksesta tai pienestä kriisistä. Psyykkiset asiat ovat olevinaan niin helppoja niputtaa jonkin otsikon alle ja välttää sen jälkeen niistä puhuminen. Tai alkaa kertoa omasta 'vastaavasta' kokemuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei tarvitse pysähtyä aidosti kuuntelemaan ja nöyrtyä sen ääreen, että jokaisen jokainen kokemus on aina ainutlaatuinen. Kukaan ei voi tietää oikeasti, miltä toisesta tuntuu tai mitä hän kokee.

Tämä on helpompi ehkä kuvata sitä kautta, että miettii vastaavaa toimintatapaa jonkin fyysisen, helpommin näkyvän asian kohdalla. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut ihan saman", kun kaverilta on kuollut isä, naapurin jalka on katkennut, tuttava on juuri synnyttänyt, serkulla on ripuli, kummityttärellä alkoi kuukautiset tai vaikkapa lapsen koulukaverin äidiltä on irronnut isovarpaan kynsi, kuulostaisi ihan älyttömältä, sillä eihän mitään tuollaista voi verrata jonkun muun kanssa.

Ja erityisesti: kukaan hyvä ystäväni ei väittäisi moista, vain nuo puolitutut.

Jos et siis tunne minua, älä tule kertomaan minulle, että tiedät, miltä minusta tuntuu. Ethän edes tiedä, mitä olen käymässä läpi.

2) Koska A, niin B. Syyn ja seurauksen suhde on kiehtovaa niputtaa yhteen ja se voi hyvinkin helpottaa omaa elämää. Mutta edelleenkään emme ole samanlaisia keskenämme. Minusta ainakin on kovasti kiehtovaa, miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ulospäin saman kaltaisiin tilanteisiin niin kovin eri tavoin. Elämän tilanteeseen reagoimiseen kun ei yleensä ole mitään oikeaa ja väärää toimintatapaa.

Tästä aiheesta olen käynyt pari huonosti toiminutta keskustelua muutaman viikon aikana - olen siis kokenut tulleeni luokitelluksi jonkin ominaisuuteni tai toimintatapani mukaan milloin heikoksi ja väsyneeksi, milloin laiskaksi ja karttelevaksi. Ihan vain sen perusteella, mitä olen maininnut elämästäni. Laiskaksi ja heikoksi leimaaminen nostaa punan poskilleni ja ärsyttää ihan pahkeisesti. Ne toimintatavat eivät kuulu tyyliini.

Summa summarum: Johtopäätösten tekeminen saattaa olla mukavaa, mutta niitä ei kannata aina lausua ääneen, etenkään, jos kyse on toisesta ihmisestä. Erityisen kunnioittavaa olisi antaa kullekin tilaa olla oma uniikki itsensä ja kuunnella erilaisuutta empatialla - tai edes yrityksellä ymmärtää hieman enemmän.

Vierailu vanhusten luona Lahdessa

Taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä muutaman asteen pakkaskelissä, kun lähdin aamulla Lahteen vanhempia tapaamaan. Otin taaskin miehen auton, sillä omassa autossa on edelleenkin vain kesärenkaat. Niillä olisi ollut vaikeaa.

Isä oli hereillä, mutta lepäämässä omassa sängyssään. Hieman sekava, mutta jollei tunnistanut kuka olin, ainakin ymmärsi minut läheiseksi henkilöksi. Se helpotti sitä keskustelua, mitä oli tällä kertaa tarjolla. Isälle kelpasi tuomani suklaa, vaikka hänen veljensä on toisesta suklaapaketista päätellen käynyt siellä myös aivan hiljattain.

Isä on parantunut koronasta hienosti. Muisti ja keskittymiskyky vain vähän harhailevat.

Äiti oli päivähuoneessa sinne saapuessani. Kun pääsimme äidin omaan huoneeseen, hän halusi sänkyyn ja nukahti siihen saman tien. Odottelin vieressä vajaan tunnin, mutta keli huononi ja kotiin piti ajaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Jätin äidin suklaalevyn hänen yöpöytänsä laatikkoon. Virittelin hänen kännykkänsä käyttökuntoon ja olen tässä illan aikana yrittänyt soittaa siihen, kun emme ehtineet juurikaan juttelemaan.

Hoivakodissa hyvässä tallessa, iso muuttourakka takana - ja vielä paljon edessä

Katselen itseäni ikkunan heijastuksesta. Heijastus on pahemman näköinen kuin peilikuva. Katson uudelleen. Ikävien kokemusten kertaaminen ruokkii itseään. Ei kannattaisi.

Tässä pitää palata muistamaan se, etten koskaan ole menestynyt ulkonäkövertailuissa. Siksikö se vainoaa aina? Mihin minä muka sitä ulkonäköä tarvitsisin? Suurin osa ihmisistä on vahvimmillaan jollain muulla osa-alueella kuin ulkonäkömittauksilla. Miksi 'puutteellinen' ulkonäkö, ikääntyminen ja niistä saadut ikävät kommentit haittaavat niin paljon? Ja vielä tärkeämpää: Miksi noista asioista pitää antaa ikävää palautetta? Jos joku on moitteettoman upea, miksi mollata muita?

Laittaisin kaihtimen ikkunan eteen estämään peilausta, mutta läpiveto on näillä keleillä välttämätöntä.

Äiti muutti hoivakotiin. Muuttopäivä oli minun osaltani työläs ja hänkin oli väsynyt. Matkaa oli ehkä rauhoitettu ylimääräisellä lääkityksellä?  Siitä olisi ollut kiva tietää etukäteen tai edes paikalla.

Miten hyvin osaisit arpoa äitisi vaatekaapista hänen haluamansa vaatteet uuteen kotiin?  Äidilläni on selvä vaatemaku. Minulla erittäin huono. Hänen vaatekaapeillaan arpominen oli vaikeaa ja sulaa hebreaa. En usko osuneeni ihan suoneen, mutta parin kerran metsästely vaatekaapeilta saa riittää tähän hätään. Myöhemmin tarkennetaan ja säädetään lisää.

Äiti saapui hoivakotiin taksilla. Odottelin sitä kauan hoivakodin pihalla. Äiti näytti lannistetulta, mutta ilahtui, kun koputtelin taksin ikkunaa. Äiti oli ruhjotun näköinen. Sairaalan mukaan hän oli pudonnut sängystä, äidin mielestä häntä oli lyöty. Oli miten oli, hän on nyt toivottavasti paremmassa hoivassa kuin koskaan aikaisemmin.

Palvelukeskuksen lipputangossa lippu oli puolitangossa. Tämä on kai ainoa tapa poistua kokonaan palvelutalosta. Tänään oli taas sellainen päivä.

Äiti näytti kovasti ruhjoutuneelta. Kaikki värisävyt eivät pääse tässä oikeuksiinsa. Toivottavasti tästä eteenpäin elämä on helpompaa 💖

Asunnon tai huoneen sisustus on vasta edessä. Ostin vähän kukkia ikkunalle kotoistamaan tunnelmaa.

Äiti ei ensi halunnut kuviin, kun oli mustelmia ja ei ollut päässyt laittautumaankaan. Lopulta todettiin, että kuvat olivat molemmista meistä melkoisen rankan päivän jälkeen ja kumpikaan ei voinut olla enää raikkaimmillaan. Mainitsin kuvatessa, että tässä on kaksi mummoa, johon äiti heti osoittelemaan minua mummusormellaan 👍

Isä oli jätetty väsyneenä lepäämään, mutta löytyi hämärästä huoneesta seikkailemasta. Lääkitys oli kova, mutta löydettiin pitkän päivän päätteeksi vielä yhteistä säveltäkin. Seuraavalla kerralla pitää ehtiä paikalle taas ihan aamupäivästä.

Ihanaa elokuun jatkoa sinulle!

Elämä kuplii. Välillä hyvä ja huono poreilevat kiivaasti keskenään. Nauttiminen on silloin oikein varteenotettava vaihtoehto 💖