sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Lumiset ja jäiset sienet, Lahdessa ensimmäistä kertaa koronan jälkeen

Lumi tuli, vielä löytyy sieniä

Lumi satoi maahan ohuena jo viime viikolla. Keskiviikkoaamuna lähdin toimistolle miehen autolla, sillä minun autossani ei ollut vielä talvirenkaita. Pakkanen taisi narskuttaa noin viittä astetta.

Lumi on pysynyt maassa ja tänään on lisäksi sadellut toinen hentoinen pakkaslumikerros.

Viikonlopun sienireissu oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen. Vaikka lunta oli metsässä vain vähän, kaikki näytti eksoottisen erilaiselta ja paikoin sieniä ei voinut erottaa ohuen lumikerroksen alta ollenkaan. En edes yrittänyt. Keskityin niihin paikkoihin, joissa sammal oli vielä hyvin näkyvissä.


Sieniveitsellä ei tehnyt mitään, sienet olivat tukevasti jäässä. Varret napsahtelivat poikki tai lähtivät kokonaan irti maasta. Hienoista sokkokeräämistä tuossa maastossa pääsi tekemään, sienten kuntoa pääsi tarkastelemaan vasta kotona hetken sulamisen jälkeen.



Revin hyväkuntoiset suppikset pieniksi leivinpaperin päälle kuivumaan.

Metsässä törmäsin myös kahteen kantarelliin! Tämä ensimmäinen näkyi hieman heikommin.


Tämä toinen näkyi lumen pinnalle hieman paremmin. Molemmat olivat kauniita, mutta jäätyneitä.


Yritin etsiä tietoa netistä ja annoin itseni ymmärtää, ettei kantarelli enää jäätymisen jälkeen ole hyvää syötävää. Hauskoja löytöjä silti!

Metsäreissu oli kaiken kaikkiaan ihana ja virkistävä. Aurinkokin paistoi kauniisti, vaikka niin matalalta, ettei siitä valosta paljoa huomannut metsän pohjalle asti. Se oli kiitollisuutta kasvattava retki!


Kuka muka mahtuisi (tai edes haluaisi mahtua) muottiin?

Jottei kiitollisuus kasvaisi ihan yli äyräiden, kävin itseni kanssa viikonloppuna myös kärttyistä keskustelua. En siis varta vasten tarkoituksella kiitollisuuden vastapainoksi, mutta näin nyt vain kävi.

Ärsyynnyn, kun minua yritetään tunkea johonkin muottiin. Jupisen noita epäonnistuneita ja masentavia muottiin tunkemiskeskusteluja pitkään ja erittäin huonoihin aikoihin vuorokaudesta. Minulla on (kuten varmaan arvasit) tässä viime aikoina ollut parikin heikkolaatuista ennakkoluulojen ja -asenteiden värittämää keskustelua ja niitä nyt kuljettelen mielessäni.

Erityisen äkäisesti mieltäni pistelee kaksi näkökulmaa:

1) Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu

2) Koska A, niin B.

1) "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", väittää tavallisesti henkilö, joka ei tunne minua eikä tiedä minusta juuri mitään. Tiedän, että monesti kyse on vain tavasta ilmaista asia. Silti sen tilalle olisi mahdottoman kunnioittavaa opetella jokin hieman kevyempi fraasi, kuten "ymmärrän, että sinulla voi olla vaikeaa" tai vaikkapa "voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi". Itse en ole ollenkaan varma, osaanko välttää jo tuon "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu" -fraasin sudenkuopat. Yritän kovasti opetella ilmaisemaan ajatuksiani jotenkin muuten.

Kun toinen muka tietää, miltä minusta tuntuu, kyse on aina jostain psyykkisestä asiasta: stressistä, huolesta, uupumuksesta tai pienestä kriisistä. Psyykkiset asiat ovat olevinaan niin helppoja niputtaa jonkin otsikon alle ja välttää sen jälkeen niistä puhuminen. Tai alkaa kertoa omasta 'vastaavasta' kokemuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei tarvitse pysähtyä aidosti kuuntelemaan ja nöyrtyä sen ääreen, että jokaisen jokainen kokemus on aina ainutlaatuinen. Kukaan ei voi tietää oikeasti, miltä toisesta tuntuu tai mitä hän kokee.

Tämä on helpompi ehkä kuvata sitä kautta, että miettii vastaavaa toimintatapaa jonkin fyysisen, helpommin näkyvän asian kohdalla. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut ihan saman", kun kaverilta on kuollut isä, naapurin jalka on katkennut, tuttava on juuri synnyttänyt, serkulla on ripuli, kummityttärellä alkoi kuukautiset tai vaikkapa lapsen koulukaverin äidiltä on irronnut isovarpaan kynsi, kuulostaisi ihan älyttömältä, sillä eihän mitään tuollaista voi verrata jonkun muun kanssa.

Ja erityisesti: kukaan hyvä ystäväni ei väittäisi moista, vain nuo puolitutut.

Jos et siis tunne minua, älä tule kertomaan minulle, että tiedät, miltä minusta tuntuu. Ethän edes tiedä, mitä olen käymässä läpi.


2) Koska A, niin B. Syyn ja seurauksen suhde on kiehtovaa niputtaa yhteen ja se voi hyvinkin helpottaa omaa elämää. Mutta edelleenkään emme ole samanlaisia keskenämme. Minusta ainakin on kovasti kiehtovaa, miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ulospäin saman kaltaisiin tilanteisiin niin kovin eri tavoin. Elämän tilanteeseen reagoimiseen kun ei yleensä ole mitään oikeaa ja väärää toimintatapaa.

Tästä aiheesta olen käynyt pari huonosti toiminutta keskustelua muutaman viikon aikana - olen siis kokenut tulleeni luokitelluksi jonkin ominaisuuteni tai toimintatapani mukaan milloin heikoksi ja väsyneeksi, milloin laiskaksi ja karttelevaksi. Ihan vain sen perusteella, mitä olen maininnut elämästäni. Laiskaksi ja heikoksi leimaaminen nostaa punan poskilleni ja ärsyttää ihan pahkeisesti. Ne toimintatavat eivät kuulu tyyliini.


Summa summarum: Johtopäätösten tekeminen saattaa olla mukavaa, mutta niitä ei kannata aina lausua ääneen, etenkään, jos kyse on toisesta ihmisestä. Erityisen kunnioittavaa olisi antaa kullekin tilaa olla oma uniikki itsensä ja kuunnella erilaisuutta empatialla - tai edes yrityksellä ymmärtää hieman enemmän.


Vierailu vanhusten luona Lahdessa

Taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä muutaman asteen pakkaskelissä, kun lähdin aamulla Lahteen vanhempia tapaamaan. Otin taaskin miehen auton, sillä omassa autossa on edelleenkin vain kesärenkaat. Niillä olisi ollut vaikeaa.

Isä oli hereillä, mutta lepäämässä omassa sängyssään. Hieman sekava, mutta jollei tunnistanut kuka olin, ainakin ymmärsi minut läheiseksi henkilöksi. Se helpotti sitä keskustelua, mitä oli tällä kertaa tarjolla. Isälle kelpasi tuomani suklaa, vaikka hänen veljensä on toisesta suklaapaketista päätellen käynyt siellä myös aivan hiljattain.


Isä on parantunut koronasta hienosti. Muisti ja keskittymiskyky vain vähän harhailevat.


Äiti oli päivähuoneessa sinne saapuessani. Kun pääsimme äidin omaan huoneeseen, hän halusi sänkyyn ja nukahti siihen saman tien. Odottelin vieressä vajaan tunnin, mutta keli huononi ja kotiin piti ajaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.


Jätin äidin suklaalevyn hänen yöpöytänsä laatikkoon. Virittelin hänen kännykkänsä käyttökuntoon ja olen tässä illan aikana yrittänyt soittaa siihen, kun emme ehtineet juurikaan juttelemaan.

12 kommenttia:

  1. Onnea siitä, että isäsi on parantunut koronasta.
    Olet kyllä hyvä ja huolehtiva tytär. Tämän olen ajatellut aiemminkin kirjoittaa, kun olen lukenut blogistasi ja olet kirjoittanut vanhemmistasi. Jotenkin arkailin aiemmin, enkä kirjoittanut, vaikka olisin halunnut. Nytpä se sitten tuli kirjoitettua.

    Sinusta saa hyvin rehellisen kuvan, kun kirjoitat. Kyllä minä tiedostan tuon, kun sanotaan että tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ei voi olla kahta minää, että tuntisi noin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ripranie!

      Tuota hyvää ja huolehtivaa tytärtä en uskalla ihan täysillä allekirjoittaa, niin etäisiä olemme vanhempieni kanssa olleet suurimman osan elämääni. Toisaalta eipä minua ole mihinkään oikein tarvittukaan ennen näitä elämän vaiheita. Mutta kiitos tunnustuksesta, jotenkin haluan siitä pitää kuitenkin myös kiinni ja kiinnittää huomioni vain nykyiseen tilanteeseen. Ei tämä pelkästään helppoa ole ollut.

      Poista
  2. Ihana tuo nalle isäsi vieressä <3
    Tuli talvi ihan yhtäkkiä, tuo tuuli tekee sään niin hyytäväksi että mun metsäilyt on olleet aika pysähdyksissä. Pukeutumiskysymys, tiedän.
    Tuo "tiedän, miltä sinusta tuntuu" on muakin raivostuttanut. Samoin kuin se "olisit onnellinen, kun --- ---". Toisen tunteita ei voi tietää eikä määräillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, RH!

      Äiti sai aikoinaan sairaalapupun (pehmolelun), joka on jo erikseen etsitty edellisestä sairaalasta ja tuotu hoivakotiin hänen seurakseen. Nyt se on kateissa, kuten ovat äidin valokuvatkin.

      Isälle vein sitten vastaavasti hoivanallen (myös pehmolelu, kuten näkyy 😅). Isä hyväksyy sen viereensä, muttei noteeraa sitä mitenkään isosti.

      Minulle kelit ovat pukeutumiskysymyksiä jonnekin 5-10 pakkasasteeseen asti. Sen jälkeen täytyy löytää jostain iso kourallinen jotain lisämotivaatiota, jos ulkoilusta aikoo nauttia. Itsestään se ei siinä vaiheessa minulta enää suju 👍.

      Kaikkitietävät eivät taida oikeasti tietää kunnolla yhtään mitään?

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Juuri nyt näkee vielä hyvin, mihin jalkansa laittaa, ei tule puolen metrin syvyysyllätyksiä hangen paksuuden arvioinnissa. Vielä nyt minäkin nautin metsässä kulkemisesta 🧡.

      Poista
  4. Katselin tuota ekaa kuvaa. Siellä on enemmän lunta ku meilläpäin. Ja paljon enemmän sieniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt lunta on tullut jo toinen mokoma lisää. Nyt voisi olla vaikeaa löytää enää sieniä - täältäkään.

      Poista
  5. Minuakin ärsyttää tuo fraasi:"Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu."! Sinä kohtelet hienosti vanhempiasi. Onnittelut, että isä on parantunut koronasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marja!

      Toivottavasti et ole joutunut kuuntelemaan täysymmärtäjiä liian usein. Hyvää tarkoittavien ihmisten huonosti asettelemat sanat voivat tarkoituksestaan huolimatta saada aikaisesti kovasti pahaa mieltä ja oloa. 🤍

      Poista
  6. Olen AINA, ihan aina, vihannut sitä, että joku yrittää laittaa oletuksena ajatuksia ja mielipiteitä päähäni!!! Eniten kai kieltänyt sitä äidiltäni...Kukaan ei voi tietää, mitä minä ajattelen ja/tai miltä minusta tuntuu. Hatunnosto asian esille nostamisesta! ♥
    Loistavaa, että isäsi on parantunut koronasta! Voimat voivat olla poissa pitkään.
    Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Stansta!

      Toisen ajatusten tai tuntemusten 'ymmärtäminen' on antavinaan oikeutuksen jatkaa keskustelua rohkeasti itselle mieluisaan suuntaan. Tai siltä se siis usein tuntuu.

      Poista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)