Koiran hätä oli kipeää kuultavaa

Väijyin kameran kanssa lammella korentoilmestyksiä, kun kuulin vihaisen kiljumisen alkavan ja jatkuvan raivokkaana ripityksenä. Nuori nainen oli selvästi enemmän kuin stressaantunut ja koira oli livahtanut auton luota viereiselle pellolle. Tyttö meni perään yhtä karmeasti sadatellen - tässä vaiheessa tuntui vielä vasta keljulta.

Sitten alkoi kuulua ison koiran ulvontaa, sellaista kovasti pelokasta ja ahdistunutta vinkumista. Tuntui, että mitään ihan pientä siellä ei tapahtunut, sillä koira huusi kipeästi ja kauan. Mahdottomalla rähinällä tyttö saapui autolle koiran kanssa ja sitten he lähtivät. Selkärangassa asti teki pahaa, koiran ulina soi korvissani, enkä keksinyt yhtään lohduttavaa selitystä.

Olen itsekin huutanut koiralle sen karatessa. Varmasti jopa niin pahasti, että olen pelästyttänyt lähellä mahdollisesti olevia lapsiakin. Pahoittelen sitä. Se, että koira säntää vilkkaasti liikennöidylle ajotielle on kuitenkin niin huonon todennäköisyyden arpapeliä, että koiran on ymmärrettävä ja kuultava ehdoton EI. En säästele silloin ääntäni. Saatanpa ripittää sitä vielä matkalla kotiinkin. Mutta KOSKAAN en tee mitään sellaista, että koira pelkäisi minua. Puhumattakaan siitä, että koiraa sattuisi mitenkään. En ikinä. En mitään sellaista, että sen tarvitsisi ulvoa sen enempää tuskasta kuin pelostakaan.

Olin tilanteessa niin äimänä, etten tehnyt tilanteessa yhtään mitään. Mutta ensi kerralla en jää paikalleni. Varmistan varmasti, ettei koiralle tapahdu mitään. Päätän sen jo nyt, vaikka toivon, ettei mitään vastaavaa tulisi koskaan enää kohdalleni. Oli väkivalta millaista tahansa, kohdistui se sitten ihmiseen tai eläimeen, pään pois kääntäminen ja puuttumattomuus on toiseksi pahinta heti pahoinpitelyn jälkeen. Seuraavalla kerralla puutun tilanteeseen - väärinkäsityksen uhallakin...