Koirasvaaksiainen oli takertuvaa tyyppiä ;-)

Metsässä taas kävelin ja väliin pienen pienillä suoplänteillä tuolla Ahveniston harjulla. Raahasin kameran jalustaa mukana samoin kuin melkein kaikkia mahdollisia objektiiveja. En käyttänyt mitään niistä. Repullinen painavaa tavaraa mukana aivan turhaan, mutta mistä sitä ikinä etukäteen tietää?

Suolla pitkospuilla näin valtavaa (pientä, mutta massiivista) sähläämistä viereisen pienen kuusen oksalla. Tuijotin hetken ymmärtämättä, mitä tapahtuu. Paras ratkaisu tällaisiin tilanteisiin on pistää kamera laulamaan. Vähitellen ymmärsin vasta näiden kuvien äärellä kotona, että vaaksiaisethan siinä parittelivat. Otus oli tuttu, mutta nimi piti hakea luontokirjasta.

Koiras on nähtävästi se vetovoimainen, sillä tämän luona touhusi alussa toinenkin naaras, vaikka koiras olikin jo kirjaimellisesti ja oikein fyysisesti kiintynyt toiseen naaraaseen. (Kannattaa taas klikata kuvat suuremmiksi.)

Tässä pari lemmenasennossa. Luulin ensin, että vähintään toinen noista on kuollut, mutta alimmainen vääntyili välillä tiukasti. Elossahan se oli.

Jossain vaiheessa alempi (naaras, oletan) riuhtaisi itseään niin terävästi, että pari putosi pitkin pituuttaan alemmalle kuusen oksalle. Siinä makoilivat, kunnes naaras alkoi ojennella raajojaan siihen malliin, että se olisi valmis ihan jo lähtemään. Koiras näytti olevan hieman takertuvaa tyyppiä, eikä päästänyt naarasta vielä mihinkään. En jäänyt enää odottelemaan loppuepisodia ;-) Lähdin minäkin jatkamaan matkaani.