Sukkia, tunteita ja kuolinpesää

Valepalmikkosukkia on valmistunut sukkatehtaasta rauhallisesti, mutta vielä kevät ei ole ajanut tuotantoa alas. Sukkien varret ovat heikosta asettelusta huolimatta samanpituiset. Tässä niitä on kahta kokoa: 38-39 ja 40-41. Niin kuin suunnilleen.

Sukkien taustalla on Novitan islantilaisesta villasta neulomani huivi tai shaali toimiston tiukkaa ilmastointia tasoittamaan. Sukat ovat Novitan seiskaveikkaa. Tumman harmaat sukat olen ominut jo omaan käyttööni. Ovat aivan mainiot toimistosukat mustien vaatteiden kanssa.

Silloin tällöin toimistolla joku aina ihmettelee villasukilla hipsutteluani (vaikka meillä on aika monta muutakin villasukkailijaa). Kerron oitis kysyjille varpaiden nivelrikostani ja siitä, kuinka kengät tuntuvat rasittavilta jaloissa, mutta villasukat ovat puhdasta hemmottelua. Kaikki ovat tähän mennessä kertoneet ymmärtävänsä minun perustelujani 👍.

Eilen sain ikäväsävyisen viestin henkilöltä, joka on ollut usein aikaisemminkin ikävä minulle. Hän on selvästikin kovin turhautunut minuun tai vihainen minulle. Negatiivisuus purskahtelee ilmoille aika ajoin kuin painekattilasta. Joudumme toistaiseksi olemaan tekemisissä toistemme kanssa.

Sitä jäin vain ihmettelemään, että minkä ihmeen takia minulle tulee niin paha mieli ja minua harmittaa niin paljon, kun toinen ihminen on minulle ilkeä? Hän ei ole tyytyväinen minuun, mutta en olisi voinut omaa elämääni paremminkaan elää. En siis tavallaan voi tilanteelle mitään. Kyse on hänen tunteistaan ja hänen tavastaan ilmaista itseään juuri tuossa tunnetilassa. Se ei ole minun vikani, vaikka olenkin kohde. Tiedän sen, mutta miksi ihmeessä se tuntuu niin pahalta?

Maltan mieltäni jo sen verran, etten enää yritä perustella hänelle tekemisiäni (tai tekemisten jättämisiä). Se on johtanut aikaisemmin umpikujiin. Ja silti minua harmittaa - ihan yölläkin herätessäni.

En usko, että mikään tekoni muuttaisi mitään mihinkään (parempaan) suuntaan. Silti olen puolustusasemissa.

Suku on pahin tässä tapauksessa.

Koirallamme on aivan mahdottoman tasapainoton kausi. Pixie ei pysy pystyssä ulkona kovinkaan pitkää matkaa, kun jo makaa maassa sätkytellen. Lumen pinta tuo jotain mahtavaa tukipintaa ihon/karvojen kutitukseen. Tänään Pixiellä oli päällään sadeviitta ja selällään kiemurtelu ei helpottanut ollenkaan yhtä paljon kutinaa kuin aikaisemmin, joten selällään kiemurtelua piti tehdä senkin edestä. Lumipenkat olivat vetisiä, joten sadeviitta oli täsmälleen paikoillaan suojaamassa turkkia kastumiselta ja likaantumiselta 👍

Huomenna lähden Lahteen viemään asunnon avainta siivoustoimistolle. Samalla käyn tyhjentämässä lisää kaappeja. Siivouksen jälkeen kiinteistövälitys pääsee kuvaamaan asunnon ja myynti saa lisävauhtia.

Arvioni mukaan olemme säästäneet muutaman tuhat euroa sillä, että olemme tehneet asunnon tyhjentämisen itse. Ja vaikka olisimme ulkoistaneetkin tyhjennyksen alusta asti, olisin silti halunnut käydä kodin läpi ihan oman itseni vuoksi. Aikaa olisi kulunut joka tapauksessa. Aikaa on siis kulunut, mutta tavalla ja toisellakin kaikki (?) ovat tässä prosessissa voittaneet.

Tai ehkä meidän perheemme on tehnyt aika hirmuisesti työtä asunnon tyhjentämiseksi ja tavaroiden lajittelemiseksi. Voi olla, että meidän kohdallamme tilanne on plus-miinus-nollan tienoilla. Ihan järjetön määrä työtä ja vaivaa tässä ollaan tehty ja nähty. Ollaan kuitenkin saatu talteen vanhempien tärkeimpänä pitämät asiat ja tavarat. Heitä kunnioittaen olemme asunnon tyhjennystä tehneet.

On mahdottoman suuri helpotus, että olemme päässeet jo näinkin pitkälle asunnon tyhjentämisessä ja myynnissä. Tasapainoilu työn, oman henkilökohtaisen elämän ja kuolinpesän velvollisuuksien kanssa on ollut jokseenkin puristavaa. Meitä on yksi tekemässä kaikkea tarvittavaa. Ja toinen vaatimassa jotain omasta näkökulmastaan. Perhe ei ole aina se paras.

Ihanaa kevään alkua sinulle näistä höyryistäni huolimatta. Elämä on kaiken tuhrun alla upeaa ja hyvää. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme 💖🌼💖