Kaikenkokoisia vastoinkäymisiä

Viime perjantaiaamusta tähän iltapäivään on ollut melkoista vastoinkäymisten aikaa. Matemaatikkona haluan  tietenkin heti ryhmitellä vastamäkeni ja ryhmiksi muodostuvat 1) fyysiset vastoinkäymiset, 2) ammatilliseen identiteettiin liittyvät vastoinkäymiset ja 3) muut, pienemmät vastoinkäymiset. Tässä vaiheessa kannattaa jo miettiä tarkoin, haluaako aiheuttaa itselleen pahan mielen mahdollisuuden lukemalla tätä kirjoitusta eteenpäin, vai jättääkö vähemmän positiivisen vuodatuksen täysin lukematta.

Fyysiset vastoinkäymiset eivät ole uusia, päinvastoin, ne ovat jatkuneet ikävän kauan. Silti ne vaivaavat ihan yhtä ikävästi vieläkin jokainen päivä. Lonkassa ja olkapäässä lienee limapussin tulehdukset. Yritän muistella aikaisemmista kerroista saatuja hoito-ohjeita ja välttää lääkärissä käynnin. Olkapää kiukuttelee hieman päivälläkin, mutta öisin se kipuilee enemmän saman puolen lonkan kanssa. Niiden välissä oleileva jokin iso selkälihas on kovassa jumissa ja äksyilee niin päivisin kuin yöaikaankin. Nukkuminen on melkoista asennonvaihtoa eikä aamulla ole kovin levännyt olo.

Ensimmäisten palmikkosukkien valmistusvaiheessa kipeytynyt ranne on jo paljon parempi kuin huonoimpina aikoina, mutta sekin vielä muistuttelee sitkeästi omasta olemassa olostaan. Ihmeellinen ylimääräinen väsymys vaivaa edelleen. Ei mikään pieni juttu.

Ammatillinen identiteettini on kovalla työllä rakennettu ja sen herkkä hipiä loukkaantuu helposti. Viikon aikana olen ottanut siipeeni kahdesti. Nämä ovat niitä juttuja, joita mietin sitten suurella sydämellä vielä öisin ja viikonloppunakin. Kukaan ei ole tallonut ammattiylpeyttäni tahallisesti. Mutta ei sitä nyt olla erityisemmin kunnioitettukaan. Jotkut muut (muiden alojen osaajat) voivat antaa minua pätevämpiä lausuntoja ja arvioita minun osaamisalueistani mielestään helposti. He todennäköisesti ajattelevat osaamisalueeni olevan juuri niin kapea, että se on hyvin kenen tahansa hallussa. He eivät tarkoita vähätellä osaamistani, mutta siltä se minusta tuntuu. Kaksi törmäystä viikon aikana on paljon, sillä monesti pääsen elämään rehvakkaasti omassa illuusiokuplassani useita kuukausiakin ilman kyseenalaistamista.

Ja sitten ne muut vastoinkäymiset, jotka eivät sellaisenaan ole isoja, mutta joita on vain putkahdellut paljon ja joka päivä. Muutama esimerkki:

Teams-kokous on ollut arkipäivää jo kauan, olen mielestäni ihan edistynyt kokoustaja. Mutta eilen työkaverini Roosan kanssa melkein kaikki meni pieleen. Päätimme ottaa ad-hoc-palaverin ja soitin hänelle Teams-puhelun. Teamsini alkoi jumittamaan ja jouduin sulkemaan sen ja käynnistämään uudestaan ennen kuin yhteys saatiin. Sitten minun tietokoneeni ilmoitti, ettei se löydä mikrofonia eikä kaiutinta, vaikka kaikki oli vielä edellisenä päivänä täydellisessä kunnossa. Yritin saada edes kameran päälle. Se antautui toimimaan monen yrityksen jälkeen ja vasta siinä vaiheessa huomasin, etten alun perin palaverittomaksi suunnittelemanani päivänä ollut laittanut itseäni kamerakuntoon. Ei meikkiä, päällä mukava, mutta vähemmän tyylikäs printtipaita seuranaan aivan yhteensopimaton neuletakki (tuli vilu). Voi hirveää!

Mutta ääni ei kulkenut. Roosa yritti puhua minulle, mutten kuullut mitään. Kirjauduin ulos palaverista ja kirjauduin sinne takaisin. Se ei auttanut asiaa yhtään.

Kirjoitin chattiin Roosalle pyynnön puhelinnumerosta, jotta saataisiin ääniyhteys hoidettua sillä. Näytön jakaminen näytti onnistuvan Teamsissa. Roosa kaivoi kännykästään työnumeronsa ja naputteli sen chattiin. Minä soittamaan siihen ja kun puhelimessa vastasi nainen, minä kävin muitta mutkitta asiaan. Sitten huomasin, ettei Roosalla ollut puhelinta. Chattiin olikin lipsahtanut väärä numero ja päädyin pahoittelemaan väärää numeroa. Seuraava numero olikin sitten Roosan numero ja saimme vihdoin palaverin käyntiin.

Palaverin jälkeen käynnistin koneeni uudestaan ja sain sitten hommat pelittämään niin kuin niiden pitikin toimia.

Äitini on soittanut tällä viikolla kolme kertaa. Kaksi kertaa työpäivän aikana (toisella kerralla en päässyt vastaamaan, olin palaverissa) ja yhden kerran todetakseen, ettei ollut tarkoitus soittaa minulle. Minä olen yrittänyt soittaa äidille toistakymmentä kertaa viikon aikana, mutta hän ei vastaa.

Isän palvelutalosta soitettiin, että isällä on taas(!) korona-altistus. Sinne ei pääse tänäkään viikonloppuna kyläilemään. Tämä on jo toinen korona-altistus kahden viikon aikana. Harmittaa.

Äidin fysioterapeutti soitti kertoakseen, että äidillä on nyt kaksi rollaattoria ja toinen niistä pitäisi palauttaa lainaamoon. Kun kysyin, mikä ja missä tämä lainaamo on, hän kuulosti närkästyneeltä. Kun kysyin, voiko sinne palauttaa rollaattorin myös viikonloppuna, hän totesi vain, että hän ei tiedä. Huomenna olen menossa Lahteen hoitamaan vanhempien talousasioita ja silloin voisin kopata rollaattorin mukaani. Mutta lainaamo on nettitietojen mukaan auki vain arkisin ja rajatun ajan. En tiedä, milloin ja miten pääsen tuon rollaattorin sinne kärräämään.

Instagram ei päivity enää puhelimessani. Olen poistanut sovelluksen puhelimesta monesti ja yhtä usein ladannut sen sinne uudelleen. Auttaa vain sen hetkisen tilanteen verran. Tyttären kuulumiset olen tottunut seuraamaan päivittäin sieltä. Huoh.

Ja niin edelleen.

Elämän perusasiat ovat kunnossa, mutta minä olen nyt hyvien kokemusten tarpeessa. Niitä on toki ollutkin, mutta nyt niihin pitää panostaa ihan eri tavalla.

Kaiken järjen ja logiikan mukaan nyt pitäisi seurata parempia kokemuksia jo ihan todennäköisyydenkin perusteella. Päätän luottaa siihen. Huomenna Lahteen velvoitereissulle.

Lempeää helmikuun jatkoa!

Ihanaa ystävänpäivää ja sukka-arvonnan tulokset

Ihanaa ystävänpäivää!

Laiskistuneena en ole tänä vuonna (enkä viime vuonnakaan) ollut aktiivinen ystävänpäivätervehdysten lähettäjä. Aikaa on olevinaan kovin vähän ja facebook, jonka kautta ennen oli niin helppo lähettää ystävänpäiväterveiset kaikille ystävänmielisille, vilisee nykyään niin paljon kaikkia toivotuksia, etten arvaa sinne tällaisina aikoina piipahtaa ollenkaan. Olen päättänyt luottaa siihen, että ystäväni tietävät minun arvostavan heitä aina. Jos olet ystäväni, muttet tunne tätä arvostustani arkielämässä, ilmoita siitä minulle. Silloin minun pitää hieman petrata 💖.

Ripelankasukka-arvonta on suoritettu mieheni ystävällisellä avustuksella. Kiitos kaikille osallistumisesta! Lämmittää mieltä, kun sukat kelpaavat eteenpäin 😊.

Vasemmanpuoleiset kokoa 37-38 olevat sukat voitti arvonnassa Salli ja oikeanpuoleiset kirjavat sukat kokoa 39-40 voitti Beate! Lämpimät onnittelut 🥰. Laitan voittajille vielä viestiä sähköpostilla/blogin kautta oikean postiosoitteen varmistamiseksi. Postiosoitteet voi lähettää minulle osoitteeseen luonnonluomaa@outlook.com.

Meille on luvattu kehnoa keliä tälle viikolle. Arvostan jälleen kerran sisätöitä ihan kovasti. Kroppa kaipaisi jotain isompaa liikuntaa, sillä selän jumi on levinnyt nyt myös kylkiin. Eiliset lumityöt eivät helpottaneet tilannetta, jotain muuta pitäisi keksiä. Meillä on töissä käytössä mainio etädigitaukojumppaohjelma, joka aktivoituu minulla muistaakseni 1,5 tunnin välein. Se pompsahtaa ruudulle - ikävän usein juuri kesken palaverin, jolloin on vaikea revittäytyä jumppaamaan ja seuraamaan palaveria yhtäaikaa.

Talvista viikon jatkoa! Päivä sen kuin pitenee!

Urakkasukat valmistuivat ja tunnen itseni melkein sankariksi

Jotain pientä repäisevää olen kaivannut tietämättäni. Väsymyksen läpi ei aina ehdi haaveilla muusta kuin päiväunista. Oletettavasti kyse on vain talvijumista, sellainen minulla oli myös vuosi sitten. Se alkaa niin, että ensin syystalvi iskee harmaan rättinsä päin näköä ja ulos ei kiinnosta yhtään mennä. Tulee jäätyä sisään ja oltua liikkumatta, kroppa alkaa jumittamaan ensin yhdestä, sitten toisestakin paikasta. Jumittunut kroppa häiritsee yöunia ja hyvää asentoa täytyy hakea yön aikana moneen kertaan. Ja aamulla sitten väsyttää. Ja kun väsyttää, ei ulos lähteminen kutsu sitäkään vertaa. Jään sisälle jumittamaan kroppaani tahattomasti vielä lisää ja nukun entistä heikommin ja olen yhä väsyneempi. Nyt pitäisi varmaan ulkoilun aloittamisen lisäksi käydä käsiksi jumittaviin kropan osiin. 

Ihan pienesti olen itseni elvyttämistä aloitellut. Kun vain muistaisi ja jaksaisi jatkaa. Kevään tullen liikunta lisääntyy kuin itsestään, mutta sitä ei kannata jäädä odottelemaan.

Kun sain eilen urakkasukkani valmiiksi, tunsin ylittäneeni itseni hienoisesti. Sukkien tekeminen kulki sen mallin vuoksi niin epämukavuusalueellani, että vain jääräpäinen loppuunsaattamisen palo sai minut jatkamaan niitä loppuun asti. Hauskaa ei ollut missään vaiheessa 😂. Seuraavaksi pitää etsiä itseä miellyttävämpi malli. Tänään huomasin, että sukkaoperaatio oli kuin olikin jotain sellaista pientä repäisevää, mitä olen kaivannut. Rajojen ylittämistä ja uuteen sukeltamista voi tehdä siis aika suljetuissakin olosuhteissa!

Ensimmäisissä kuvissa lanka näyttää ihan oikean väriseltä. Mallin olen tallentanut viime vuoden alkupuolella Novitan ilmaismalleista. Nyt ohjetta ei ollut siellä enää. Ohje löytyy täältä. Sukan palmikkokuvio oli minulle se suuri vastenmielisyys. En saanut sitä mitenkään solahtamaan helposti päähäni muistiin, vaan käytännössä seurasin mallineuletta paperilta joka rivillä. Ei ollut iloista puuhaa, ei.

Kun ensimmäisen sukan varsiosa (40 cm) oli valmis, lopetin ohjeen säntillisen noudattamisen. Tein ihan oman tutun mukavan kantapääni kavennuksineen kaikkineen. Samoin koko jalkaterän ja kärkikavennukset menin ihan oman makuni mukaan. Vain palmikollinen mallineule jatkui sukan loppuun asti.

Palmikot ja siten mallineule ei ole ihan symmetristä, se minua taisi jotenkin alitajuisesti korveta 🤔.

Mutta kyllähän minä näistä tykkään! En vain suostu tekemään enää toisia 😂

Nyt on vuorossa kaavan mukaisesti ripelankasukkapari. Sitä seuraavan sukkaparin ohje on jo mielessäni.

Muistutus: Ripelankasukka-arvonta käynnissä vielä sunnuntai-iltaan asti 👍.

Ihanaa helmikuista viikonloppua!

'Lähiomaisen' turhautumista

Fysioterapeutti soitti. Asia koski äitiä. Olin palaverissa ja vastasin tuntemattomaan numeroon, koska siellä voisi aina hyvinkin olla jotain kiireellistä. Äidin fysioterapia-asiat eivät kuulostaneet tunnin päälle tärkeiltä. Pyysin häntä soittamaan myöhemmin uudelleen.

Seuraavana päivänä pääsimme keskustelemaan lyhyen tovin. Tällä kertaa hän huomasi kysyä, onko hyvä hetki jutella. Sanoin, että minulla on kymmenen minuuttia aikaa seuraavan palaverin alkuun ja siihen asti siis aikaa. Asia koski äidin kotia ja sen kuntoa kotiin palaamisen jälkeen. Fysioterapeutti kertoi järjestäneensä huonekaluja uudelleen mahdollisimman esteettömän kulun aikaansaamiseksi. Vessassa on kuulemma liikaa tavaraa ja se on lähiomaisten asia hoitaa asia kuntoon. Tavaraa pitäisi vähentää.

Vaikka lasten ollessa pieniä koin neuvolan ja päiväkodin henkilökunnan yliauktoriteeteiksi, jotka pystyivät määräämään paljon ja aina erottamaan virallisen oikean virallisesta väärästä ja koin sen ahdistavaksi, tämä oli pahempaa. Lapsiini minulla oli heidän ollessaan pieniä selvä auktoriteettiasema. Kovasti aikuiseen ja itsenäiseen äitiini nähden minulla ei ole yhtään minkäänlaista auktoriteettiasemaa. Ja nyt minun tehtäväni olisi huolehtia, että hänen WC:stään poistetaan ylimääräistä tavaraa - kuten muualtakin.

Voihan pyhä jysäys!

Mistä fysioterapeutille on tullut moinen käskytysasema minuun ja äitiini nähden? Ja miten ihmeessä hän kuvittelee, että minulla voisi olla minkäänlaista valtaa äitini tavaroiden säilyttämiseen tai poistamiseen? Olin turhautunut, ärsyyntynyt ja äkäinen. Miten ihmeessä löytyy taas uusi ihminen, joka yrittää sanella minulle, mitä velvollisuuteni ovat ja mitä minun pitää tehdä?

Miksei kukaan kysy (perhettäni lukuun ottamatta), miten jaksan? Miksei kukaan kysy edes, onko sopiva hetki jutella? Miksi minulle voi soittaa kesken työpäiväni (minulle) tuntemattomasta numerosta ja vaatia huomiotani nyt ja heti? Mikä ihmeen järjestelmä tämä tällainen oikein on?

Vaikka nyt tilanne olisi ns. normaali, eli minulla olisi ollut sellaiset keskivertoläheiset suhteet äitiini läpi elämäni, tämä tuntuisi mielestäni silti aika kohtuuttomalta. Äiti on erittäin itsetietoinen ja määrätietoinen ihminen, jota ei ohjailla sivusta. Eikä suostutella. Hän tekee oman mielensä mukaan ja kieltämättä hän 80 vuoden iässä on kovasti myös oikeutettu siihen.

Olen samaa mieltä fysioterapeutin kanssa siitä, että tavaraa voisi olla paljon vähemmänkin, mutta se ei ole minun kotini. Lupasin fysioterapeutille viedä äidille terveiset siitä, että  tavaraa pitäisi vähentää, mutten luvannut mitään muuta. 

Sodanjälkeinen sukupolvi vaikuttaa suuressa määrin säilömissukupolvelta, koskaan ei tiedä, vaikka jotain tarvitsisi joskus myöhemmin. Jonkin aikaa nuorempana pienemmillä tuloilla seurasin samaa linjaa, mutta sittemmin lasten muutettua muualle olen herännyt huomaamaan, ettei kaikkea kannata säilyttää. Mutta äiti säilyttää - paljon.

Jos äiti sitten päättäisikin ryhtyä karsimaan tavaroitaan, en osaa kuvitella itseäni istumassa siellä viikonloppu toisensa jälkeen tekemässä yhdessä tätä karsimistyötä. Kaipaan lepoa ja omaakin elämää.

Olemme olleet äidin kanssa minun muistini mukaan aina etäisiä ja se on korostunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Hyppäys nykyiseen puolitukihenkilön rooliin on ollut iso, ahdistava ja ihan pikkaisen vapauttava. Oman itsensä vaaliminen ja huoltaminen ovat olleet kaiken a ja o oman jaksamisen kannalta. Isän asioiden hoitaminen ja hänen tapaamisensa ovat sitten sieltä toisesta ääripäästä - onneksi.

Ehkä tässä eniten protestoin sitä, että huolimatta menneisyydestä ja nykyisyydestä, olen yhtäkkiä lähiomainen, jonka pitää pystyä ja ehtiä kaikkeen. Ei myötätuntoa, ei poikkeuksia, ei kuuntelemista.

Parin vuoden takainen urpiainen tähän tuomaan lohtua ja uskoa elämään. Hyviä hetkiä riittää, kunhan muistaa pitää puolensa. Kilttinäkin.

Onneksi päivä pitenee. Jospa väsymyskin helpottaisi vähitellen 👍

Ripelankasukka-arvonta

Olen luvannut itselleni, että jokaisen omavalintaisen sukkakäsityön jälkeen teen yhden sukkaparin ripelangoista. Jos ripelankoja ei aktiivisesti hyödynnä, niitä kerääntyy aivan tolkuttomasti. Näin ainakin meillä.

Lasken ripelangoiksi kaikki avatut ja aloitetut lankakerät. Määrä voi siis vaihdella pienestä suureen. Mitä aikaisemmassa vaiheessa noita yrittää hyödyntää, sitä enemmän niitä saa solahtamaan jotakuinkin normaalin näköisiin sukkiin. Ns. räsymattosukkia meillä ei kukaan käytä, jolleivät lankojen sävyt kohtaa sopivasti käyttäjän makuun. Niiden tekemiseen ei meillä siis kannata panostaa.

En sinänsä ole aina niin varma noiden 'ehjempienkään' ripelankasukkien tekemisen hyödyllisyydestä tänne omaan käyttöön. Ystäville en niitä kovinkaan usein kehtaa antaa, sillä melkein saman tien tekee aina jotain juuri ystävälle sopivaa. Tai sellaista löytyy jo valmiiksi sukkakorista.

Mutta lohduttelen itseäni sillä, että sukat kelpaavat ennemmin tai myöhemmin aina jonnekin. Yhtään paria ei ole tarvinnut vielä heittää pois.

Nyt siis arvon kahdet naisten ripelankasukat, jotka ovat valmistuneet tässä muiden käsitöiden lomassa.

Vasemmanpuoleiset burgundinpunaiset sukat ovat kokoa 37-38 ja niissä kuviona on paljon käyttämäni valepalmikko. Sukan varsi on lyhyehkö, 11 cm. (Lanka ei riittänyt enempään.)

Oikeanpuoleiset kirjavat sukat ovat kokoa 39-40 (resori on kapeahko). Neulos on sileää aina oikeaa. Sukan varsi on noin 15 cm.

Sukissa on vahvistetut kantapäät. Molemmat sukat on tehty 7 veljestä -langasta. Ne voi siis pestä hellästi koneessa, mutta kuivausrumpua kannattaa välttää.

Arvonta sujuu seuraavasti:

Arvonta-aikaa on tästä hetkestä sunnuntai-iltaan 13.2. klo 24:00 asti.

Rekisteröityneellä lukijalla on käytössään kolme arpaa (sukkaparia kohti) ja ei-rekisteröityneellä yksi arpa. Ilmoita osallistumisestasi tämän julkaisun kommenttiin: kuinka monta arpaa käytät ja kumman (vai molempien) sukkaparien arvontaan osallistut. Tarvitsen sukkien toimittamista varten voittajilta postiosoitteet, jotka tulee toimittaa joko etukäteen tai voiton tullen sähköpostiosoitteeseen luonnonluomaa@outlook.com.

Jos en ole saanut voittajan postiosoitetta viikon sisällä (20.2. klo 24:00 mennessä), arvonta suoritetaan muiden arvontaan ilmoittautuneiden kesken uudestaan.

Upeaa helmikuun jatkoa! Meillä oli tänään pilvinen, mutta todella kaunis auringonlasku ohuiden pilvien läpi 💖

Lumi- ja käsitöitä

Tämän päivän luontoannos on hankittu lumitöiden merkeissä. Lumi olikin onneksi kevyttä pakkaslunta, vaikka koira saikin suojakelin kunniaksi vatsakarvansa täyteen pieniä ja isompiakin lumipalloja. Lunta oli kuitenkin paljon ja taivas tiputteli lisää tasaista vauhtia. Hiki siinä tuli.

Olympialaiset alkoivat ja meillä televisio on sen kunniaksi tavallista enemmän päällä. Suomalaisten menestys ja suoritukset kiinnostavat, mutta samalla on mahdollisuus kurkistella taas kaikenlaisia vähemmän tavallisia talviurheilulajeja ja opetella niiden alkeita - teoriassa siis. Selostajat jaksavat mukavasti käydä läpi eri lajien tekniikkaa ja sääntöjä. Niiden avulla aukeaa monen uuden lajin katselu ihan eri tavalla.

Kumparelaskua katselen muutaman kerran vuodessa. Curlingia juurikin vain neljän vuoden välein olympialaisissa. Kaukalopikaluistelu näyttää mielenkiintoiselta, sitäkin olen varmaankin katsellut viimeksi edellisissä olympialaisissa. Siinä muutama tämän päivän erikoislaji perinteisten maastohiihdon ja ampumahiihdon lisäksi.

Käsitöiden kanssa väännän palmikkosukkaa, jolle lupaan tehdä vielä parinkin. Ainakin toistaiseksi se näyttää todella kauniilta. Mutta uutta paria en tee. Tämä on minulle jotenkin hankala ja vastenmielinen malli. Se ei resonoi käsieni kanssa (ranteet kipeytyvät) eikä pääkoppani kanssa. Muutamaan kertaan mallineuleen läpi neuloneena minulle ei ole hahmottunut mieleeni mitään helpottavaa muistijälkeä. Minusta ihana käsityö on sellainen, että se soljuu käsillä ja muutaman mallineuletoiston jälkeen alkaa löytää kotipesää ja muistijälkiä omasta päästä. Käsitöiden tekemisen pitäisi olla melkoisen miellyttävää ainakin minun näkökulmastani. Nyt on ensimmäisen sukan varsi ja kantapää valmis. Työ sujuu parhaiten, kun voin samalla tuijotella televisiosta jotain vähintäänkin puolimiellyttävää.

Valepalmikkosukat ovat miellyttäviä tekeleitä. Ne eivät ole tylsiä, mutta soljuvat helposti. Viimeisin valepalmikkosukkapari valmistui noin viikko sitten. Näissä on pisin varsi tähän mennessä: 31 cm. Lanka on 7 veljestä ja värinä hiekka tms. (oikeasti hieman ruskeampi kuin kuvassa).

Huomiseksi on luvattu lisää lumisadetta. Taidan silloinkin pysytellä sisätiloissa lumitöiden tekemistä lukuun ottamatta. Se riittäkööt ulkoiluksi ja päiväliikunnaksi 👍

Äidille ruokaa

Sairaalasta soitettiin: Äiti kotiutetaan. Hyvä uutinen: hänellä on selvästikin tylsää sairaalassa. Hieman huolettava uutinen: toivottavasti kaikki sujuu hyvin ilman uusia onnettomuuksia. Pieni huoli: äidin kotiin pitäisi saada nopeasti ruokaa, ei häntä tyhjään kotiinkaan voi viedä? Sairaalassa huoleeni suhtauduttiin eri tavoin kuin olisin toivonut. Sieltä todettiin, etteivät he voi tietää, minkälainen ruokatilanne äidilläni kotonansa on. No juu. Yksin asuva vanhus on ollut kotoansa poissa kuukauden päivät, mikäköhän se ruokatilanne siellä todennäköisesti olisi? Mutta ei selvästikään kuulu heidän toiminta-alueellensa - kuuluuko kenenkään muunkaan?

Kun totesin tilanteen minulle soittaneelle hoitajalle, hän totesi siihen, että jonkun pitäisi sitten varmaan tuoda sinne ruokaa. Niinpä. Alle kahden kuukauden varoitusajalla ryhdyin kartoittamaan vaihtoehtoja. Ruokatilauksen kanssa ajoitus olisi kaiken a ja o. Jos se tulisi liian aikaisin, ketään ei olisi paikalla. Jos se tulisi liian myöhään, äidille tulisi nälkä.

Pahin skenaario olisi ollut se, että kotihoiva ei olisikaan paikalla, kun äiti saapuisi (hänen mukaansa edellisellä kerralla kävi näin). Äidillä ei ollut kotiavaimia mukana, siinä heti ongelma. Ensiapu ei ollut tarkistanut avainten mukaan ottamista. Mitä, jos minulla ei olisi ollut avaimia asuntoon?

Kyselin useammankin kerran sairaalasta, mitä äidille pitäisi tuoda, mutta en saanut mitään vastausta. Nyt kuitenkin oli niin, ettei äidillä ollut mukanaan avaimia eikä lämpimiä talvivaatteita (ambulanssiin oli otettu mukaan jotain, onneksi sentään kengät ja talvitakki). Lämpimiä housuja ei ollut mukana enkä saanut siitä tietoa ennen äidin kotiutusta.

Pian äiti soitti minulle tuohtuneena: Minä olen kuulemma sanonut, että häntä ei saa päästää kotiin, jos ruoka-asiat eivät ole kunnossa. No, tavallaan... Hän oli tohkeissaan siitä, että jos hänen kotiin paluunsa nyt lykkääntyisi, se voisi lykkääntyä vaikka kuinka paljon. Äiti epäili, että sairaalassa keksittäisiin aina jokin tekosyy, miksi hänet pitäisi pitää siellä. Siellä ei kuulemma ollut kovin paljoa asiakkaita. Siihen minä vakuuttelemaan, etten missään nimessä halua vaikeuttaa hänen kotiutumistaan ja että sairaalassakin hänet halutaan kotiin varmasti mahdollisimman pian.

Päädyimme siihen, että minä hoidan äidille ruoat kotiin. Kysyin, mitä hän syö, mitä hän haluaa ostettavan. Ihan tavallista ruokaa, kuulemma, Tarvitsee vain vähän ajatella ja käyttää mielikuvitusta, niin kyllähän sitä osaa ruokaa ostaa. Pyysin häneltä kuitenkin ostoslistan. Jääkaapista olin heittänyt kaikki selvästi vanhentuneet tuotteet pois. Nyt piti ostaa parin päivän ruokavara.

Kirjoitin itselleni ostoslista äidin haluamista ruoka-aineista. En olisi millään arvannut niistä montaakaan omin neuvoineni. Äidin mielestä tavallinen ja normaali ostoslista oli aika erilainen kuin mitä minä olisin tilannut kaappeihini vastaavassa tilanteessa. Erinäisiä kertoja huoneistohotelleissa ja vastaavissa asuneena olen muutamaankin kertaan päässyt hankkimaan keittiön perusruoka-aineet ihan nollasta. Puhun (tai kirjoitan) siis ihan kokemuksesta.

Tämä voi olla ihan äitiini liittyvä tilanne, hän ei kovin ahkerasti ajattele asioita muiden ihmisten näkökulmasta, vaan olettaa oman näkökulmansa olevan riittävän pätevä ja laaja. Minä puolestani en voisi kuvitellakaan kovin helposti arvaavani lähipiirini top 12 ruoka-ainetta melkein tyhjään keittiöön. Eli kuiva-aineet olemassa, pilaantuvat tarvitsee hankkia. No, pojalleni varmaan osaisin ostaa semihyvän ruokalistan, mutta siihen se lähituntemukseni jäisikin. Tyttären ruokavalio muuttuu jo sen verran usein, etten varmastikaan osuisi kovinkaan lähelle oikeaa. Puhumattakaan kaukaisemmista ihmissuhteista. Kuten minusta ja äidistä.

Kun veljenikään ei ollut tilaamassa äidille mitään kotiintuloruokapakettia, päädyin monien huonojen vaihtoehtojen keskellä siihen, että otin (kerrankin palaverittoman päivän aikana) ison osan työpäivästä vapaaksi, ostin äidille ruoat, ajoin Hämeenlinnasta Lahteen viemään niitä äidin kaappeihin, etsin äidin kodin avaimen ja vein sen hänelle sairaalaan kotiin menemistä varten. Sitten ajoin takaisin kotiin viimeistelemään repaleista työpäivääni.

Tekemättä jääneet työt siirsin ensi viikolle vapaaksi jääneisiin väleihin. En jaksa ajatella, kuinka mahdottomaksi yhtälö muodostuu. Todennäköisesti lykkään taas ensi viikolta jotain seuraavalle viikolle ja teen parina päivänä hieman pitempää päivää.

Some ja internet eivät tällä hetkellä ole ystävällisiä minulle. Instagramin sisältö päivittyy vain, kun lataan koko sovelluksen kännykkään uudelleen. Ihan älytöntä hommaa. Lähetin kännykällä kuvaamani kuvat sähköpostiin blogipostausta varten, posti jäi jumittamaan eivätkä kuvat ole saapuneet. En jaksa tähän aikaan illasta (enkä muutenkaan) alkaa enää askartelemaan asian kanssa.

Oikea ranteeni on nähtävästi hieman tulehtunut, kun aloitin palmikkosukan ährystämisen. Otteeni ei selvästikään ole riittävän rento ja ranne ottaa siitä nokkiinsa. Käsityötauko ei tule kuuloonkaan, joten täytyy nyt kovasti miettiä muita vaihtoehtoja.

Koska sähköposti ei kulje, liitän tähän aiheesta ihan poiketen kuvan tyttärestä meidän kuvaussessioltamme. Linnan neito tai ainakin melkein.

Ihanaa helmikuun jatkoa! Päivä sen kuin pitenee 💖