Kaikenkokoisia vastoinkäymisiä

Viime perjantaiaamusta tähän iltapäivään on ollut melkoista vastoinkäymisten aikaa. Matemaatikkona haluan  tietenkin heti ryhmitellä vastamäkeni ja ryhmiksi muodostuvat 1) fyysiset vastoinkäymiset, 2) ammatilliseen identiteettiin liittyvät vastoinkäymiset ja 3) muut, pienemmät vastoinkäymiset. Tässä vaiheessa kannattaa jo miettiä tarkoin, haluaako aiheuttaa itselleen pahan mielen mahdollisuuden lukemalla tätä kirjoitusta eteenpäin, vai jättääkö vähemmän positiivisen vuodatuksen täysin lukematta.

Fyysiset vastoinkäymiset eivät ole uusia, päinvastoin, ne ovat jatkuneet ikävän kauan. Silti ne vaivaavat ihan yhtä ikävästi vieläkin jokainen päivä. Lonkassa ja olkapäässä lienee limapussin tulehdukset. Yritän muistella aikaisemmista kerroista saatuja hoito-ohjeita ja välttää lääkärissä käynnin. Olkapää kiukuttelee hieman päivälläkin, mutta öisin se kipuilee enemmän saman puolen lonkan kanssa. Niiden välissä oleileva jokin iso selkälihas on kovassa jumissa ja äksyilee niin päivisin kuin yöaikaankin. Nukkuminen on melkoista asennonvaihtoa eikä aamulla ole kovin levännyt olo.

Ensimmäisten palmikkosukkien valmistusvaiheessa kipeytynyt ranne on jo paljon parempi kuin huonoimpina aikoina, mutta sekin vielä muistuttelee sitkeästi omasta olemassa olostaan. Ihmeellinen ylimääräinen väsymys vaivaa edelleen. Ei mikään pieni juttu.

Ammatillinen identiteettini on kovalla työllä rakennettu ja sen herkkä hipiä loukkaantuu helposti. Viikon aikana olen ottanut siipeeni kahdesti. Nämä ovat niitä juttuja, joita mietin sitten suurella sydämellä vielä öisin ja viikonloppunakin. Kukaan ei ole tallonut ammattiylpeyttäni tahallisesti. Mutta ei sitä nyt olla erityisemmin kunnioitettukaan. Jotkut muut (muiden alojen osaajat) voivat antaa minua pätevämpiä lausuntoja ja arvioita minun osaamisalueistani mielestään helposti. He todennäköisesti ajattelevat osaamisalueeni olevan juuri niin kapea, että se on hyvin kenen tahansa hallussa. He eivät tarkoita vähätellä osaamistani, mutta siltä se minusta tuntuu. Kaksi törmäystä viikon aikana on paljon, sillä monesti pääsen elämään rehvakkaasti omassa illuusiokuplassani useita kuukausiakin ilman kyseenalaistamista.

Ja sitten ne muut vastoinkäymiset, jotka eivät sellaisenaan ole isoja, mutta joita on vain putkahdellut paljon ja joka päivä. Muutama esimerkki:

Teams-kokous on ollut arkipäivää jo kauan, olen mielestäni ihan edistynyt kokoustaja. Mutta eilen työkaverini Roosan kanssa melkein kaikki meni pieleen. Päätimme ottaa ad-hoc-palaverin ja soitin hänelle Teams-puhelun. Teamsini alkoi jumittamaan ja jouduin sulkemaan sen ja käynnistämään uudestaan ennen kuin yhteys saatiin. Sitten minun tietokoneeni ilmoitti, ettei se löydä mikrofonia eikä kaiutinta, vaikka kaikki oli vielä edellisenä päivänä täydellisessä kunnossa. Yritin saada edes kameran päälle. Se antautui toimimaan monen yrityksen jälkeen ja vasta siinä vaiheessa huomasin, etten alun perin palaverittomaksi suunnittelemanani päivänä ollut laittanut itseäni kamerakuntoon. Ei meikkiä, päällä mukava, mutta vähemmän tyylikäs printtipaita seuranaan aivan yhteensopimaton neuletakki (tuli vilu). Voi hirveää!

Mutta ääni ei kulkenut. Roosa yritti puhua minulle, mutten kuullut mitään. Kirjauduin ulos palaverista ja kirjauduin sinne takaisin. Se ei auttanut asiaa yhtään.

Kirjoitin chattiin Roosalle pyynnön puhelinnumerosta, jotta saataisiin ääniyhteys hoidettua sillä. Näytön jakaminen näytti onnistuvan Teamsissa. Roosa kaivoi kännykästään työnumeronsa ja naputteli sen chattiin. Minä soittamaan siihen ja kun puhelimessa vastasi nainen, minä kävin muitta mutkitta asiaan. Sitten huomasin, ettei Roosalla ollut puhelinta. Chattiin olikin lipsahtanut väärä numero ja päädyin pahoittelemaan väärää numeroa. Seuraava numero olikin sitten Roosan numero ja saimme vihdoin palaverin käyntiin.

Palaverin jälkeen käynnistin koneeni uudestaan ja sain sitten hommat pelittämään niin kuin niiden pitikin toimia.

Äitini on soittanut tällä viikolla kolme kertaa. Kaksi kertaa työpäivän aikana (toisella kerralla en päässyt vastaamaan, olin palaverissa) ja yhden kerran todetakseen, ettei ollut tarkoitus soittaa minulle. Minä olen yrittänyt soittaa äidille toistakymmentä kertaa viikon aikana, mutta hän ei vastaa.

Isän palvelutalosta soitettiin, että isällä on taas(!) korona-altistus. Sinne ei pääse tänäkään viikonloppuna kyläilemään. Tämä on jo toinen korona-altistus kahden viikon aikana. Harmittaa.

Äidin fysioterapeutti soitti kertoakseen, että äidillä on nyt kaksi rollaattoria ja toinen niistä pitäisi palauttaa lainaamoon. Kun kysyin, mikä ja missä tämä lainaamo on, hän kuulosti närkästyneeltä. Kun kysyin, voiko sinne palauttaa rollaattorin myös viikonloppuna, hän totesi vain, että hän ei tiedä. Huomenna olen menossa Lahteen hoitamaan vanhempien talousasioita ja silloin voisin kopata rollaattorin mukaani. Mutta lainaamo on nettitietojen mukaan auki vain arkisin ja rajatun ajan. En tiedä, milloin ja miten pääsen tuon rollaattorin sinne kärräämään.

Instagram ei päivity enää puhelimessani. Olen poistanut sovelluksen puhelimesta monesti ja yhtä usein ladannut sen sinne uudelleen. Auttaa vain sen hetkisen tilanteen verran. Tyttären kuulumiset olen tottunut seuraamaan päivittäin sieltä. Huoh.

Ja niin edelleen.

Elämän perusasiat ovat kunnossa, mutta minä olen nyt hyvien kokemusten tarpeessa. Niitä on toki ollutkin, mutta nyt niihin pitää panostaa ihan eri tavalla.

Kaiken järjen ja logiikan mukaan nyt pitäisi seurata parempia kokemuksia jo ihan todennäköisyydenkin perusteella. Päätän luottaa siihen. Huomenna Lahteen velvoitereissulle.

Lempeää helmikuun jatkoa!