Äidille ruokaa

Sairaalasta soitettiin: Äiti kotiutetaan. Hyvä uutinen: hänellä on selvästikin tylsää sairaalassa. Hieman huolettava uutinen: toivottavasti kaikki sujuu hyvin ilman uusia onnettomuuksia. Pieni huoli: äidin kotiin pitäisi saada nopeasti ruokaa, ei häntä tyhjään kotiinkaan voi viedä? Sairaalassa huoleeni suhtauduttiin eri tavoin kuin olisin toivonut. Sieltä todettiin, etteivät he voi tietää, minkälainen ruokatilanne äidilläni kotonansa on. No juu. Yksin asuva vanhus on ollut kotoansa poissa kuukauden päivät, mikäköhän se ruokatilanne siellä todennäköisesti olisi? Mutta ei selvästikään kuulu heidän toiminta-alueellensa - kuuluuko kenenkään muunkaan?

Kun totesin tilanteen minulle soittaneelle hoitajalle, hän totesi siihen, että jonkun pitäisi sitten varmaan tuoda sinne ruokaa. Niinpä. Alle kahden kuukauden varoitusajalla ryhdyin kartoittamaan vaihtoehtoja. Ruokatilauksen kanssa ajoitus olisi kaiken a ja o. Jos se tulisi liian aikaisin, ketään ei olisi paikalla. Jos se tulisi liian myöhään, äidille tulisi nälkä.

Pahin skenaario olisi ollut se, että kotihoiva ei olisikaan paikalla, kun äiti saapuisi (hänen mukaansa edellisellä kerralla kävi näin). Äidillä ei ollut kotiavaimia mukana, siinä heti ongelma. Ensiapu ei ollut tarkistanut avainten mukaan ottamista. Mitä, jos minulla ei olisi ollut avaimia asuntoon?

Kyselin useammankin kerran sairaalasta, mitä äidille pitäisi tuoda, mutta en saanut mitään vastausta. Nyt kuitenkin oli niin, ettei äidillä ollut mukanaan avaimia eikä lämpimiä talvivaatteita (ambulanssiin oli otettu mukaan jotain, onneksi sentään kengät ja talvitakki). Lämpimiä housuja ei ollut mukana enkä saanut siitä tietoa ennen äidin kotiutusta.

Pian äiti soitti minulle tuohtuneena: Minä olen kuulemma sanonut, että häntä ei saa päästää kotiin, jos ruoka-asiat eivät ole kunnossa. No, tavallaan... Hän oli tohkeissaan siitä, että jos hänen kotiin paluunsa nyt lykkääntyisi, se voisi lykkääntyä vaikka kuinka paljon. Äiti epäili, että sairaalassa keksittäisiin aina jokin tekosyy, miksi hänet pitäisi pitää siellä. Siellä ei kuulemma ollut kovin paljoa asiakkaita. Siihen minä vakuuttelemaan, etten missään nimessä halua vaikeuttaa hänen kotiutumistaan ja että sairaalassakin hänet halutaan kotiin varmasti mahdollisimman pian.

Päädyimme siihen, että minä hoidan äidille ruoat kotiin. Kysyin, mitä hän syö, mitä hän haluaa ostettavan. Ihan tavallista ruokaa, kuulemma, Tarvitsee vain vähän ajatella ja käyttää mielikuvitusta, niin kyllähän sitä osaa ruokaa ostaa. Pyysin häneltä kuitenkin ostoslistan. Jääkaapista olin heittänyt kaikki selvästi vanhentuneet tuotteet pois. Nyt piti ostaa parin päivän ruokavara.

Kirjoitin itselleni ostoslista äidin haluamista ruoka-aineista. En olisi millään arvannut niistä montaakaan omin neuvoineni. Äidin mielestä tavallinen ja normaali ostoslista oli aika erilainen kuin mitä minä olisin tilannut kaappeihini vastaavassa tilanteessa. Erinäisiä kertoja huoneistohotelleissa ja vastaavissa asuneena olen muutamaankin kertaan päässyt hankkimaan keittiön perusruoka-aineet ihan nollasta. Puhun (tai kirjoitan) siis ihan kokemuksesta.

Tämä voi olla ihan äitiini liittyvä tilanne, hän ei kovin ahkerasti ajattele asioita muiden ihmisten näkökulmasta, vaan olettaa oman näkökulmansa olevan riittävän pätevä ja laaja. Minä puolestani en voisi kuvitellakaan kovin helposti arvaavani lähipiirini top 12 ruoka-ainetta melkein tyhjään keittiöön. Eli kuiva-aineet olemassa, pilaantuvat tarvitsee hankkia. No, pojalleni varmaan osaisin ostaa semihyvän ruokalistan, mutta siihen se lähituntemukseni jäisikin. Tyttären ruokavalio muuttuu jo sen verran usein, etten varmastikaan osuisi kovinkaan lähelle oikeaa. Puhumattakaan kaukaisemmista ihmissuhteista. Kuten minusta ja äidistä.

Kun veljenikään ei ollut tilaamassa äidille mitään kotiintuloruokapakettia, päädyin monien huonojen vaihtoehtojen keskellä siihen, että otin (kerrankin palaverittoman päivän aikana) ison osan työpäivästä vapaaksi, ostin äidille ruoat, ajoin Hämeenlinnasta Lahteen viemään niitä äidin kaappeihin, etsin äidin kodin avaimen ja vein sen hänelle sairaalaan kotiin menemistä varten. Sitten ajoin takaisin kotiin viimeistelemään repaleista työpäivääni.

Tekemättä jääneet työt siirsin ensi viikolle vapaaksi jääneisiin väleihin. En jaksa ajatella, kuinka mahdottomaksi yhtälö muodostuu. Todennäköisesti lykkään taas ensi viikolta jotain seuraavalle viikolle ja teen parina päivänä hieman pitempää päivää.

Some ja internet eivät tällä hetkellä ole ystävällisiä minulle. Instagramin sisältö päivittyy vain, kun lataan koko sovelluksen kännykkään uudelleen. Ihan älytöntä hommaa. Lähetin kännykällä kuvaamani kuvat sähköpostiin blogipostausta varten, posti jäi jumittamaan eivätkä kuvat ole saapuneet. En jaksa tähän aikaan illasta (enkä muutenkaan) alkaa enää askartelemaan asian kanssa.

Oikea ranteeni on nähtävästi hieman tulehtunut, kun aloitin palmikkosukan ährystämisen. Otteeni ei selvästikään ole riittävän rento ja ranne ottaa siitä nokkiinsa. Käsityötauko ei tule kuuloonkaan, joten täytyy nyt kovasti miettiä muita vaihtoehtoja.

Koska sähköposti ei kulje, liitän tähän aiheesta ihan poiketen kuvan tyttärestä meidän kuvaussessioltamme. Linnan neito tai ainakin melkein.

Ihanaa helmikuun jatkoa! Päivä sen kuin pitenee 💖