Kun tulee se hetki, ettei millään riitä kaikkeen

Soitin äidille perjantaina seitsemän kertaa, osin perättäisinä soittoina osumatodennäköisyyden parantamiseksi (2+2+3). Olisin ilmoittanut lauantain vierailustani. Laskut piti hoitaa ja siksi piti mennä paikalle, vaikkei isää korona-altistuksen vuoksi päässytkään tapaamaan.

Äiti ei poistu kodistaan yksinään, joten oletin lauantain reissun kuitenkin onnistuvan viestintäongelmista huolimatta. Aamupäivästä hain isän postit. Matkalla soittelin äidille saapumisestani. Hän ei vieläkään vastannut.

Taas yhdet ripelankasukat 'normaalien' sukkien sekaan. Ekoteko jälleen kerran 👍

Käsityöt ovat melkein kirjaimellisesti viimeinen elämän lankani. Niihin saa itsensä koukuttumaan väsyneenäkin. On siis mahdottoman hyvä, että ihmisellä on monta harrastusta.

Lauantaina en päässyt hoivakodin korona-altistuksen vuoksi tapaamaan isääni. Kuten edellisenäkään viikonloppuna. Sääliksi käy noita eristäytymään joutuvia muistinsa kanssa taistelevia ikäihmisiä.

Äidin luona vierailu ei ollut helppoa. Perjantain soittoyritykset eivät toimineet. Jouduin tyytymään ajatukseen siitä, että heidän laskunsa pitää hoitaa ja ettei äiti sieltä kotoa mihinkään karkaisi kuitenkaan. Asia erikseen oli, haluaisiko hän tavata minut vai ei. Meidän suhteemme saa rubikin kuution kalpenemaan.

Soittelin hänelle muutamaan kertaan haettuani isän laskut hoivakodista. Hän ei vastannut. Menin alaovelle soittelemaan summeria ja soittelin puhelimellakin. Hän ei vastannut. Menin isän turvaranneke-avaimella sisään käytävään ja soitin ovikellosummeria ja koputtelin kovaa oveen. Äiti ei vastannut. Koska en voinut ottaa sitä riskiä, että äiti olisi jossain kodin nurkassa tajuttomana tuupertuneena, kävin läheisellä pysäköintialueella syömässä eväitäni ja aloin sen jälkeen pommittaa äitiä puheluilla. Muutaman puhelun jälkeen hän vastasi melkoisen kisakatsomon säestämänä. Hän lupasi päästää minut sisään. 👍

Laskujen hoitamisen jälkeen äiti halusi päästä käymään pankkiautomaatilla, jonne hän ei yksinään uskaltanut mennä. Asiaan kuului vaatteiden vaihto. Ja ulkohousujen etsiminen. Hatun valitseminen ja ennen kaikkea käsineiden valitseminen ja käsiin pukeminen. Olo oli kuin olisimme menossa presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin. Paitsi että olimme menossa vain autolla muutaman sadan metrin päähän pankkiautomaatille.

Pankkiautomaatilla jännitettiin, muistuuko tunnusluku oikein mieleen. Muistuihan se, kunhan ensin selvittiin järjestelmän valittamasta hitaasta toiminnasta. Oltiin kuulemma liian hitaita.

Seuraava jännityksen kohta oli nostettavan summan syöttäminen. Se ei ollut helppoa. Heikkonäköinen ikäihminen ei nähnyt näppäimistön varjossa olevia numeroita ja järjestelmän aikakatkaisu ärisi jälleen. Tähän yksinkertaiseen pankkitapahtumaan saimme kulumaan runsaasti aikaa.

Kotiovella äiti yllättäen muisti, että ruokaostoksillakin olisi voinut samalla käydä (vaikka ruokatilausten myötä tilanne pitäisi kotona olla melkoisen tasapainoinen). Tietenkin tarjouduin käymään äidin puolesta kaupassa sen jälkeen. Teimme lyhyen ostoslistan, jota lähdin hakemaan lähikaupasta. Ostokset menivät luonnollisesti minun pussistani. En valita, mutta haluan korostaa. Meidän suhteemme on juuri näin yksisuuntainen. Mutta mitä sitä ei tekisi vanhempiensa eteen? Vai mitä? Ja vaikka mitä?

Päivät valoistuvat, valoistukaamme mekin!

Ihanaa kevättalven odotusta!