Päivä vanhempien luona ja äidin (onneton) keeppi

Viimeistelin äidin keepin eilen. Se oli vähän surullisen surkuhupainen tarina. Etsin siis kovasti helpon keepin (cape) ohjetta netistä. Huomasin nopeasti, että neulekeeppejä on ainakin kolmenlaisia: Lyhennetyn ponchon kaltaisia juttuja, huivimaisia pitkiä juttuja, joissa keskikohta on leveämpi (se peittää siis hartiat) ja muuten solmimisosa on kapea. Ja sitten vielä sellaisia pikkuviittoja (vähän isompiakin), jotka kiinnitettiin ylhäältä tai koko matkalta ylhäältä alas esim. napeilla. Siinäpä oli miettimistä, minkälainen keeppi olisi jotenkin sellainen, mikä äidillä oli mielessään.

Päädyin lopulta muutaman päivän ohje- ja malliselauksen jälkeen viittamaiseen, edestä kiinnitettävään malliin. Mallin piti lisäksi olla helppo (jotta voi tuhrustaa sitä tv:nkin katsomisen lomassa), kevyt (ei enää lisäpainoa äidin hartioille), mielellään palmikoita ja yksivärinen. Ravelryn malleissa ei aina ole malleihin kuvallista kaaviota, jonka käytöstä nautin. Ohjeen lukeminen vain tekstistä on työläämpää ja sitä en halunnut. Lopulta päätin lähteä tekemään keeppiä omien mielikuvieni mukaan. Kun en ole koskaan ennen tuollaista keeppiä tehnyt, omat mielikuvatkin olivat hieman hatarat. Mutta piirsin mallin ja neuloin mallitilkun. Laskeskelin sen mukaan, millaisella silmukkamäärällä lähden liikkeelle.

Äiti piti kämmekkäiden väristä ja keepin väri olisi hyvä sointua siihen. Päätin tehdä työn raa'asti 7-veikalla ja kävin ostamassa sopivan värisen keräkokoelman. Mallitilkun olin siis tehnyt jo aikaisemmin lähes samanvärisellä seiskaveikalla.

Aloitin sitten keepin neulomisen. Kaksi ensimmäistä kerrosta ovat isossa työssä aina hankalimmat. Kolmas kierros on semihankala ja sen jälkeen työ alkaa rytmittyä. Valitsin 7 veljestä -langan, koska se on hieman tuhdimpaa ja ajattelin keepin valmistuvan siitä sopivan nopeasti. Työ oli kuitenkin yllättävän hidasta ja puikotkin vaikuttivat työhön jotenkin ihan liian suurilta. Säädin käsialaani ja päätin jatkaa.

Parin päivän jälkeen huomasin jostain syystä katsoa ostamieni lankojen vyyhtejä. Lanka olikin nallea, joka on selvästi ohuempaa kuin 7 veljestä! Ei ihme, että työ eteni hitaasti! Eikä ihme, että lanka tuntui kumman ohuelta ja puikot isoilta! Eikä ihme, etteivät mitatkaan ihan pitäneet paikkaansa mallitilkusta huolimatta (sehän oli tehty 7 veljestä -langalla)!

Tässä vaiheessa en kuitenkaan enää suostunut antamaan periksi. Näillä mentiin ja keepin ohjetta piti heti mukauttaa hieman tilanteen mukaan. Jos tulisi sutta, niin sitten tulisi.

Jatkoin mallin kehittelemistä sen edetessä ja lopulta piti myöntää, että se alkoi olla jotakuinkin valmis. Ei sellainen, mitä ajattelin astetta paksummasta langasta, mutta tulipas kokeiltua 👍.

Pingoitin sen nuppineuloilla päiväpeitteen pintaan ja kostutin. Parin päivän kuluttua se oli kauniisti (tai jotain sinne päin) mallissaan. Päätin viedä keepin äidille silläkin uhalla, että hän suorasukaisena persoonana sanoisi samantien, ettei se ole ollenkaan sellainen, mitä hän haluaisi käyttää. Se olisi minulle ihan ok. Työ oli kuitenkin tehty.

Tässä lähikuvaa keepistä. Yhdistelmä palmikkoa ja valepalmikkoa. Nappi on jostain pois heitetystä vaatteesta talteen napattu. Ja keeppi painaa alle 150 grammaa eli on todella kevyt. Muuta positiivista mainittavaa en siitä nyt keksi. Mutta täytyy olla rohkeutta kokeilla! Muuten ei kehity 👍

Äiti oli kuin olikin oikein ilahtunut keepistään. Se lämmitti mieltä, sillä äidin aidot ilon eleet eivät ole olleet jokapäiväistä elämää. Äiti on sitä ikäluokkaa, joka on opetettu piilottamaan onnensa ja ilonsa. 

Äiti mainitsi jo aikaisemmin puhelimessa, että hänen kämmekkänsä ovat herättäneet kovasti positiivista huomiota. Se oli selvästikin hyvä juttu.

Oli ihanaa nähdä äiti iloisena. Ennen tätä meillä oli kahvihetki pullan kera ja se on toki saattanut lisätä ilon määrää 👍. Minusta äiti on tässä kuvassa kauniimpi kuin missään kuvassa aikaisemmin. Hyvä mieli, kauniimman näköinen.

Isä oli nukkumassa, kun saavuin paikalle. Nopeasti hän kuitenkin nousi sängystään ja suuntasi rollaattorilla kohti huoneensa ovea.

Hän 'tunnisti' minut nopeasti. Tuo tunnistaminen on kuitenkin hieman määrittelyä vaativa juttu. "Siinähän sinä olet minun ihanani!" oli tunnistamista - tavallaan. Pääasia, että hän luokitteli minut läheisten ja luotettavien ihmisten joukkoon. Tästä oli helppo jatkaa.

Esittäydyn aina alussa, mutta sitä pitää kerrata aina tapaamisen aikana. Välillä olin Annikki (=äitini) ja silloin korjasin hellästi tilanteen kertomalla, kuka olen. Pienen hämmennyksen jälkeen tunnelma jatkui yhtä lämpöisenä.

Isä oli päiväunien jälkeen hetken hieman hakusessa, mutta heräämisen myötä tietoinen mielikin aktivoitui. Isällä oli hyvä päivä. Fiilis oli iloinen ja hellä. Hän muisteli omaehtoisesti omaa äitiään, kuinka hän laittoi perheelle paljon ruokaa ja vapaa-aikaa oli todella vähän. Mutta ruoka oli kuulemma hyvää. Mummin ruokia syöneenä en muista itsekään yhtäkään ikävää kokemusta ja minä olen aika kranttu.

Käytiin läpi myös vanhoja valokuvia ja siellä uimahousuisten veljesten kuvaa tarkkaillessamme isä mainitsi, että hänen äitinsä teki heidän uimahousunsa. Oli kuulemma taitava ompelija. Ihan uusi tieto taas!

Tämänkertaiset kuvat ovat ihan kännykän kameralla otettuja. Tässä isä valmiina saattamaan minut ovelle vierailun jälkeen. Oli kyllä ihana vierailu.

Päivä oli mainio, joskin päivän reissu vie aina veronsa. Mutta sekä isän että äidin kanssa kohtaamiset olivat positiivisia ja lisäsivät hymyä. Tämä päivä oli hyvä päivä (etenkin, kun nukuin kotiin tultuani vielä virkistävät päiväunet).