Punatulkkuja - ja kaikkea ei todellakaan tarvitse saada!

Aloitan kuvilla pihan punatulkuista. Niitä (punatulkkuja) riittää pihalla, erityisesti omenapuun luona aivan hurmaavia määriä. Tässä tilanteessa tuo tarkoittaa käytännössä toistakymmentä punatulkkua kerrallaan. Ne käyvät harvoin syöttötelineellä, mutta omenapuun kaksi syöttölaitetta ovat kovassa käytössä.

Koiraat ovat komeita ja niiiii-in punaisia.

Naaraat ovat haaleampia, mutta tyylikkäitä nekin. Monet punatulkut käyvät nopeasti naukkaamassa siemenen automaatilta ja siirtyvät puun ylemmille oksille siitä nauttimaan. Pureskeleminen ei ole oikea termi. Nokallaan ne jotenkin murskaavat siemenet. Jotkut nälkäiset ja rohkeat jäävät ruokintalaitteelle vähän niin kuin pöytävarauksella. Ottavat hyvän asennon ja jäävät aterioimaan ihan rauhassa. Viherpeipot harrastavat tuota ihan samaa.

Tältä näyttää se hätäisempi ruokailu. Koivet ovat laitteen reunalla ja muuten pyristellään paikoillaan siihen asti, että siemen on nokassa. Jalat eivät siis roiku ilmassa, vaikka ehkä näyttäisikin siltä.

Tässä aterioidaan sitten taas ihan arvokkaasti.

Välillä ruokintalaitteella oli ruuhkaa, mutta sopu teki sijaa. Viherpeippo on tuo toinen paikalla ruokaileva.

Toisena aiheena mielessäni on joulupuukeräyksistä lähtenyt keskustelu siitä, millainen joululahjatoive on liikaa ja mitä lapsen oikeasti pitää saada voidakseen kuulua joukkoon. Aihe on isompana pyörinyt mielessäni jo kauemmin, mutta joulupuukeräysten ympärille syntynyt keskustelu tiivisti ajatteluani entisestään. 

Nyt kun selasin internetin uljasta maailmaa löytääkseni lukemani artikkelit törmäsin ihan vastaaviin kirjoituksiin vuodelta 2019. Eli ei linkkejä, mutta yritän tiivistää havaintojani tänne.

Lahjojen ostajat ovat ihmetelleet hyväntekeväisyyskeräysten osin kalliita lahjatoiveita. Yksi kertoo, ettei sen hintaiseen lahjaan olisi varaa omallekaan perheelle. Toinen ihmettelee 'köyhän' vaatimustasoa. Kolmas ehdottaa, että kalliisiin lahjatoiveisiin voisi yhdistää useamman lahjoittajan voimavarat. Neljäs ajattelee, että kalliita lahjatoiveita vieroksutaan vain siksi, että lahjoittajat ovat itse niin tyytyväisiä elämäänsä, etteivät voi ymmärtää nuorten tarpeita kuulua muiden joukkoon (mikä siis vaatii kalliita merkkivaatteita ja -tavaroita).

Köyhyys on asia erikseen. Se on lapselle taakka (kuten vanhemmillekin), mutta sitä voi hyvin sietää johonkin rajaan asti. Minun lapsuuteni oli vähävarainen, mutta mikään elämäni traumoista ei ole syntynyt siitä, ettei meillä ollut varaa siihen, mikä oli olevinaan tärkeää. Siihen aikaan oli niin mahdottoman selvää, etteivät kaikki voi saada kaikkea. Vähemmällä piti vain pystyä tulemaan toimeen.

Toki joitakin toiveita toteutui monesti joululahjoissa. Yksi isoista must-have-toiveista oli kuukengät (70-luvulla siis). KAIKILLA oli kuukengät. Siis ihan kaikilla. Minä sain omani vihdoin joululahjaksi. Oli se makeaa 🥳.

Se on totta, että jos ei koskaan saa sitä, mitä kaikilla muilla on, tuntee olevansa aika nurkassa. Mutta kun saa edes joskus jotain 'kaikille kuuluvaa', elämä on paljon helpompaa.

Ihan asia erikseen on se, että lapsi tai nuori (tai pahimmillaan vielä aikuinenkin) kuvittelee, että elämän onnellisuus riippuu tavaroista, elintasosta, ulkonäöstä tai saavutuksista. On aika surullista, että osa vanhemmista tukee tätä ihan vääräksi todistettua luuloa ja pyrkii varustamaan lapsensa kaikella oikeasti tarpeettomalla.

Tavara tekee lapsen tai nuoren onnelliseksi korkeintaan muutamaksi päiväksi (oma kokemus, ei mitään tutkimustietoa tämän takana). Aikuisella tavaran tuoma onnellisuus on sitäkin lyhyempikestoista. Saavutukset vanhenevat nopeasti, elintaso muuttuu hetkessä (ainakin huonompaan suuntaan) ja ulkonäkö on hyvin nopeasti arvonsa menettävää materiaa.

Kun täältä elämänkaaren paremmasta päästä tarkastelee asioita, niin ihmisten onnellisuus ja hyvä elämä on perustunut vuosien varrella ihan muihin asioihin kuin mitä nuorena niin kovasti tavoitellaan. Terveys on varmasti yksi tärkeimmistä elämän peruspilareista viimeistään 30-vuotispäivien jälkeen. Hyvät suhteet omiin läheisiin on toinen tärkeä asia. Kolmanneksi nostaisin arvot ja niiden mukaan elämisen. Merkityksellinen elämä ja tekeminen tuntuvat olevan melkein kaiken hyvinvoinnin takana.

Kun luin artikkeleista, että nuoren täytyy saada tai ihmisen tulee saada jotain, olin karvaasti eri mieltä. On todella paljon asioita, joita jokainen mielellään haluaisi saada, mutta jotka eivät ole mahdollisia. Monen monta sukupolvea on todistanut sen, että kaikkea ei tarvitse saada ollakseen onnellinen. Kaikkea ei tarvitse kokea elääkseen merkityksellisen elämän. Ja ennen kaikkea: lapsuuden ja nuoruuden huippuhetket eivät takaa mitään loppuelämän onnellisuudesta ja laadusta. Niiden puuttuminen puolestaan ei mitenkään estä upeaa ja innostavaa elämää. 

Lapsuudessa ja nuoruudessa kannattaa opetella selviämään ja nauttimaan, vaikkeivät toiveet toteutuisikaan. Noista kokemuksista ja selviytymisestä syntyy vahvaa pohjaa oikeaan onnellisuuteen.

Kaikkea ei tarvitse saada eikä kokea. Ehkä kannattaa keskittyä siihen, mitä ja milloin. Malttaminen ja pidättäytyminen kasvattaa kykyä onnellisuuteen.