Luontosivuilla ja -kirjoissa on paljon opastuksia, kuinka tunnistaa mikin eläin. Niiden avulla sitä tulee pinnisteltyä ja mietittyä, minkä otuksen kanssa milloinkin on oikeastaan tekemisissä.
Tänään olen taas monen kymmenen vuoden traumojen kera päätynyt murjomaan itsetuntoani oman ulkomuotoni perusteella. Ihan tyhmää. En ole koskaan ollut hyvännäköinen. Silti ulkonäkökeskeinen maailma ohjaa ajattelemaan sitä samaa, mistä koko elämän on tullut kirpakkaa palautetta: ulkonäköä.
Toki kirpakkaa palautetta on tullut myös luonteesta ja käyttäytymisestä, mutta palataan siihen ehkä myöhemmin ;-)
Täytän kaikki ihmiselle asetetut perustuntomerkit: kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää ja niin edelleen. Mitä sitten, jos jokin olisikin hullusti? Jos jalkoja olisikin kolme tai vain yksi? Miten arvoni muka muuttuisi siinä?
Ihmisen fyysisen ja psyykkisen olemuksen torppaajia riittää aina. Torppaaminen sattuu, eikä siitä hyödy kukaan.
Tällä ketohopeatäplällä on siipivarustus vielä kuosissaan. Sillä matka on vasta alussa. Matkan ja koettelemusten myötä siipiin jää jälkiä. Ne kertovat selviytymisestä. Ne ovat kiitollisuuden aiheita, eivät häpeäpilkkuja...
Urheaa ja ylpeää kesäistä loppuviikkoa!
Hyvä kirjoitus ja kivat kuvat! :)
VastaaPoistaKiitos, Varpuslintu!
PoistaMinä olen nähnyt sinut livenä useammankin kerran! Ei mitään vikaa missään!! Osoittaa pahasti henkistä kypsymättömyyttä arvostella kenenkään ulkonäköä ja erityisesti ns. päin näköä!! Minun omilla vanhemmillani on tapana arvostella muiden ulkonäköä rajummin. Ei olisi kyllä oikeasti varaa! Itse en ottanut sitä kovin vakavasti nuorena, vaan annoin tulla takaisin tuplana! Sisareni ei niinkään kestänyt jatkuvaa arvostelua. Milloin oli kenenkin elävän tai jo kuolleen sukulaisen korvat, jalat, takapuoli tai rinnat! Arvostelu oli aina negatiivistä! Erityisen komeita tai upeita kaunottaria taitaa olla vähemmistö ihmisistä! Siitä olen onnellinen, että nykyisin ei ole vain yhtä ja ainoaa kauneuden ihannetta. Kun mä olin nuori, niin piti olla laiha. Enkä oo ikinä ollut!
VastaaPoistaKiitos, Tillariina :-)
PoistaSe on tainnut olla kehu aika kortilla meidän ikäpolvellamme, oli sitten kysymys taidoista, käytöksestä, ulkonäöstä tai mistä muusta tahansa. Mun lapsuuteni kohokohtia oli, kun alaluokilla opettaja esitteli minut toiselle opettajalle kertoen, että minä olin luokan priimus. koskaan ennen sitä tai sen jälkeen en saanut keltään sellaista palautetta, että olisin ollut koulussa hyvä.
Ulkonäöstä ei tullut tietenkään kehuja mistään. Mutta se ikävien omaehtoisesti lausuttujen palautteiden käsittämätön määrä sai minut nuorempana jopa miettimään omaa olemassaoloni oikeutusta. Ulkonäköni tuntui vaivaavan niin montaa henkilöä, etten tiennyt mihin piiloutuisin. Lähisukulainen otti minusta jopa teini-ikäisenä valokuvan, jotta voisin itsekin katsoa, kuinka kamalalta näytän ;-) Siinä ehkä mieli pahoittui enemmän siitä pahasta tarkoituksesta kuin oman ulkonäön kohtaamisesta. Kyllähän minä toki tiesin, miltä näytän, peiliin katselin aamuisin ihan päivittäin.
Nyt harmittaa, että annoin kaiken ikävän mennä silloin tajuntaani läpi. Olinhan silloin kauneimmillani, kuten jotakuinkin jokainen nainen. Sääli, etten ymmärtänyt, että kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita.
Ja jos sinua yhtään lohduttaa, minä olin puolestani liiankin laiha. Ja nyt kun en ole enää liian laiha enkä edes laiha, saan kuittia siitä ;-)
Vaan on joillakin ihmisillä huolen aiheet pieniä, jos suurin niistä on jonkun toisen ulkonäkö ;-)
Hyvä kirjoitus. Usein tuntuu, että eniten arvostelua kuulee niiltä, joilla sellaiseen on vähiten varaa. Ehkä se kertoo näiden arvostelijoiden oman itsetunnon heikkoudesta, mutta se tieto ei välttämättä helpota loukatun mielialaa.
VastaaPoistaKiitos, Between!
PoistaOmaa itsetuntoa varmasti kohottaa arvosteluaiheen valitseminen niin, että siinä on itse vahvoilla. Sydämelliset ja viisaat ihmiset eivät onneksi sorru moiseen :-) Eläköön oikeat ystävät!
Hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaKiitos, Sussi!
PoistaHyvä kirjoitus Susanna! Pidetään puolemme, eikä anneta toisten sanojen satuttaa!
VastaaPoistaKiitos, Anne!
PoistaPidetään myös pienempien puolta, he hyötyvät tuesta eniten :-)
Kun olen katsonut tuota profiilikuvaasi, en ole ymmärtänyt, että siinä jotain vikaa olisi! Minkähänlaisia meidän ihmisten pitäisi arvostelijoiden mielestä olla? Eikö ole hyvä, että kaikki olemme erilaisia? Kerran jossain koulutuspäivillä luennoija kehotti: "Katso oikealla puolellasi istuvaa ihmistä. Mitä jos kaikki maailman ihmiset olisimme samannäköisiä kuin vaikka hän!"Mitähän muuten arvostelijat siinä tapauksessa arvostelisivat?
VastaaPoistaMeidän täytyy vain muistaa, että muiden ihmisten mielestähän mikään asia ei toisten tekemisissäkään ole kohden koskaan. Siksi pitäisi vain hymähdellä arvosteluille ja antaa samalla mitalla takaisin.
Kiitos, Kirlah!
PoistaMielestäni kyse ei ole odotuksista, vaan halusta loukata.
Mitä pienempi ja hauraampi ihminen on, sitä syvemmin loukkaukset viiltävät itsetuntoa. Jos vanhemmat, opettajat eivätkä ystävätkään ole tukemassa, niin jonkun pitäisi olla :-(
Minusta on rikkaus että kaikki ollaan erinäköisiä ja erilaisia. Ei muuta kuin antaa samalla mitalla takaisin.
VastaaPoistaSamaa mieltä tuosta erilaisuudesta ja rikkaudesta :-)
PoistaValitsen nykyään seurani niin, ettei mukaan eksy juurikaan mollaajia. Oman pään sisällä on riittävästi vanhoja kaikuja, en kaipaa lähelleni enää yhtään pahansisuisia ihmisiä :-)
Kyllä niinsanottu oma asema on pitänyt raivata. Välillä on pitänyt laittaa aivot narikkaan ja antaa tulla suusta mitä ajattelee. Teksti on ollut ei julkaistavaa materiaalia mutta on tepsinyt.
VastaaPoistaNykymaailma on todella raaka. Siinä on liian paljon täydellisiä ihmisiä. Tai ainakin he luulevat niin.
Ole vaan oma itsesi äläkä muutu mihinkään.
Kiitos, Matti!
PoistaToisen arvostelu on lähes aina myös vallan käyttämistä, tietoinen lyömäaseen valinta.
Täytyy myösntää, ettei taisteluareenalta poistuminen aina toimi niin kuin tahtoisin. Silloin tulee välillä puhuttua vähemmän harkitusti ;-)
Allekirjoitan täysin tekstisi kolme viimeistä lausetta. Niin totta.
VastaaPoistaKiitos, Seita!
PoistaOikeassa olet, että siinä ei ole mitään hävettävää. Älä murjo itsetuntoasi. Sinulla on profiilikuvan perusteella kauniit kasvot ja vaikka ei olisikaan, se ei tosiaan haittaisi.
VastaaPoistaIhmiset, jotka uskaltavat sanoa ääneen mielipiteensä vaikeissakin tilanteissa, saavat varmasti osakseen sormen heristelyä ja kritiikkiä, mutta aito rehellisyys on mielestäni parempi kuin passiivisagressivisuus, tekopyhä hiljaisuus ja selän takana puhuminen.
Helpommalla tietysti itse pääsisi, jos osaisi olla hiljaa. Minä vasta harjoittelen sitä :).
Niiden kuvien perusteella, mitä olen tässä blogissa sinusta nähnyt, olet kaunis. Valloittava hymy. Kauniit, iloiset silmät.
VastaaPoistaKirjoituksesi on tosi koskettava. Olin yllättynyt siitä. Miten niin? Itse olen aina ollut "ruma". Näin minulle sanottiin kerran koulussa, enkä senkään jälkeen ole saanut koskaan mitään positiivista palautetta. Joskus olen jopa halunnut kuolla. Tunne siitä, ettei ole kuten kaikki muut.
Ehkä juuri siksi blogissani yritän päteä jollain tapaa. Tunnistan itse tämän tarpeeni. Välillä jopa häpeän sitä. Pitäisi yrittää olla välittämättä liikaa muiden mielipiteistä. Elämä on niin lyhyt.
Kuvittelin, että nyt mummona olisi sama miltä näyttää. Mummous on sentään merkki siitä, että elämästä on selvitty oikeastaan ihan hyvin. Mutta katin kontit.