Nauramisen ilo, koskikaroja ja muistutus villasukka-arvonnasta

Pysähdyinpä tänään taas ihan kunnolla miettimään sitä, kuinka tärkeitä asioita ilo, huumori ja nauraminen ovat minulle. Mietiskely lähti siitä, kun ajattelin eilisiltaa. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin vilkaista ihan vähän vielä Instagramia. Instagramin videoista löydän aina jotain  hauskaa ja ilahduttavaa. Niin nytkin. Laitoin perheellekin jakoon muutaman itseäni eniten huvittanutta ja viihdyttänyttä videota. Ihan tyrskyin naurusta niiden aikana, mutta kovasti hiljaa piti olla, sillä mies oli käynyt jo nukkumaan. Olipas vaikeaa olla hiljaa, kun nauratti ihan mahdottomasti. Ja naurustahan seuraa aivan valtavan hyvä olo.

Minun mielestäni hauskat videopätkät eivät todennäköisesti ole kaikkien muiden mielestä sitä suurinta hauskuutta. Huumorintaju ja hauskuussuoni ovat kaikilla niin erilaisia. Ja hyvä niin.

Nyt laitan itselleni listalle nauramiseen asti viihdyttävän hauskuuden löytämisen vähintään kerran viikossa. Se on selvästikin jotain, mikä toimii minulla todella mainiosti.

Tähän taustaksi toistan itseäni jostain aiemmasta kirjoituksestani (sillä niitähän riittää). Minulla oli äitini mielestä ainakin lapsena ja nuorena ruma nauru. Sain monesti kehotuksen ja käskynkin äidiltä olla nauramatta juuri sen vuoksi. Melkoisen kilttinä tyttönä tyydyin siis hymyilemään. Toki aika harvoin tapahtui mitään, mikä olisi minua aidosti naurattanutkaan. Oliko kyse siitä, etten oppinut nauramaan, kun en saanut nauraa vai siitä, etten oppinut nauramaan kauniisti, kun minua nauratti niin harvoin? Siinäpä mysteeri.

Äidin viimeisinä vuosina nauroin useinkin tavatessamme. Hän ei koskaan enää torunut minua nauramisestani tai arvostellut nauruni laatua. Asiat voivat todellakin muuttua.

Arjessa minua naurattaa useimmin Pixie. Hän osaa kaikessa hurmaavuudessaan olla hauska ja yllättävä ihan tämän tästä. Olemme kyllä miehenikin kanssa eräänlaisia hassuttelijoita. Olen onnekas päästessäni olemaan parisuhteessani hölmö ja hassu itseni ja samalla oikein normaali ja arvostettu. Siinä mielessä erityisesti meillä vakka on löytänyt kantensa.

Nauratko sinä usein? Ääneen vai äänettömästi? Millaiset asiat saavat sinut nauramaan? Vai koetko ilon ihan muulla tavoin?

Toki minäkin koen toisinaan myös mykistävää iloa ja onnea, jolloin sanoja ja ääniä ei tarvita (eikä kaivata). Nauru on viime aikojen koettelemuksissa jäänyt väliin ja nyt huomasin taas nauttivani siitä ihan selkäpiitä myöten. Ja onpa niitäkin aikoja ollut, kun ihan selviytyminenkin on ollut tavattoman tyydyttävää.

Tähän loppuun vielä pari koskikarakuvaa 🥰.

Loppuun muistuttelen vielä villasukka-arvonnasta. Perjantaihin kello kuuteen asti pääsee osallistumaan arvontaan. Arvonnan säännöt ja ohjeet löytyvät täältä samoin kuin kuvat arvottavista sukista.

Talvi on melkeinpä kauneimmillaan ainakin täällä lumirajan pohjoisella puolella. Naurettavan iloista tai lempeämmän upeaa helmikuun jatkoa 🥰