Tyhjennettiin asuntoa

Tänä viikonloppuna tyhjensimme vanhempieni asuntoa. Perjantaina tyhjensin asuntoa yksinäni. Lauantaina tyhjennyspartiossa olivat mukana mieheni ja poikani. Siirsimme muuhun kierrätykseen kelpaamattomat isot huonekalut isoon vuokra-autoon. Miehet veivät isot huonekalut, minä jeesasin pienempien tavaroiden kanssa.

Autoon olisi mahtunut enemmän kuin jaksoimme kohtuudella sinne kantaa. Osa huonekaluista piti purkaa osiin ennen kantamista. Kantomatka kulki hissittömän kerrostalon kolmannesta kerroksesta kapeaa ja jyrkkää portaikkoa pitkin pihalle. Priorisoimme tehtäväämme niin, että nyt vietiin ainakin kaikki se, mikä vaati kuljetukseen isompaa autoa. Peräkärryyn mahtuvaa tavaraa pystyy kuljettamaan myöhemminkin.

Poika oli kova ja tehokas tiimin jäsen. Ei oltaisi ilman häntä pärjätty mitenkään.

Tässä taitaa olla menossa keittiön pöydän ositus kannettaviin osiin.

Kaikkien kierrätyspyrkimystenkin jälkeen jätelajitteluasemalle päätyi minun arvioni mukaan oikein käyttökelpoistakin tavaraa. Hyväntekeväisyyskirpputori ei ottanut vastaan hyväkuntoisia vanhempia sohvia. Kovasti oltiin siellä nihkeitä muitakin vanhempia huonekaluja kohtaan. Ymmärrän toki, jos kukaan ei sellaisia halua ostaa.

Kävin läpi facebookin kierrätys- ja luovutusryhmiä. Sielläkään kukaan ei kaivannut sen kaltaisia huonekaluja, mitä meiltä oli vapautumassa. Energia on rajallista ainakin omassa elämässäni enkä enää jaksanut lähteä etsimään tavaroille mahdollista uutta kotia.

Ehkei hyväkuntoisilla, mutta vanhemmilla huonekaluilla sitten olekaan käyttöä kenelläkään? Ajat ovat niin muuttuneet sitten oman nuoruuden. Silloin omassa nuoruudessa pienillä rahoilla eläessä oli oltava kiitollinen siitä, kun sai joltain jotain käyttökelpoista käyttötavaraa ihan ilmaiseksi. Tyylistä ei ollut varaa silloin kipuilla 🤭.

En ole ollut koskaan kouluikäisenä yhdenkään historian opettajan ihanneoppilas. En löytänyt koskaan historian opintojen vuosilukujen, sotien ja muuttuvien valtiorajojen takaa mitään helppoa ja lähestyttävää kosketuspintaa. 

Sittemmin olen oppinut ymmärtämään historiaa tarinoina ihmiskunnan kehittymisestä ja kansakuntien matkoista. Miksei kukaan koulussa kertonut, miksi (ja miten) näistä asioista on hyvä kiinnostua?

Olen töissä huomannut sen, miten paljon työyhteisöjen ja työpaikkojen historian tuntemisesta voi olla hyötyä. On ällistyttävän hyödyllistä ja käytännöllistä ymmärtää sitä, miten ja miksi tähän tilanteeseen on päädytty. Se auttaa löytämään tapoja ja keinoja tulla toimeen niiden ihmisten kanssa, joiden toiminta muuten tuntuisi jotenkin oudolta. Se auttaa perustelemaan asiat paremmin ja tehokkaammin ja ymmärtämään ihmisten kipupisteitä huomattavan paljon paremmin.

Sama pätee melkein kaikessa muussakin elämässä. Erilaisuuden ymmärtäminen on vaikeaa ja oman toiminnan sopeuttaminen siihen vieläkin vaikeampaa. Menneen ymmärtäminen auttaa pääsemään sille polulle, jota moni on kulkenut ja jokunen jäljestä seurannut. Aikaisemmin tapahtuneisiin asioihin perehtyminen on viisauden juuri. Jotta voi ymmärtää, mikä voi toimia nyt, pitää olla käsitys siitä, mitä on aikaisemmin tapahtunut.

Talvi jatkuu, onneksi pakkasasteet ovat ainakin meillä pudonneet siedettäviin lukuihin. Tänään taisi olla peräti lauhaa, plussan puolella kävi lämpömittari.

Tässä talvikuvassa tyttärellä on päässä minun tekemäni pipo - toinen niistä. (Tavallaan tyhmä huomautus - kaikki näkevät, ettei kuvassa ole kahta pipoa 🤭)

Yritän töissä tasapainotella kiireen ja kaipaamani kiireettömyyden välillä. Pienet kiireettömät hetket päivän mittaan eivät tuhoa tuottavuutta. Päin vastoin 💖

Valon pilkahduksia ja toiveikkuutta

Olen panostanut lepäämiseen ja palautumiseen, melkein kaikki muu töitä lukuun ottamatta on jäänyt jonotuslistalle. Panostaminen on ollut hyödyllistä. Olen päässyt nauttimaan keskittymisestä yhteen asiaan kerrallaan ja välillä ihan vain olemaan. Olen kuunnellut itseäni ja saanut kaivettua mieleni syövereistä loputtoman tuntuiseen to do -listaani lisää tehtäviä. Se on ollut helpottavaa. Omassa päässä jonottavat ja pyörivät asiat, joita ei saa konkretisoitua käytännön tekemiseksi, pitävät yllä ihan kohtuullista perusstressiä ja epämiellyttävää oloa. Tekemättömien asioiden listaaminen avaa ihan erilaisen mahdollisuuden muistamiseen, tekemiseen ja tekemättömyydestä vapautumiseen.

Olen saanut hahmoteltua itselleni myös isompaa kuvaa tämän vuoden työtehtävistäni. Vaikka olen vasta hahmotteluvaiheessa ja yllätyksiä tulee eteen varmasti pitkin vuotta, olen jo helpottunut. Hatarakin suunnitelma antaa paremman fiiliksen kuin ei suunnitelmaa ollenkaan. Jos siis haluaa suunnitella työtään ja valmistautua etukäteen siltä osin kuin se on mahdollista ja järkevää. Ja minä haluan.

Lintujen ruokintapaikalla on ollut kova kuhina. Lintuja ja oravia riittää iloksi pitkin päivää. Meditoinnin sijaan voi katkaista päivän tekemisiä tuijottelemalla ruokintapaikan kuhinaa ja ruuhkaa.

Tässä mustarastaskoiras lumisen tuijan oksilla.

Talvi on tarjoillut myös teknisiä askareita. Ilmalämpöpumppu käräytteli sulaketta kovien pakkasten aikaan oikein iloisella tahdilla. Nyt sähköammattilaiset kävivät siirtämässä sen ihan oman sulakkeensa taakse. Ei enää ongelmia 👍.

Nettiyhteydet ovat olleet myös pitkän aikaa hieman epävarmoja, eikä sellainen toimi kahden etätyöläisen huushollissa. Uuden netin myötä netti on nyt nopea ja varma. Siitä ei ole haittaa vapaa-ajallakaan.

Nuo 'remontit' tehtiin peräkkäisinä päivinä ja Pixie-koiralla oli hieman vaikeuksia suhtautua muukalaisiin omalla reviirillä. Isolla syliotteella Pixie pysyi rauhallisena. Lattialle päästessään se jonotti työhuoneen ovella ja haukkui vierailijoita oven läpi. Ne olivat tiukkoja rupeamia meille molemmille.

Sähköammattilaiset olivat meillä jo toista kertaa. On ihan mahdottoman upeaa, kun palvelu ja aikataulut pelaavat samoilla säännöillä kuin omassakin työelämässä! Liian usein on aikaisemmin käynyt niin, ettei sähkömies tule paikalle, vaikka kuinka on asiasta sovittu.

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt. Minulla ovat myös omat voimavarani lisääntyneet ja tuntuu, että sekavan ja raskaan vuoden jälkeen näkyvissä olisi hiven järjestystä ja ennustettavuutta 💖. Jaksamista meille kaikille!

Olipas pelottavan huono keli 😳

Tänään oli työkalenterissa lähipäivä ja säätiedotuksessa huono keli. Olen ajanut ihan kohtuullisen paljon erilaisissa olosuhteissa elämäni aikana ja arvelin työmatkan sujuvan kaikesta huolimatta ihan hyvin. Arvelin väärin.

Heräsin aamulla kuudelta (mikä on minulle TODELLA aikaista) laittautuakseni kohtaamiskuntoon ja lähteäkseni ajoissa töihin. Aamu sujui mainiosti ja kymmenen minuuttia etuajassa pääsin lähtemään matkaan. Keli ei ilahduttanut, mutta 'velvollisuudet' kutsuivat.

Keli oli kamala ja paheni vain matkan hitaasti edetessä. Oli pimeää eikä moottoritiellä tietenkään ole valaistusta. Aura ei ollut käynyt, vaikka moottoritien hyvään ajokuntoon on tavallisesti voinut hienosti luottaa. Oma kaista näkyi vain paikoin, sillä liikennettä oli vähän. Ohituskaista oli lumen peittämä ja jokainen ohittava auto aiheutti täyden lumisokeuden joksikin aikaa.

Hyvät välimatkat, kohtuullinen nopeus ja jatkuva valppaus toimivat tavallisesti ihan hyvin huonoissakin keliolosuhteissa. Nyt omaa kaistaa oli välillä vaikea nähdä tuiskuavan ja pöllyävän lumen keskeltä. Lisäksi ohi paahtavat autot sekoittivat tilanteet aivan täysin.

Muutaman ohittavan auton lumipöllyt onnistuin selvittämään ihan keskittymällä, näkymä eteen päin aukeni melko pian. Sitten tuli ensimmäinen auto, joka pöllytti lunta näköesteeksi ihan urakalla. Näkyvyys ei selvinnyt pian eikä edes kohta. Löysin itseni kuitenkin onneksi vielä omalta kaistaltani, kun näkyvyys selkeni. Mutta kyllä jaksoi ahdistaa.

Seuraavaksi ohi kevyen lumen paksulti peittämää kaistaa pitkin huristikin rekka. Olisi pitänyt jarruttaa heti (näin jälkiviisaasti). Lumipölly olisi kadonnut näkyvyyttä peittämästä nopeammin. Nyt vain hiljensin vauhtia. Ja lumipölly esti näkyvyyden ihan ikuisuuden ajan. Oli lopulta pakko jarruttaa, kun en yhtään tiennyt, missä olin menossa.

Olin kaistalla, mutta vasemmalla puolellani oli kaide. Suuntavaistoni oli (niin kuin aina) ihan täydellisen sekaisin, enkä hahmottanut paikkaani. Sitten tajusin ajavani ohituskaistalla. Takanani ajava auto yritti ohittaa minua oikealta. Laitoin vilkun oikealle ja takana ajava auto päästi minut takaisin oikealle kaistalle. Pelotti, olin ihan hukassa, pienessä paniikissa.

Siirryin seuraavan huoltoaseman pysäköintialueelle vetämään henkeä ja rauhoittumaan. Päätin jatkaa matkaa vasta, kun keli helpottaisi: joko sade vähenisi tai valo lisääntyisi. Siinä odotellessa tuli moneen otteeseen kylmä (ulkona oli kymmenen pakkasastetta). Käynnistin välillä auton ja lämmittelin ja sammutin sen jälleen. Muutaman kerran jälkeen auton sisällä näytti tältä.

Lumi peitti nopeasti auton ikkunat ja reilun puolen tunnin odottamisen jälkeen auton katolta pääsi puhdistamaan melkein kymmenen sentin lumikerroksen. Pienen hämärän saavuttua päätin vihdoin lähteä urheasti uudelleen matkaan.

Ajaminen oli hämärässä huomattavasti helpompaa kuin pimeässä. Ohittavat autot aiheuttivat edelleenkin samanlaisen suuntasekaannuksen kuin aikaisemminkin. Nyt ajauduin oikean puolen pientareelle. Vieläkin pysyin tien puolella. Silti olo oli melkoisen ahdistunut.

Olin jo aikaisemmin päättänyt, että käännyn heti seuraavasta liittymästä takaisin kohti kotia, sillä en jaksanut mitenkään uskoa selviäväni turvallisesti toimistolle Helsinkiin. Matkasta tuli silti pitkä. Matkasin kaikkiaan melkein 2,5 tuntia. Pysähdyin useasti ja koin ihan liian monta läheltä piti -tilannetta.

Heräsin siis aikaisin pukeutuakseni, meikatakseni ja heiluttaakseni hiuksiani. Matkustin 2,5 tuntia ja pääsin aloittamaan työt kotitoimistolla lopulta ihan turhan myöhään. Olin väsynyt, stressaantunut ja puhki. Tästä reissusta pitää ehdottomasti oppia parhaat opit talteen. Tätä ei saa tapahtua uudestaan!

Omat läheltä piti -tilanteeni olivat semivaarattomia. Olisin päätynyt syvään hankeen pimeässä ymmärtämättä yhtään missä, mutta vahingot olisivat jääneet pieniksi. Jos olisin kaikesta huolimatta päätynyt urheilemaan Helsinkiin asti, tuloksena olisi voinut olla jotain paljon pahempaakin. Jo kaikki kokemani stressi vähensi huomattavasti terävyyttäni ja tarkkuuttani ajajana.

Näillä kelivaroituksilla ei mitenkään pitäisi lähteä ajamaan töihin eikä muuallekaan. Junalla en usko menestyneeni yhtään paremmin, ehkä päinvastoin. Junat pettävät aina, kun keli vaihtuu johonkin suuntaan (myönnän, että tämä on oma subjektiivinen ja pessimistinen mielipiteeni).

Arvostetaan itseämme ja pidetään itsemme turvassa huonoilla keleillä tai muuten huonoissa olosuhteissa 💖🥰💖.

Harmaita hiuksia

Kelit ovat olleet kovia. Tänään aamupäivällä ulkona oli mittarin mukaan vielä -31 astetta ja iltapäivällä klo 16 aikoihin lämpötila oli edelleen peräti -27 astetta. Onneksi ei tarvinnut liikkua minnekään sen enempää autolla kuin kävellenkään. Koiran kanssakin käytiin vain ihan minilenkit, ylimääräiset kävelyt lykätään parempiin keleihin.

Eilen päivällä oli hieman lauhempaa ja uskaltauduin kovasti pukeutuneena kameran kanssa luontoa ihailemaan. Kovilla pakkasilla kameraa ei voi tuoda ulkoa sisään tuosta vain, vaan se pitää sulkea ulkona esimerkiksi muovipussiin, joka tasoittaa kondensoitumista ja estää kameran vahingoittumisen. Kun kamera on jäähtynyt sisätiloissa muovipussissa pari tuntia, sen voi vihdoin ottaa huoletta käyttöön.

Keli oli yli 20 asteen pakkasessa kaunis, mutta ulkoilua rajoittava. Aurinkokin matkaa tällä hetkellä melkoisen matalalla kaarella, joten valon saatavuus on melkoisen heikkoa. Minun innostuksen lähteeni valokuvauksessa on juurikin valo. Harmaa pilvisyys ja vähäinen valo eivät ole minun juttujani.

Aurinkoisen iltapäivän löytö oli naapurin koivussa lepäillyt närhi, joka lepäili rauhallisen oloisena aurinkoisella oksalla.

Asiasta kukkaruukkuun: Olen miettinyt kovasti viime aikoina harmaita hiuksia. Olen peitellyt niitä päässäni pienen ikuisuuden, ehkäpä peräti kymmenen vuotta. Peittely on käynyt vuosi vuodelta yhä haastavammaksi. Kunnon peittelyyn tarvittaisiin jo värjäys vähintään kahden viikon välein (oma arvioni). Siitä huolimatta harmaa juurikasvu pöllähtelee näkyviin räikeästi tämän tästä ja peittely alkaa tuntua jo hullun hommalta.

Harmaiden hiusten vapauttamiseen vaikuttaa ainakin kaksi seikkaa. 1) Miten itse suhtaudun ja sopeudun harmaisiin hiuksiin ja 2) Miten muut suhtautuvat ja millaista palautetta niistä saisin. Olen luvattoman herkkä muiden mielipiteille ja muiden palautteelle, joten ei kannata alkaa teeskennellä, ettei muiden mielipiteillä muka olisi väliä.

Kampaajani kanssa olen aloittanut kokeilun harmaiden hiuksien vapauttamisesta. Hiuksia värjätään, mutta vain osin. Osin juurikasvu saa jäädä näkyviin. En ole yhtään varma, miten tähän suhtaudun - ehdotus tavoitteesta oli toki omani, käytännön ratkaisuehdotus kampaajani.

Harmaisiin hiuksiin liittyy (etenkin naisten kohdalla) jonkinlaista luovuttamisen mielikuvaa. Kun ei ole  aavistustakaan, millaista työtä harmaiden hiuksien peittely jossain vaiheessa oikeasti vaatii ja miten itsepäisesti, vääjäämättä ja vastustamattomasti hiusten harmaantuminen etenee, kun on edetäkseen, harmaiden hiusten vapauttaminen saattaa tuntua luovuttamiselta. Mutta erityisesti työelämässä se vaatii naiselta aikamoista rohkeutta. Mielikuvia vastaan taisteleminen voi olla rankkaa hommaa.

Seuraan päivä ja viikko kerrallaan, miten oma asennoitumiseni itseeni ja ulkomuotooni elää uuden vapautusprojektin myötä. Jollen kestä olla omissa nahoissani, palaan vanhaan hyvään värjäysnaamiointiini. Jos muilta tuleva sanallinen ja sanaton palaute on liian tyrmäävää (mikä on siis minun tapauksessani edes vähän), palaan varmaankin miellyttämään muiden mielipiteitä värjäämällä taas hiuksiani entistä tiuhempaan tahtiin.

Jos sen sijaan tähdet osuvat kohdilleen, löydän harmaiden hiusteni sävyistä jotain potkua uuteen elämänvaiheeseen. Saapas nähdä, miten tässä käy.

Mitä sinä ajattelet naisten harmaista hiuksista? Onko mielessäsi ehdotuksia harmaiden hiusten ja dynaamisen mielen ulkoasun yhdistämiseen? Mitä itse olet tehnyt tai aikonut tehdä?

Uusi vuosi koitti, toivottavasti osaan tehdä monta asiaa tänä vuonna edellistä paremmin 👍💖

 Uuden vuoden henkeen lyhyt kertaus menneestä vuodesta:

• hautasin molemmat vanhempani
• toinen heistä kuoli viime vuonna
• olen tehnyt perunkirjoituksen
• olen tyhjentänyt kuolinpesän asuntoa myyntiä varten
• töissä tuli organisaatiomuutos ja siirryin uuteen yksikköön ihan uuteen tehtävään
• olen hyvästellyt vanhan pitkäaikaisen työyhteisöni ja tutustunut uuteen työyhteisöön
• olen luopunut monista vanhoista, vuosikymmeniä kehittämistäni ammattiosaamisistani ja alkanut kehittää uusia vahvuuksia ja ammattiosaamisia itselleni
• olen kiertänyt kaksi lomaviikkoa (keväällä ja syksyllä) miehen ja koiran kanssa matkailuautolla ja tutustunut Suomen matkailukohteisiin
• lomailin miehen ja koiran kanssa kesällä viikon vuokramökillä, kävin uimassakin muutaman kerran
• keräsin kantarelleja melkein 40 kiloa, suppilovahveroita huomattavasti vähemmän
• lahjoitin kantarelleista muille ehkä noin 5-10 kiloa
• tytär vietti meillä kesälomasta (EDIT) ihanan viikon ihanat kolme viikkoa elokuussa
• olen tehnyt käsitöitä paljon: lähinnä sukkia, muutamat pipot, lapaset ja parit kaulurit 
• olen lahjoittanut neulomiani/kutomiani sukkia muille ehkäpä noin 10-15 paria
• olen hoitanut ja maksanut kuolinpesien laskuja - kuolinpesien pankkitilit ovat eri pankeissa
• olen tehnyt kuolinpesän laskuihin osoitteenmuutoksia ja maksajan osoitteen muutoksia
• sairastin koronan
• sain seurakseni koronan pitkäaikaiset jälkioireet: pohjattoman väsymyksen ja hulppean aivohäröilyn
• Niin kevät kuin syksykin oli työn kannalta huikeaa kiirettä ja hoppua - työtehtävien ja -organisaation muutos estivät ennakoitavuuden
• joulu vietettiin koko perheen kanssa yhdessä

Varmaan paljon jäi unohduksiin, mutta tästä pääsee käsitykseen vuoden kulusta.

Vaikka katsaukset ovat lukemani mukaan usein onnistumispainotteisia, minun listani on tapahtumapainotteinen. Näissä asioissa en olisi voinut erityisesti onnistua tai epäonnistua. Ja epäonnistuminenkaan ei olisi mielestäni ollut paha juttu. Vaikeiden asioiden äärellä on lupa epäonnistua. Sen myöntäminen on jo tavallaan onnistumista.

Katselen kovasti kieroon sitä, että ihmisen elämää arvotetaan onnistumisten ja suoritusten mukaan. Nehän ovat sinänsä hienoja juttuja, en väheksy niitä. Elämä voi joskus kuitenkin olla raskasta - ja sitä se vain välillä on. Raskas elämänvaihe ei ole huonommuutta tai häpeää. Se on elämää. Niistä yli pääseminen ja eteenpäin selviytyminen on Onnistumista isolla O:lla.

Vaikka minun elämäni on ollut kuluneen vuoden aikana raskasta, se on ollut myös hyvää. Olen kiitollinen kaikille elämääni positiivisesti osallistuneille ystäville 🥰. KIITOS!

Talitiaiset nauttivat kovasti talventörröttäjistä eli talveksi pystyyn jätetyistä perennojen varsista. Ne ovat hyviä odottelupaikkoja matkalla ruokinnalle.

Mustarastas on tässä ruokintapaikan alla. Vieressä perennojen tukivarsi (jätän ne nolosti aina paikoilleen koko talveksi, ettei tule lisätyötä).

Linnut viihtyvät myös laikkukirjokanukan oksien suojassa. Vaikka pensaistoa on harvennettu, sinne on edelleenkin aika vaikeakulkuinen reitti petolinnuille. Turvallinen ympäristö siis.

Tässä mustarastas on edelleen ruokintapaikan alla, mutta kerrosta korkeammalla. Omenapuussa roikkuvien ruokintapaikkojen alapuolella on isot saavit, joihin ylimääräiset siemenet putoavat. Tällä vähennetään jyrsijäongelmia. Saavien korkeat reunukset eivät ole vielä houkutellut jyrsijöitä luokseen.

Mustarastaat sen sijaan pitävät maaruokailusta. Ne ovat onneksi löytäneet myös nämä saavit, joihin siemeniä putoilee. Ne pysähtyvät ensin saavien reunoille tarkkailemaan ja pujahtavat sitten saaveihin ruokailemaan. Pian ne nousevat takaisin saavien reunoille tarkkailemaan tilannetta ja sitten voi taas sukeltaa pudonneiden siementen ihmeelliseen maailmaan 🥰.

Urpiaiset ovat löytäneet myös saavin reunan, mutta ne näyttävät odottelevan siinä sopivaa pyrähdystä ruokintalaitteille.

Saaveissa on kiipelikepit oravia varten. Jos lumi sulaa saavissa, on aina olemassa oravien hukkumisvaara. Kiipeilykeppi on hyvä turva tällaisia tilanteita varten.

Kiipeilykeppi antaa myös lisävartta ruokailulaitteelle kurottautumista varten. Osa oravista päätyy roikkumaan ruokailulaitteeseen ja yksi pitkä koripalloilijamainen orava pääsee kurottamaan laitteelle ihan saavin reunalta asti.

Närhet käyttävät jonkin verran kiipeilykeppejä ruokailussaan. Niiden avulla pääsee lähemmäs ruoka-apajaa.

 

Meillä on kovasti pakkasta ja kelin pitäisi vain kiristyö parin seuraavan päivän ajan. Onneksi on etätyö. Junat ovat kovasti myöhässä pakkasen vuoksi ja niiden kulkuun luottaminen olisi ihan kokopäivätyö.

Mahtavaa uuden vuoden alkua! Eletään tämä vuosi hieman edellistä vuotta paremmin. Tehdään fiksumpia investointeja itseemme ja lähimmäisiimme. Opetellaan kieltäytymään turhista jutuista. ja opetellaan tunnistamaan nuo turhat jutut.

Punatulkkuja - ja kaikkea ei todellakaan tarvitse saada!

Aloitan kuvilla pihan punatulkuista. Niitä (punatulkkuja) riittää pihalla, erityisesti omenapuun luona aivan hurmaavia määriä. Tässä tilanteessa tuo tarkoittaa käytännössä toistakymmentä punatulkkua kerrallaan. Ne käyvät harvoin syöttötelineellä, mutta omenapuun kaksi syöttölaitetta ovat kovassa käytössä.

Koiraat ovat komeita ja niiiii-in punaisia.

Naaraat ovat haaleampia, mutta tyylikkäitä nekin. Monet punatulkut käyvät nopeasti naukkaamassa siemenen automaatilta ja siirtyvät puun ylemmille oksille siitä nauttimaan. Pureskeleminen ei ole oikea termi. Nokallaan ne jotenkin murskaavat siemenet. Jotkut nälkäiset ja rohkeat jäävät ruokintalaitteelle vähän niin kuin pöytävarauksella. Ottavat hyvän asennon ja jäävät aterioimaan ihan rauhassa. Viherpeipot harrastavat tuota ihan samaa.

Tältä näyttää se hätäisempi ruokailu. Koivet ovat laitteen reunalla ja muuten pyristellään paikoillaan siihen asti, että siemen on nokassa. Jalat eivät siis roiku ilmassa, vaikka ehkä näyttäisikin siltä.

Tässä aterioidaan sitten taas ihan arvokkaasti.

Välillä ruokintalaitteella oli ruuhkaa, mutta sopu teki sijaa. Viherpeippo on tuo toinen paikalla ruokaileva.

Toisena aiheena mielessäni on joulupuukeräyksistä lähtenyt keskustelu siitä, millainen joululahjatoive on liikaa ja mitä lapsen oikeasti pitää saada voidakseen kuulua joukkoon. Aihe on isompana pyörinyt mielessäni jo kauemmin, mutta joulupuukeräysten ympärille syntynyt keskustelu tiivisti ajatteluani entisestään. 

Nyt kun selasin internetin uljasta maailmaa löytääkseni lukemani artikkelit törmäsin ihan vastaaviin kirjoituksiin vuodelta 2019. Eli ei linkkejä, mutta yritän tiivistää havaintojani tänne.

Lahjojen ostajat ovat ihmetelleet hyväntekeväisyyskeräysten osin kalliita lahjatoiveita. Yksi kertoo, ettei sen hintaiseen lahjaan olisi varaa omallekaan perheelle. Toinen ihmettelee 'köyhän' vaatimustasoa. Kolmas ehdottaa, että kalliisiin lahjatoiveisiin voisi yhdistää useamman lahjoittajan voimavarat. Neljäs ajattelee, että kalliita lahjatoiveita vieroksutaan vain siksi, että lahjoittajat ovat itse niin tyytyväisiä elämäänsä, etteivät voi ymmärtää nuorten tarpeita kuulua muiden joukkoon (mikä siis vaatii kalliita merkkivaatteita ja -tavaroita).

Köyhyys on asia erikseen. Se on lapselle taakka (kuten vanhemmillekin), mutta sitä voi hyvin sietää johonkin rajaan asti. Minun lapsuuteni oli vähävarainen, mutta mikään elämäni traumoista ei ole syntynyt siitä, ettei meillä ollut varaa siihen, mikä oli olevinaan tärkeää. Siihen aikaan oli niin mahdottoman selvää, etteivät kaikki voi saada kaikkea. Vähemmällä piti vain pystyä tulemaan toimeen.

Toki joitakin toiveita toteutui monesti joululahjoissa. Yksi isoista must-have-toiveista oli kuukengät (70-luvulla siis). KAIKILLA oli kuukengät. Siis ihan kaikilla. Minä sain omani vihdoin joululahjaksi. Oli se makeaa 🥳.

Se on totta, että jos ei koskaan saa sitä, mitä kaikilla muilla on, tuntee olevansa aika nurkassa. Mutta kun saa edes joskus jotain 'kaikille kuuluvaa', elämä on paljon helpompaa.

Ihan asia erikseen on se, että lapsi tai nuori (tai pahimmillaan vielä aikuinenkin) kuvittelee, että elämän onnellisuus riippuu tavaroista, elintasosta, ulkonäöstä tai saavutuksista. On aika surullista, että osa vanhemmista tukee tätä ihan vääräksi todistettua luuloa ja pyrkii varustamaan lapsensa kaikella oikeasti tarpeettomalla.

Tavara tekee lapsen tai nuoren onnelliseksi korkeintaan muutamaksi päiväksi (oma kokemus, ei mitään tutkimustietoa tämän takana). Aikuisella tavaran tuoma onnellisuus on sitäkin lyhyempikestoista. Saavutukset vanhenevat nopeasti, elintaso muuttuu hetkessä (ainakin huonompaan suuntaan) ja ulkonäkö on hyvin nopeasti arvonsa menettävää materiaa.

Kun täältä elämänkaaren paremmasta päästä tarkastelee asioita, niin ihmisten onnellisuus ja hyvä elämä on perustunut vuosien varrella ihan muihin asioihin kuin mitä nuorena niin kovasti tavoitellaan. Terveys on varmasti yksi tärkeimmistä elämän peruspilareista viimeistään 30-vuotispäivien jälkeen. Hyvät suhteet omiin läheisiin on toinen tärkeä asia. Kolmanneksi nostaisin arvot ja niiden mukaan elämisen. Merkityksellinen elämä ja tekeminen tuntuvat olevan melkein kaiken hyvinvoinnin takana.

Kun luin artikkeleista, että nuoren täytyy saada tai ihmisen tulee saada jotain, olin karvaasti eri mieltä. On todella paljon asioita, joita jokainen mielellään haluaisi saada, mutta jotka eivät ole mahdollisia. Monen monta sukupolvea on todistanut sen, että kaikkea ei tarvitse saada ollakseen onnellinen. Kaikkea ei tarvitse kokea elääkseen merkityksellisen elämän. Ja ennen kaikkea: lapsuuden ja nuoruuden huippuhetket eivät takaa mitään loppuelämän onnellisuudesta ja laadusta. Niiden puuttuminen puolestaan ei mitenkään estä upeaa ja innostavaa elämää. 

Lapsuudessa ja nuoruudessa kannattaa opetella selviämään ja nauttimaan, vaikkeivät toiveet toteutuisikaan. Noista kokemuksista ja selviytymisestä syntyy vahvaa pohjaa oikeaan onnellisuuteen.

Kaikkea ei tarvitse saada eikä kokea. Ehkä kannattaa keskittyä siihen, mitä ja milloin. Malttaminen ja pidättäytyminen kasvattaa kykyä onnellisuuteen.

Ihana joulu oli - ihana arki palaa jälleen 💖

Joulu meni ihanasti. Aika kului koko perheen kanssa tekemällä ja tapahtumilla. Joulu oli kaikkea muuta kuin sitä tavallista arkea. Toisaalta ei ollut myöskään mitään övereitä, vain sellaista runsasta yhdessä oloa.

Jouluaattona olemme olleet aina yhtä joulua lukuun ottamatta koko perhe yhdessä. Tytär on perheen epävirallinen joulupäällikkö, hänellä on nuotit ja koreografia hallussaan. 

Tyttären ja Pixie-koiran joulukuvausten tunnelma kertoo hieman myös itse jouluaaton tunnelmasta ja sujumisesta.

Kuvat otettiin pihalla, jotta valo riittäisi ilman lisälaitteita. Ensin houkuteltiin Pixietä kuvauksen tunnelmaan.

Pixie oli hyvin mukana tunnelmassa, mutta suunta oli huono, eli kameralle näytettiin lähinnä takamusta.

Asennon korjausehdotukset kaikuivat kuuroille korville ja hän päätti lopettaa poseeraamisen siihen.

Taas tarvittiin pieni haltuunotto. Pixie on sylissä tyytyväinen ja kaikki tuntuu onnistuvan paremmin sieltä käsin. Tässä haistellaan jouluhattua.

Valmiita kuvia saatiin, kun tingittiin tavalliseen tapaan alkuperäisistä tavoitteista ja sopeutettiin suunnitelmat siihen todellisuuteen, mikä oli käsillä 💖.

Jouluaattona Pixie huomasi jo jouluruokailun aikana kuusen alle kerättyjen lahjojen houkuttavuuden. Hänet yllätettiinkin pureskelemassa ja kuorimassa yhtä pakettia kesken kaikkien touhujen. Siitä alkoi kiire ja lahjojen peittely. Pixie oli todella innoissaan löydettyään moisen aarrekasan 🥰.

Pixie sai toki pari omaakin pakettia, mutta hän olisi nähtävästi oikein mieluusti avannut ihan kaikki paketit 🥰.

Huomenna on siirtyminen takaisin työelämään. Se tekee hyvää tämän pitkän tauon jälkeen. Toisaalta tauko on ollut todella tarpeen. Kulunut vuosi on ollut raskas ja kuluttava. Palautumisaikaa tarvitaan vielä jonkin aikaa.

Ihanaa joulun jälkeistä elämää ja arkea sinulle! 🤸‍♀️🌟