Rusakkojen taistelu ja suremisen vaikea taito

Valokuvaaminen ja luonnossa kulkeminen tekevät hyvää minulle. Nyt on ollut vaikea löytää kiinnostusta niihinkään. Tietoisena niiden hyvästä vaikutuksesta hieman pakotin itseni sunnuntaiaamuna liikkeelle, etenkin kun heräsin ennen aikojani ajatuksia ja pohdintoja pursuavaan aamuun. 

Hyvä, että lähdin. Aamulla luonnossa näkee enemmän. Huonona nukkujana joudun tavallisesti kuitenkin vaalimaan untani ja jaksamistani, eikä aikaisen aamuherätyksen tavoittelu kuulu siihen kuvioon. Mutta koska nyt heräys tuli kuitenkin ja päivällä oli mahdollisuus tasata unta päiväunilla, lähdin matkaan.

Tapasin muun muassa rusakkokolmikon, joka näytti tulevan hyvin toimeen - kunnes sitten eivät enää tulleetkaan. Olen nähnyt ja kuullut rusakoiden kevättappeluista, mutta kesäkuun nahistelu (mistään verisestä taistelusta ei ollut kyse) oli minulle uutta. Ehkä juuri siksi, etten ole tavallisesti liikkeellä aamusella?

Yhden rusakon korvasta oli puraistu pala pois. Onkohan se ollut usein tappeluissa vai kerran oikein pahassa sellaisessa?

Ja paljolti juostiin peräkkäin toinen karkuun, toinen perään.

Välirauha.

Kunnes sitten taas 😳

Luontoreissu teki hyvää. Näitä pitää taas jatkaa vaikkapa edes jonkinlaisella perusrutiinilla.

Poden jonkin verran huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa surra oikein. Olen tavallisessa elämässä kova itkijänainen, mutta isojen surujen kanssa itken vain paloittain. Olen surussani monesti myös ihan hyväntuulinen, sillä en usko ikävimmän tunnetilan ääreen ripustautumisen voimaan. Tämä johtuu varmasti myös siitä, etten ole lopulta menettänyt ketään kaikkein lähimmistäni. Läheltä on käynyt ja siinä on oppinut kovasti suhteellisuuden tajua.

Vanhempien kuoleman tuoman ikävän lisäksi elämässäni on ihan mahdottoman paljon hyvää: rakas perheeni ja monta muuta ihanaa ihmistä. Olen opetellut koettelemustenkin keskellä pysymään läsnä myös kaikkien rakkaiden ihmisteni arjessa (sillä tasolla kuin kulloinkin pystyn). Suru ei sulje iloa pois eikä päinvastoin. Surua jaksaa paremmin, kun pistäytyy välillä elävien ja iloitsevien ihmisten maailmassa.

En pukeudu mustaan. Nyt kuumana kesäaikana se on kuuma. Eikä minulla edes ole mustia kesävaatteita.

Polveilen välimaastossa: surullista, että menetin isäni - ihanaa, että minulla oli isäni. Painotan tuota ihanaa, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi surullinen ja itkuvalmis. Hyvien ajatusten vaaliminen tuntuu vain paljon mukavammalta.

Joten anteeksi maailma: en osaa (enkä tahdokaan) surra oikein ja perinteisesti. Teen sen itselleni rehellisesti ja yritän kovasti olla välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä on minun suruni.