Iloa, surua, heinäkuuta ja kirpputoreilua

Heinäkuu on meille juhlien kuukausi. Meidän hääpäivämme, tyttären nimipäivä ja miehen syntymäpäivä osuvat heinäkuuhun. Heinäkuihin on mahtunut myös paljon murheita. Appi kuoli, poika satutti itsensä juoksemalla lasiseinän läpi, mies sai remontissa ison vekin päänahkaansa ja tytär tippui pienenä katolta. Ja niinpä: Mieskin tippui sitten myöhemmin katolta myös heinäkuussa. Nämä vielä sotkeutuvat keskenään niin, että appi kuoli pihallemme mieheni syntymäpäivänä. Poika juoksi lasiseinän läpi veljeni häitä edeltävänä päivänä Unkarissa. Tapahtumien ja tunteiden ristiriitaisuus on ollut jatkumoa jo pitkään. Ja niin kai se aina elämässä onkin.

Tässä ollaan veljen häissä lasten kanssa. Unkarilaiset lääkärit päätyivät paksuun pakettiin päähän. Soiteltiin sitten suomalaisille lääkäreille vaihtoehtoisista hoito-ohjeista (kun olimme menossa rantalomalle Balaton-järvelle) ja saimme luvan keventää siteitä ja ohjeen tuuletella haavaa säännöllisesti. Haavaa ei saanut kuitenkaan kastella, joten uintisuunnitelmat menivät uusiksi.

Tytär toimi toisena morsiusneitona.

Tästä on siis aikaa jo muutama vuosi. Poika on nyt 30-vuotias. Ja me muut olemme vastaavasti saman verran vanhempia.

Huolet ja surut vaihtelevat kaiken kaikkiaan melkoisen laajassa skaalassa. Luulen käyneeni skaalan läpi lähes laidasta laitaan vuosien varrella. Kun suru ja huoli tiivistyy, etäisyys muihin kasvaa helposti ja nopeasti. Kaikki muu tuntuu melkoisen yhdentekevältä suurten tunteiden rinnalla. Niin myös ne ystävät, jotka eivät jaksa tai ehdi olla mukana ja tukena kriisien aikana, jäävät B-listalle. Ja A-lista sen kuin kapenee.

Toki superekstroverteilla ihmisillä mikään ei silloinkaan varsinaisesti muutu. Ambivertillä ja introvertillä ihmisellä muutos on isompi. Jos minun kymmenestä ystävästäni seitsemällä ei ole kiinnostusta tai aikaa huolilleni, jää jäljelle kolme ystävää. Seuraava kriisi tekee taas uuden karsinnan ja sitten ollaan näiden ihan perusarvojen äärillä. 

Helille kiitokset ihanasta ja tasa-arvoisesta tapaamisesta. Toivottavasti jaksan olla yhtä hyvä ystävä vastavuoroisesti 💖.

Huomenna menemme pojan kanssa yhdessä kirpputorille myymään perheen tarpeettomia, mutta käyttökelpoisia tavaroita eteenpäin. Kirpputorilla myyminen ei ole kummankaan unelma, mutta yhdessä toimimalla saamme tavaroiden kierrättämiseen uutta potkua. Valmistelujen jälkeen muistan taas todella hyvin sen, miksi olen vannonut ja luvannut, etten koskaan, ikinä enää lähde kirpputoreille myymään. Mutta tässä sitä taas ollaan. Tavaraa on kertynyt muillekin jaettavaksi, vaikka Fida onkin saanut jo ison siivun näistä jaettavista.

Ihanaa, aurinkoista, puolipilvistä, sopivan lämmintä ja sopivan sateista kesän jatkoa sinulle 💖

Villasukkia ja vanhoja lasiesineitä 💖

Jospa aloitan tehdyillä käsitöillä. 

Nämä sukat olivat työkaverilleni ja ystävälleni Kirsille. Punainen Nalle-lanka on saatu Kirsiltä, harmaa kuviolanka jäi äidille tekemäni keepin langoista. Kyllähän ihmisen pitää vähintään kerran vuodessa saada uudet sukat. Ja näissä kietoutuu mainiosti yhteen muutakin kuin lankaa 🥰.

Kaikki sukkani näyttävät pohjasta vähän möykkyisiltä, mutta se johtuu siitä, että ne ovat olleet kostutettuna kerällä ja taitos on venyttänyt niitä väliaikaisesti juuri tuosta kohdasta. Muutaman käyttökerran jälkeen ne näyttävät jälleen normaaleilta.

Miesten sukkavarasto (tavallisesti sisältää yhden parin miesten sukkia) tyhjeni ja tilalle piti tehdä seuraavat jonottajat. Nämäkin ovat Nalle-lankaa.

Nämä naisten sukat ovat ripelankasukat. Näissä tein raitojen vaihtumiskohdan aiempaa kauniimmin, sillä olin löytänyt hienon opetusvideon. Kyllä tämä tästä 👍. Nämä sukat jäävät myös omaan varastoon.

Kuvasin jokin aika sitten vanhempien kotoa löytyneet lasiesineet ulkona hyvässä valossa. Lumi oli myös mukava lisäelementti. Kuvaaminen oli erityisen mukavaa, sillä pidän näistä kaikista kuvattavista todella paljon. Kauniita minun mielestäni 💖.

Trumpettilasit kulkevat mehulasien nimikkeellä. Niiden suunnittelija on Kaj Franck. Aikakausi lienee -50-60-lukua. Samainen suunnittelija on myös Scandia-aterimien takana.

Näitä laseja sain jäljittää uudelleen todella hartaasti. Ja sitten en löytänytkään tietoa enää mistään. Kaikki löydetty tieto kannattaa siis dokumentoida ja tallettaa tarkoin, ettei joudu uudelleen harhailemaan tiedottomuuden sumussa 😠. Nämä ovat Erkki Vesannon designia. Muistan nämä lapsuudestani.

Samoin tämä kannu on Erkki Vesannon käsialaa. Kannu on ollut tuotannossa vuosina 1956-1969. Kannun korkeus on 28 cm. Se on upea 😍.

Olen tullut siihen lopputulemaan, että elämän ruuhkat eivät rauhoitu, jollei niille tee itse voimakasta rajausta. Olen odottanut kauan, mutta tahti vain kiihtyy. Nyt on ihan pakko opetella kieltäytymään asioista yhä useammin ja yhä herkemmin. Mieli tarvitsee ihanien aktiviteettien lisäksi myös laskeutumisaikaa. Ilman sitä toimin kuin puurokattilassa paikkaansa etsivä manteli.

Rauhoittumisen hetkiä siis jokaiseen päivään. Enemmän taukoja on enemmän oivalluksia. Annetaan alitajunnallekin aikaa 👍

Joulun ytimessä, ihanaa joulun ajan jatkoa!

Tämäkin joulu oli hyvä joulu. Olen kiitollinen siitä, että vietimme sitä koko perheen kanssa yhdessä. On ollut vuosia, jolloin yhteinen joulu ei ole ollut mahdollista ja sekin on ollut ihan hyvä juttu. Yhteys ei kuitenkaan kadonnut, vaikka ollaankin välillä oltu eri puolilla maapalloa.

Tänä jouluaattona olimme yhdessä koko perhe, joulupäivän seuranamme oli tyttäremme. Pojan koti on ihan lähellä ja hän pääsee nauttimaan hämäläisistä maisemista ja rauhasta sielläkin. Tyttären elo Helsingin ytimessä poikkeaa sen sijaan aika lailla meidän olosuhteistamme. Hän on nautiskellut täällä  luonnosta, rauhasta ja lapsuusmuistoista.

Kelit suosivat meitä. Joulu oli todellakin valkoinen. Aaton aattona satoi ensin vettä, sitten räntää ja lopulta lunta. Yötä kohti keli pakastui. Aatto valkeni kylmänä ja vähäpilvisenä. Taivaanranta oli aamusella kauniin pinkki, pilviä oli niukasti.

Koiralle joulu oli aattoillan loppuun asti yhtä jännitysnäytelmää. Kaikki ruokaan liittyvä innosti sitä olemaan valppaana. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin jotain herkkua tipahtaa lattialle tai tarjoutuu muuten syötäväksi. Ja sitten oli vielä lahjojen jakaminen, joka oli tällä kerralla koirulin kannalta jotenkin erityisen hyperaktivoivaa puuhaa. Oman lahjan saaminen ei helpottanut tilannetta yhtään, kuten aikaisempina vuosina. Stressitaso taisi olla jo ihan liian korkealla.

Lahjojen jakamista edelsi uusi sopimus siitä, ettei jokaisen lahjan avaamisen jälkeen käydä halailemassa ja kiittämässä lahjan antajaa, vaan hoidetaan halailut ja kiittelyt sitten lopussa. Ihan hyvä sopimus. Meidän perheessämme halaillaan paljon ja lahjojen jakamisen jälkeen olemme aina avanneet lahjat yksi kerrallaan. Yksi avaa ja muut seuraavat. Sen jälkeen aika spontaanisti on seurannut kiittäminen halausten kera, mikä tarkoittaa paikoiltaan nousemista ja liikkumista edes ja takaisin. Se on vaatinut tilaa ja aikaa. Nyt päätettiin pojan toivomuksesta hieman sujuvoittaa prosessia.

Kelit olivat kauniit, kuvattiin muutamat valokuvatkin tyttären kanssa. Saatiin tunnelmia talteen. Tässä ollaan Hämeen linnan vieressä.

Raskaan syyskauden jälkeen joulukorttien lähettäminen jäi meiltä täysin väliin. Asia vilahti välillä mielessä, mutta tärkeämpiäkin asioita jäi hoitamatta ja sitten useampia tuollaisia semitärkeitä asioita. Aattoiltana lähetin joulutervehdyksiä kuulumisten kera joillekin tärkeimmiksi katsomilleni ihmisille kännykällä. Varmaan kaikkia en muistanut, mutta näillä mennään nyt näissä olosuhteissa. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikilta vastauksen. Ihania, mieltä lämmittäviä viestejä ja lupauksia tulevista kohtaamisista 💖.

Viimeisen parin vuoden aikana olen tutustunut moneen uuteen upeaan ihmiseen. Lisäksi olen lähentynyt monen aikaisemmin tuntemani henkilön kanssa. Ja täällä blogin puolella olen löytänyt myös monen monia sielun kumppaneita. Elämä osaa kohdella myös hyvin, vaikka se tarjoilee myös haasteita ja hankaluuksia.

Haasteille ja hankaluuksille en voi tehdä muuta kuin kohdata ne. Elämän tarjoamista hyvistä puolista voin ja jaksan olla kiitollinen.

Oikein hyvää ja rauhallista joulun jatkoa 💖

Äidin asunnon tyhjennys, isän luona leppoisa vierailu ja kaunis kotimatka

Tänään tein puolikkaan päivän töitä ja iltapäivällä saldovapaan vapauttamana kävin Lahdessa hoitamassa asioita. Äidin tavarat olikin jo valmiiksi pakattu ja sain avustajan viemään niitä kanssani autolleni. Siellä sattui sitten pieni kämmi, kun auton takakonttiin säkkejä laittaessani en huomannut ottaa huomioon sitä, että pakkasen vuoksi takaluukku aukeaa hitaammin, jähmeämmin ja rajoitetummin kuin tavallisesti. Toista säkkiä hamutessani iskin pääni takaluukun reunaan ja se teki kipeää. Ei mitään isoa, ei verta eikä isoa draamaa, mutta kuhmu tuli 😞.

Henkilökunta oli jälleen kerran aivan mahdottoman ystävällistä ja myötätuntoista.

Pitkään pakkausurakkaan valmistautuneena olin ensin vähän ihmeissäni, mutta heti perään mahdottomasti iloissani työn helpottumisesta.

Kävin samalla tervehtimässä isää. Hän oli lepäämässä rennosti ja leppoisasti.

Hänen silmissään katossa tapahtui paljon ja mielenkiintoista. Keskustelimme välillä niistä ja välillä minulle helpommin ymmärrettävistä asioista. Isä oli erinomaisen hyvällä tuulella. En ottanut äidin kuolemaa puheeksi. Se ei mielestäni ollut juuri nyt tarpeellista. Oletan hänen kokevan surun musertavana, mutta unohtavan asian kokonaan todella pian. Sama musertava suru olisi siis edessä seuraavallakin kerralla. Ehkä hän ei menetä mitään, jos suru-uutisen kertoo hänelle vasta joulun jälkeen. Ja tätä hyvää fiilistä en todellakaan halunnut ryhtyä rikkomaan 💖.

Isä vaihtoi välillä asentoa suoremmaksi, mutta jalat eivät mahtuneet sängyn puolelle. Laitoin jalkojen alle tyynyn ja kaikki oli oikein hyvin.

Isän hyvinvointi nostaa mielialaani. Näinhän se aina on. Samaan aikaan elämässä risteilevät hyvät ja huonot jutut. Hyvässä tasapainossa voi itse painottaa, mihin oman energiansa suuntaa. Joskus on niin paljon huonoa, ettei hyville jutuille jää muuta virkaa kuin auttaa hengittämään välillä kaiken välissä. Nyt kuitenkin tilanne ei ole niin paha.

Kun katson näitä kuvia, isä näyttää välillä jopa rehvakkaalta. Synonyymisanakirja kertoo rehvakkaan synonyymeiksi pöyhkeän ja pollean. Isästä on tullut tuollainen rehvakkaan oloinen tyyppi vasta hoivakotiin päästessään ja kuntoutuessaan. Hän on koko minun muistini ajan ollut joustaja, alistuvakin. Siksi isän rehvakkuus ei ole keneltäkään pois. Hän on vihdoin tilansa ansainnut. Lisäksi hänen huumorintajunsa on päässyt valloilleen, samoin kuin hänen myötätuntonsa ja hellyytensä. Ei ole siis tässä(kään) koiraa karvoihin katsominen 👍

Paluumatkalla näin mahtavia maisemia. Tietenkin, kun kamera ei ollut mukana 😖. Pysähdyin linja-autopysäkille kuvaamaan kännykällä ihanaa näkymää auringon laskiessa. Kännykkäkuvaus ei ole vahvuuksiani ja värejä oli vaikea saada toistumaan kuvissa edes sinne päin.

Olen saanut ihanilta lähiystäviltä muistamisia: Kiitos Tuija, Maria ja Saara! Miten mahtavaa onkaan, että elämään löytyy ihania ihmisiä. Olen ollut aina kovin huono ystävyyksien hoitamisessa ja pyrin olemaan siinä parempi jatkossa. Tuijan kanssa ollaan oltu ystäviä opiskeluajoista lähtien ja se tekee jo yli 30 vuotta! Olemme saaneet lapsemme melkoisen samoihin aikoihin ja Tuija on myös poikani kummitäti. 

P.S. Äidin tavaroista (lähinnä vaatteista) löytyi kassillisen verran hänelle kuulumattomia fleece-peittoja, puseroja yms. Mietin, kuinka paljon jonkun asukkaan omaiset niitä kaipaavat. olenko yhteydessä hoivakotiin? Vai palautanko ylimääräiset jutut vain vaivihkaa seuraavan vierailun yhteydessä? Vai laitanko ne vain jätteen keräykseen?

Mitä sinä tekisit?

Väsyneiden viikkojen jälkeinen rentouttava iltapäivä 💪

Tänään oli työpäivän jälkeen melkoisen voimaton ja kaikkensa antanut olo. Kaksi loman jälkeistä viikkoa ovat olleet melkoisen intensiivisiä ja väliin jäänyt viikonloppukin oli täynnä hyörinää ja matkustamista.

Ratkaisu energian puutostilaan oli vanha tuttu: sienimetsään siis! Se toimi hyvin, vaikka tuhdin pilvisen päivän vähäinen valo tuottikin haasteita ihan yllin kyllin. Silmä tottui kuusimetsän varjostamaan pilvisen päivän hämärään hitaasti ja alku meni ihan silmiä totutellessa.

En päässyt suunnittelemaani päämäärään ollenkaan, sillä valitsemani kokeilureitti toi eteen suppilovahveroita ihan riittävästi. Päätin, että kerään vain isoimmat sienet, se helpotti elämää kummasti. Niitä oli niin paljon ja ne olivat niin kauniita 💖.

Tässä yksi kauneimmista yksilöistä. Miten moneen suuntaan se jaksaakin kaartua ja kukertaa 💖.  Aivan ihana ja ihanan iso kaunotar 🥰.

Sieniretkien jälkeen kysyn melkein aina ensin Tuijalta (entinen opiskelukaverini ja poikani kummi), onko heillä kysyntää suppiksista. Onneksi olemme huomanneet, että Tuijan äitikin tekee mielellään ruokaa sienistä. Tälläkin kertaa 'ylimääräiset' sienet päätyivät Tuijan äidille. Kiitokseksi (jota en olisi tarvinnut, mutta josta tietenkin ilahduin ihan navan pohjia myöten) sain Tuijan äidiltä itse tehtyä luumuhyytelöä. Olin (ja olen vieläkin) aivan mahdottoman otettu tästä ihanasta huomiosta 💖.

Elämä on ihanaa, kun lähipiirissä on ihania ihmisiä 💖. Onneksi lähipiiriin voi sujahtaa myös netin kautta. Ystävyys on nykyään lähempänä kuin koskaan 💖.