Lepää rauhassa, isä

Eilen aamulla kesken aamupalaverin sain soiton hoivakodista - isän vointi oli heikentynyt nyt lopullisesti, aikaa olisi jäljellä vain vähän. Uurastin päivän pakolliset työtehtävät läpi mahdollisimman nopeasti (juuri tällä kertaa niitä todella pakollisia työtehtäviä sattui olemaan) ja lähdimme sitten poikani kanssa kesken työpäiviemme isän luo. Poikakin halusi nähdä isoisänsä vielä viimeisen kerran. Kun ajomatkaa oli jäljellä puoli tuntia, sain hoivakodista toisen soiton: isä oli juuri menehtynyt rauhallisesti ja hoitajien läsnäollessa. Se tuntui enemmän kuin iskulta vasten kasvoja, mutta kerroin kuitenkin olevamme matkalla sinne. Matkan luonne muuttui aika perustavanlaatuisesti.

Olin kovasti keskittynyt siihen, ettei perillä saa olla surullinen, vaan vahva ja lempeä isän vuoksi. Nyt kyyneleitä ei voinut pidätellä, toisaalta se ei myöskään enää haitannut.

Isä näytti lähes vain nukkuvalta. Hänen ihonsa oli vielä lämmin ja pehmeä. Oli hyvä päästä hyvästelemään hänet vielä ihan ajan kanssa. Hänelle oli laitettu kaunis muistopöytä sängyn viereen. Pöydällä oli keinokynttilän lisäksi heidän hääkuvansa ja sunnuntaina isälle viemäni lähiviehe.

Pojasta oli reissulla mahtava tuki ja ilo. Toisaalta hän ei lähtiessään ollut valmistautunut kohtaamaan isoisäänsä tätä viimeistä kertaa kuoleman jälkeen. Ruumiin näkeminen ei ole tässäkään iässä mitään arkista ja tuttua puuhaa, puhumattakaan kolmekymppisestä nuoresta aikuisesta. 

Ruusu oli ihan aito ruusu. Täytyy muistaa kiittää jossain vaiheessa hoivakodin henkilökuntaa isän parivuotisesta hyvästä hoitotaipaleesta.

Lepää rauhassa, isä.

Moottoritiellä säännöt eivät koske kaikkia - silkkiuikkujen pesintä meni pieleen

Kun liikkuvaa poliisia ei enää ole, käytännössä teillä ei ole enää myöskään rajoituksia tai sääntöjä. Kun kukaan ei valvo (eli nopeusvalvontakameroita ei ole), meno etenkin ruuhkaisempaan aikaan on minun makuuni turhan villiä. Minähän olen sääntöjen noudattaja. Minusta säännöt tehdään syystä ja samasta syystä niitä pitäisi myös noudattaa.

Kun moottoritiellä nopeusrajoitus on näin kesäaikaan 120 km/h, se ei näissä valvomattomissa olosuhteissa koskekaan kaikkia. Osa ajaa kuin rajoituksia ei olisikaan. Kaistan vaihtaminen vaatii oikein lisäharkintaa, kun takaa lähestyvän auton nopeutta pitää arvioida ihan erityisen tarkoin. Ehtiikö edellä ajavan köröttelijän ohittaa ennen kuin takana tuleva auto on kiinni peräpuskurissa vain pitäisikö jarrutella ja jäädä odottamaan kunnes auto on huristellut ohi? Ja entä miten se seuraava auto - ehtiikö noiden kahden auton väliin vai tuleeko sekin ihan mahdottoman kovaa? Käsittämättömiä ylinopeuksia ajavia autoja pitää yrittää vain väistellä, sillä mikään ei niitä pysäytä.

Osa infernaalista nopeutta ajavista autoilijoista osaa olla korrekteja, kun olet ohittamassa toista autoa. He pitävät sinun autoosi kohtuullisen etäisyyden, kunnes pääset takaisin omalle kaistallesi. Vasta sitten hurahtavat ohi kohti ikuisuutta. Vaan kaikki omaa nopeuttaan ajavat autoilijat eivät ole yhtä huomaavaisia. Heidän mielestään voi olla ok ajaa ihan edellä ajavan peräpuskurin tuntumaan. Se on aika vakuuttavaa, kun auto on riittävän iso tuntumaan ahdistavalta siinä niskan takana. Jos lähilikietäisyys ei toimi pelottimena siirtyä kaistalta avaruuteen (kun oikealla kaistalla on se hitaasti kulkeva ohitettava auto ja sinne ei pääse), niin aina joku keksii käyttää tehosteina valojen vilkuttelua tai jopa äänimerkkejä. Mikäs siinä on mellastaessa, kun kukaan ei ole sanomassa mitään 👍.

Asiaa ei yhtään helpota se, että kesällä Suomen tieverkostossa tehdään kunnostustöitä ja nopeusrajoituksia lasketaan paikallisesti niiden mukaisesti. Lasketut nopeusrajoitukset eivät myöskään näytä koskevan kaikkia. Moottoritien vasemmalla kaistalla ei selvästikään ole sopivaa ajaa nopeusrajoitusten mukaan a) pääkaupunkiseudulla b) ruuhka-aikana tai c) tietyömaa-alueiden lähettyvillä madalletuilla nopeusrajoitusalueilla. Sillä joillakin on kiire ja kukaan ei valvo.

Ikävimmillään (minun kokemukseni mukaan) valvomattomuus 'sallii' todella holtittomankin liikennekäyttäytymisen. Ohittelemisen vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Kovan kiihdyttämisen kun baana on vapaa (mutta joku muu haluaisi vaihtaa kaistaa). Äkkijarrutuksen harmistusta aiheuttaneen auton edessä. Vaappumisen kaistojen reunojen ylittävästi laidalta toiselle (syystä tai toisesta). Äkkikiihdyttämisen, kun takana tuleva auto lähtee ohittamaan. Ja niin edelleen. Ja vain, koska kukaan ei valvo.

Minun mielestäni isoilta vahingoilta vältytään ennen kaikkea sääntöjä noudattavien muita huomioivien autoilijoiden jatkuvan joustamisen ja ennakoimisen ansiosta. Muuta ovat siis erityisen varovaisia, jotta minä-ensin-autoilijat saadaan väistettyä ajoissa 😡. Olisi kiva saada tähän hommaan mukaan myös viranomaisvalvontaa - vähän niin kuin ennen vanhaan.

Vielä toukokuun lopussa silkkiuikkujen pesintä oli aivan mahtavassa vauhdissa. Pesiä oli pitkälti toistakymmentä. Muutamissa oli jo munia ja pesiä rakennettiin upealla vauhdilla. Odotin nyt näkeväni jo poikasia, mutta tilanne olikin se, että suurin osa silkkiuikkujen pesistä oli hajonnut ja poissa. Yksi pesä oli vielä näkyvissä. Emo poistui pesältä pian saapumiseni jälkeen eikä tilalle siirtynyt tavanomaiseen tapaan toista emoa. Pesä ja muna jäivät yksin eikä se tiennyt hyvää.

Vain ihan rannassa oli vielä jäljellä silkkiuikkujen pesiä. Kaikki muut silkkiuikut uiskentelivat pareina siinä lähellä. Osa paritteli ja uusi pesä oli selvästikin suunnitelmissa. Osa vain uiskenteli paikalla. En tiedä, mitä on parissa viikossa tapahtunut noille pesille.

Varis hyökkäsi yksikseen jätettyyn pesään kerran ja lähin lintu puolusti sitä vähän. Heti perään varis pisti toimeksi uudelleen ja tällä kertaa se nappasi munan nokkaansa kerralla. Sinne meni.

Silkkiuikkujen pesintää vaikeuttaa se, että joku on niittänyt pesintäalueelta vanhan ruovikon pois. Suojaa tuovaa kasvustoa on nyt huomattavasti entistä vähemmän. Kummallista, että ruovikko on häirinnyt jotain niin paljon, että se on pitänyt tuosta niittää. Silkkiuikkujen pesintäolosuhteet sen sijaan heikkenivät saman tien. Harmi.

Isä voi heikosti, tehtiin uistimesta muistelukalu

Kävin isän luona. Jo viikolla soittivat, että isällä on kuumetta eikä hän voi hyvin. Soittelin tässä välillä väliaikatietoja eivätkä ne olleet rohkaisevia. Isän lämpö oli tippunut siedettävään lämpöön yli 39 asteen kuumeilun jälkeen, mutta hän oli edelleen väsynyt ja kovasti voipunut.

Aika alussa kokeilin isän käsien ja jalkojen lämpötilaa, ne olivat kuumat. Kaivoin raajat peiton alta ilmavampaan ympäristöön. Noin kuumat raajat eivät tarvinne enää lisälämmityksiä.

Huoneen tuuletusikkuna oli hieman raollaan. Avasin sen apposen auki tuomaan tuulahduksia ulkoa ja avaamaan kuuloreitin lintujen ahkeralle laulamiselle.

Olin mietiskellyt positiivisia herätteitä isälle jo ennen kuumeen saapumista. Kalamiehenä hän saattaisi reagoida kalastusaiheisiin virikkeisiin. Niinpä poikani tuunasi uistimestaan isälleni vaarattoman version ilman koukkuja. Mieheltäni sain vieheeseen avaimenperän, jonka avulla viehe pysyy helpommin löydettävissä. Tältä se näytti valmiina.

Isä oli vaisussa ja väsyneessä kunnossa, mutta esittelin silti hänelle tämän lähi-käsi-uistimen. Vaikka kalastamaan ei pääsekään, viehe tuossa lähellä, (ihan käden ulottuvilla,) pitää ajatuksen lämpimänä ja lähellä. Tämä oli vierailun ainoa hetki, jolloin isä reagoi oikein isosti. Akselilla positiivinen-negatiivinen tulkitsen reaktion positiiviseksi. Puhe ei häneltä kuitenkaan onnistunut. Viehe jäi hänen peitolleen siihen ihan viereen 💖.

Tuli tunne, että vanhoja hyviä muistoja kannattaa penkoa ja konkretisoida tähän hetkeen. 🥰

Vielä palaan isän voipuneeseen olemukseen. Oli ilo jossain vaiheessa huomata, että isällä oli hiljattain hänelle hankkimani kalastusaiheinen t-paita päällänsä 🥰. Tuntuu siltä, että hoivahenkilökunta miettii ihan oikeasti isän parasta hyvinvointia 🌺💖.

Ihanaa kesäkuun jatkoa, iloa kesääsi 😘. Murheita emme voi rajoittaa, mutta iloa voimme lisätä. Niin itsemme kuin lähimmäistemmekin kohdalla 🥰🌺🧡.

Pride-kuukausi on käynnissä ja mustarastas laulaa melkein taukoamatta

Tiesitkö, että tänä vuonna Pridea vietetään koko kesäkuun ajan? Helsinki Pride -tapahtuma huipentuu Pride-viikkoon 26.6.–2.7.2023. Pride-kumppanuuteen on lähtenyt mukaan monen monta merkittävää toimijaa. Hauskaa tavallaan, että näistä kumppaneista löytyy niin minun kuin tyttärenkin työnantajat. Hieman erilaisissa rooleissa, mutta kuitenkin 👍.

Mustarastas pitää harvinaisen ahkeraa jöötä meidän pihassamme. Se on tietenkin vain hurmaavaa, mutta jaksaa ihan iloisesti ihmetyttää päivästä toiseen. Kirjoittelen tätä työhuoneessani ja ikkuna on auki. Laulu kuuluu tähän niin voimakkaasti, että keräsin itseni jälleen ikkunan ääreen ihmettelemään. Missään en nähnyt mustarastasta. Taitavasti on piiloutunut, vaikka niin kuuluvasti laulaakin.

Näin ajattelin, kunnes hoksasin kurkistaa ihan lähimmän kuusen latvaan. Siellähän se ihan näkyvillä yhtään itseään piilottelematta valvoo ja ääntelee. Täytyy muistaa laittaa siitä kuvia tänne myöhemmin 👍.

Eilen kävin työpäivän päätteeksi kävelyllä lammella (joka on muuten uskomattoman huonossa ja siivottomassa kunnossa rakennustöiden jäljiltä). Törmäsin västäräkkiin ja peippoon (tikkaperheen lisäksi).

Ilahduttavia hetkiä kesäkuuhusi! Pidetään ikkunaa auki tai poiketaan välillä ulos kuuntelemaan kesäkuuta 💖.

Oma väri löytyi taas - vanha kuva täynnä muistoja

 Löysin itseni värisen neuletakin ja se pääsi heti käyttöön tänään toimistopäivälle.

Jo sitä sovittaessani huomasin, että olen löytänyt saman värin tai sävyn monesti aikaisemminkin (unohtaakseni hyvän löydön sen vaatteen elämänkaaren jälkeen). Itselleni epätyypillisesti päätin ottaa pikaselfien autokatoksen luona ennen lähtöä töihin. Ensisijaisesti näyttöä tyttärelle, että olen löytänyt itselleni mieluisan vaatteen. Ja samallahan laitan sen tännekin. Etenkin, kun jokin aika sitten löysin vanhempieni kotoa tällaisen kuvan (kännykällä otettu valokuva paperisesta valokuvasta):

Hame on oikeasti sävy sävyyn ruskeaa topin kanssa (hieman vaaleampi), mutta näyttää tässä vieläkin vaaleammalta. Mutta suurin piirtein samaa sävyä on tässäkin päälläni. Kuvasta on aikaa yli 15 vuotta. Ollaan tässä minun vanhempieni mökillä. Kuva ei kerro totuutta, reissu ei mennyt hyvin ja siksi jouduin ajamaan ylimääräisen reissun Keski-Suomeen hakeakseni lapset kotiin Hämeenlinnaan. 

Oi niitä aikoja 🙈. (Lisäselitystä: nuoriso käyttäytyi ihan kunnolla, heissä ei ollut mitään vikaa. Halusivat vain jo kotiin.)

Töihin lähdettyäni hain lähikaupasta pikalounaaksi vihersmoothien. Kaipasin jotain helppoa, jonka voisi minuutissa heittää ruoansulatukseen prosessoitavaksi ja sitten jatkaa matkaa kohti toimistoa. Smoothie-pullo oli muovia, samoin sen korkki. Korkki ei vain auennut, ei millään. Kun olin kaikki voimani ja keinoni käyttänyt, päädyin siihen, mikä oli minulle ennustettavaa. Turvauduin apuvälineeseen. Apuvälineenä toimi monitoimitaittoretkiveitsi, jolla pyrin irrottamaan korkkia kiinnikkeistään. Ihan loppumilleille asti kaikki sujui hyvin, mutta sitten lipsahti. Onneksi korkkikin aukesi. Nenäliina tupoksi sormeen ja matkaan.

Verenvuoto ei ottanut hyytyäkseen, vaikka kuinka puristin sormea rattiin ja paperituppo jäi siihen väliin. Kun välillä näytti hyvältä ja hivuuttauduin kohti smoothie-pulloa, alkoi sormi vuotaa taas. Vajaan tunnin matkan jälkeen pysähdyin huoltoasemalle juomaan kauan odotetun juomani ja ostamaan laastareita. Laastari sormeen ja taas matkaan.

Matkaruokailu on selvästikin vaarallista ainakin, jos on yhtä nälkäinen kuin minä eikä kestä yhtään vastoinkäymisiä. Nyt sormi ei tarvitse enää laastaria - onneksi!

Tänään sää näytti jo kauniilta. Ja tuntui lämpimältä 💖 Jospa se kesä tästä taas innostuisi.

Mummokaipuu antaa odottaa itseään

Viikonloppu on ollut hyvä ja kohdellut minua kunnioittavasti. Olen rehkinyt puutarhassa paljon enemmän kuin ajattelin, mutta edistys on pientä. Isohkossa pihassa ei tehdä parissa päivässä ihmeitä. Mutta tämä riittää ja lisää teen silloin, kun seuraavan kerran tuntuu siltä.

Tutut ja puolitutut julkaisevat somessa uutisiansa isovanhemmiksi tulostaan. Vaikuttavat onnellisilta ja minä yritän muistaa onnitella kaikkia.

Sitten on siellä ja täällä nurinoita siitä, kun jälkeläiset eivät tuotakaan vanhemmilleen lastenlapsia. Eivät, vaikka vanhemmat niin kovasti haluaisivat isovanhemmiksi!

Minulla ei ole mitään odotuksia omien lasteni lisääntymisen suhteen. Minusta se on aivan heidän oma asiansa. Siis siinäkin mielessä, ettei minulla ole mitään isovanhemmuusodotuksia - suuntaan tai toiseen. Minulla on hyvä olla sen tilanteen kanssa, minkä kanssa lapsillanikin on hyvä olla.

Vastaavasti olen iloinen läheisteni puolesta, jos he päätyvät toivotusti isovanhemmiksi. Heidän ilonsa on minunkin iloni.

Mikä on sinun suhteesi lähimmäistesi jälkeläisiin? Mitä, jos niitä ei tule? Entä jos niitä tavoitellaankin adoption tai keinohedelmöityksen avulla?

Koen itseni hieman kummajaiseksi ja oletan uuden sukupolven kaipuun kuuluvan monen elämään. Mitä sinä ajattelet aiheesta?

Ahvenistonjärven uimarannan kuvia tähän kuvitukseksi. Ihan maailman parhaita paikkoja ruuhka-aikojen ulkopuolella 💖

Ihanaa alkukesää!

Oman tekemättömyyden murehtimista ja käpytikan pesäilyä

Päädyin miettimään muutaman kadonneen koruni kohtaloa. Olen ollut aina epäjärjestelmällisyyden esimerkkitapaus. Hetkessä eläminen ja perhe on ollut tärkeintä, maalliset asiat ovat jääneet seuraavalle tärkeysportaalle. Niiden kohtalo on myös unohtunut, ehken kaikkea ole edes huomannut.

Nyt, kun järjestelmällisyys vihdoin on hiipinyt elämääni, ihmettelen joitakin kadonneita asioita. Ehkeivät ne olekaan kadonneet, niiden matka ei vain ole ollut se tärkein juttu.

Samaan aikaan ymmärrän selvästi ja synkästi, ettei näin ole tapana toimia. Tunnen hieman (=paljon) häpeää, mutta tässä ollaan.

Tavara on kuitenkin vain tavaraa. Lapset ovat saaneet lainata tavaroitani leikkeihinsä. Minäkin olen voinut ottaa niitä mukaani ja laittaa talteen johonkin?

Mitään järin arvokasta ei ole menetetty, mutta poden huonoa omaatuntoa arvotavaroiden huonosta hallinnasta.

Koira kuorsaa pää työhuoneeni kynnyksellä. Elämä on nyt hyvää ja päätän päästää itseni omantuntoni ahdingosta. Kaikki on nyt oikein hyvin.

Käpytikka on tehnyt lähietäisyydelle pesäkolon. Siellä on myös jo uutterasti huutavia poikasia. Parina iltana olen käynyt kameran kanssa vaanimassa pesäidylliä. Poikaset eivät vielä näyttäydy, mutta emoilla pitää kiirettä.

Tässä naarasemo on tulossa pesälle ison matosaaliin kanssa, mutta koirasemo ei ole vielä poistunut paikalta.

Vielä toistaiseksi linnut jaksavat pitää konserttejaan ulkona iltamyöhään asti. Kannustan avaamaan ikkunat tai peräti siirtymään kokonaan ulos kuuntelemaan luonnon ääniä. Niiden hetki on juuri nyt.