perjantai 4. marraskuuta 2022

Ainekirjoitusta, Susanna 8E: Kaikki näyttää erilaiselta nyt ja silloin

Etsin vanhoja valokuvia, löysin kirjelaatikon (täynnä kirjeitä siis - ihan oikeasti!) ja siellä oli lisänä ainekirjoitusvihko luokalta 8E. Ihan kolmen minuutin etsinnästä oli vain kyse, sen parempaan en vielä näillä toipumisilla kykene.

Omalla tavallaan upeaa ja samaan aikaan kamalaa lukea tuon ajan koulukirjoituksia. Jaan teille tässä osan yhdestä ainekirjoituksestani. Ei niin, että se olisi kirjalliselta anniltaan jotain upeaa, vaan siksi, että se on ikkuna vuosikymmenten takaiseen teini-ikäisen minäni päähän. Voi kauheaa 🤭.


"Omakuvani 50 vuoden kuluttua

Eletään vuotta 2029. Tästä ainekirjoitustunnista on kulunut tasan 50 vuotta. Ikäni on 64 vuotta."

***

"Olen jo vanha ja ryppyinen, mutta aina vilkas mielikuvitukseni on, hiukan "väljähtäneenä" kylläkin, tallella."

***

"Ennen kuin lähden papan, mieheni, kanssa ulos päiväkävelylle, katson itseäni peilistä. Peilissä näen itseni, mutta millaisena. Kummankin silmäni alle on muodostunut pussi. Ne saavat minut näyttämään vanhalta ja väsyneeltä. Käteni ovat laihat, aivan liian laihat ja ryppyiset..

Hiukseni ovat vaalenneet taas hieman eilisestä. Pian ne ovat jo harmaat. Hymyillessäni poskeni rypistyvät entisestään. En ole koskaan ollut kaunis, mutta näin rumaksi en sentään uskonut koskaan tulevani."


😂😂😂


"Usein päivälevolle mennessäni ajattelen kuolemaa. Se on kuitenkin jokaisella vastassa, mutta koska, sitä ei kukaan tiedä. Kuolema on turvallinen ja luonnollinen käsite, jos sitä osaa ajatella oikealta kannalta.

Vanhuus on mukavaa aikaa, kun sen hyväksyy luonnollisena, jokaiselle tapahtuvana asiana."


😂😂😂😂😂


Opettaja oli antanut aineesta arvosanaksi 9+.


Ensimmäisenä mieleeni tuli, että Huh-huh! Ja heti seuravaksi, että huh-huh!

Toki en ole vielä tuota 64 vuotta, mutta eipä tuo vuosi 2029 niin kamalan kaukanakaan ole. Samaan aikaan kauhistelen (ja naureskelen) omaa tulevaisuuden kuvitelmiani sekä huomaan peilanneeni asioita minua edeltävien sukupolvien ikääntymiseen. Mummini olivat 60-vuotiaina ryppyisiä ja oikeasti tosimummojen näköisiä. He olivat eläneet raskaan elämän. Toinen mummeista oli leikkisän vireä (minun muistikuvani mukaan) ja toinen ei.

Silmääni pompahtaa myös kuvauksen ulkonäkökeskeisyys. Se kertoo ehkä enemmänkin omasta kokemusmaailmasta ja lapsuuden kodin arvomaailmasta kuin jostain yleisestä maailmankuvasta. Mutta rypyt dominoivat tässä kyllä todella paljon 😳. Sitä paitsi tässä tulee kiire saattaa käsivartensa laihaan kuntoon. Minun käsivarteni olivat lapsena ja nuorena langat, joita naurettiin ja pilkattiinkin. Ehkä muunlaiset käsivarret olisivat olleet jotain harhakuvitelmaa tuossa iässä?


Sitten mieleeni tulee se, että milläköhän tavalla työelämän uusi sukupolvi ajattelee meistä ikähaitarin toisessa päässä töitä tekevistä kollegoista? Onko kuva yhtä etäinen ja muinainen vai onko yhteistyöllä toivoa?

Mitenköhän pääsisimme käymään vuoropuhelua, jottemme olisi ainakaan ihan näin kaukana toisistamme?


Toivottavasti sinulla on yhtä hauskaa kirjoitukseni pätkiä lukiessa kuin minullakin. Kaikki näyttää erilaiselta nyt ja silloin.

18 kommenttia:

  1. Olipa ihana postaus! Todella upeaa, että jaot tuon kasiluokkalaisen tekstisi.
    Siinä kuvastuu tosiaan teini-ikäisen ajatusmaailma.
    Olen muuten miettinyt itsekin tuota, millaisena "muumiona" näyttäydyn työpaikallani "nuorten ja dynaamisten" työkavereiden silmissä. Vaikka ryppyjä on (toistaiseksi) enemmän silmäkulmissa, niin "kokoa ja näköä" on riittävästi 😂 . Ikäerosta nyt puhumattakaan.
    Totta on, että raskas elämä näkyy kasvoissa ja kehossa. Oma mummoni oli tosiaan myös ihan mummon näköinen jo vajaa kuusikymppisenä. Toki silloinen maaseudun naisten vaate"muoti" tuki sitä vaikutelmaa.
    Mutta tosiaan, niin se on elämä tehnyt tehtävänsä ja maailma ja siinä sivussa itsekin näyttää omissa silmissäkin erilaiselta kuin nuorena.
    Kiitos 🤍

    VastaaPoista
  2. Kaipa jopa omat vanhemmat ovat lasten ja nuorten mielestä aina näyttäneet ikälopuilta. Mielestäni nykyisin ihmisten ikää on vaikea arvata, kun vanhatkin näyttävät ikäistään nuoremmilta. Johtuu varmasti pukeutumisesta, hiustyyleistä ja myös käyttäytymisestä. Muistan mummuni eli isänäidin huivipäisenä vanhuksena, vaikka ensimmäisissä muistikuvissani hän on ollut alle kuusikymppinen. Hänellä oli aina huivi sidottuna leuan alle, paksut sukat ja nilkkoihin saakka ulottuva hame. Oma äitini ei ollut edes ennen kuolemaansa eli 88-vuotiaana samalla tavoin "vanhus".
    Kunpa tämän päivän teinit olisivat vähemmän ulkonäkökeskeisiä. Minusta nuoret ovat tosi nättejä, olivat sitten meikattuja tai ei. Muistan hyvin omasta teini-iästä ulkonäköön liittyvän epävarmuuden. Peiliin katsoessa en koskaan ollut tyytyväinen, vaikka jälkikäteen ajatellen tyytymättömyyteen ei ollut syytä.
    Pitääpä joku päivä käydä kellarissa kaivamassa vanhoja ainevihkoja. Tykkäsin todella paljon ainekirjoituksesta. En ole varmaan vuosikymmeniin vilkaissutkaan niitä. Voi olla, että nyt niitä lukiessa tulee halu polttaa vihkot.
    Hyvää Pyhäinpäivää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Between!

      Nuorena kaikki näyttää niin erilaisempana kuin vähän vanhempana. Kokemus tuo perspektiiviä.

      En tiedä yhtään, onko minulla muita ainevihkoja säästössä. Tämä yksi onnekas sattui nyt löytymään.

      Poista
  3. Olisi pitänyt säilyttää omia aine kirjoituksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Kun on aika päättää, mitä säästää ja mitä ei, sitä harvemmin osaa tehdä ihan parhaita päätöksiä. Aarteita joutuu roskiin ja jotain turhaketta tulee säästeltyä vuosikymmenten ajan ihan turhaan. Arpapeliä.

      Poista
  4. Olipa fiksu kirjoitus. Mie ruukasin saada ainekirjoituksesta peruskoulussa aika hyviä numeroita, nuorempana kun sitä tekstiä tuli ja mielikuvitus lensi. Yhtäkkiä numerot romahti kun menin ammattikouluun, se ope ei pitäny mun kirjoituksista. Meni muuten motivaatio sitten siinä, loppuihin ainekirjoituksiin raapustin liirumlaarumia puoli sivua.

    Pidän täällä peukkuja että sun tauti pian hellittää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, RH!

      Kyllä on ammattikoulun ope ollut ihan pihalla, kun ei ole huomannut arvostaa sinun kirjoituksiasi. Keskivertoamislaisen teksti ei ole niitä heidän osaamistensa huippujuttuja, vaan vahvuudet ovat yleensä jossain muualla. Luulisi siinä nyt open ilahtuneen saatuaan eteensä hyvää ja elävää tekstiä!

      En yhtään ihmettele, että motivaatio tipahti.

      Tänään söin jo ensimmäisen kerran ruoka-ruokaa eikä se enää maistunut pahalta pahvilta. Yskä ja huonovointisuus vaivaavat vielä päänsäryn siivittämänä, mutta parempaan päin ollaan menossa. Tänään jo toinen työpäiväkin!

      Poista
  5. Ihana postaus! Postauksesi myötä tein ajatuksissani aikamatkan omaan nuoruuteen. Oi niitä aikoja ♡

    VastaaPoista
  6. Ihanaa kun olet säilyttänyt vanhan ainevihkosi. Hienosti olet pohtinut vanhuutta. (Tai no vanhuutta ja vanhuutta! Itse tuon ikäpaalun aikaa sitten ohittaneena voin olla toista mieltä!) Minulla ei ole mitään tuollaisia vihkoja enää jäljellä. Olen hävittänyt ne, kuten vanhat päiväkirjanikin, siinä pelossa että joku toinen pääsisi niitä lukemaan. Nyt meillä on vielä laatikossa jäljellä mieheni ja minun seurusteluaikaisia kirjeitä, joita en itsekään halua enää lukea ja voisin nekin hävittää, mutta mies ei halua.
    Oikein hyvää uutta viikkoa sinulle<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kristiina!

      En minäkään varmaan noita kaikkia muistojani jälkipolville sälytä. Käyn ne läpi jossain vaiheessa (kun aikaa vain siihen siunaantuu) ja tallennan parhaat palat, muut saavat mennä.

      Poista
  7. Hienoa, kun olet säilyttänyt palan "vanhaa minääsi". Itselläni on tallessa ainakin laatikollinen vanhoja päiväkirjoja ja kaikki mieheltäni saamat rakkauskirjeet, mutta itse kirjoittamistani ei taida olla tallessa mitään. Niin se vain oma ajatusmaailma muuttuu vuosien myötä - onneksi.
    Hyvää alkanutta viikkoa sinulle ja voimia syksyn harmauden selättämiseen!

    VastaaPoista
  8. Mahtavaa, että löysit tuollaisen aarteen!

    Minun mielestäni omat vanhempani olivat jo 5-kymppisinä aika vanhoja. Luulen, että tässä on kyseessä myös sellaista sukupolvien välistä kuilua, vanhempani ovat syntyneet ennen sotia ja olivat 35-vuotiaina siihen aikaan vanhoja esikoisen saajia. Puolisoni on opiskelijaliitossa syntynyt ja hänen vanhemmat tuntuivat 5-kymppisinä selkeäsi nuoremmilta kuin omat vanhempani.

    Ystäväni äiti oli vielä 80 täyttäessään varsin vireässä kunnossa ja oli sanonut juhlimaan tulleelle perheelle, että hän ei vieläkään tunne itseään vanhaksi. Se oli onnekasta, mutta siihen kuulemma sekoittui pelkoa. Korkea ikä tarkoitti sitä, että se päivä jolloin kokee olevansa vanha on aina vaan lähempänä ja siihen liittyi sitten pelko, että kun lopultakin tuntee itsensä vanhaksi se voi tarkoittaa isoja negatiivisia muutoksia elämässä. Voi kunpa voisin itsekin elää niin, että vielä 80-vuotiaana en tuntisi itseäni vanhaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, rouva Kepponen!

      Vanhuuden määritelmä voi olla niin monenlainen. Tunnen itseni välillä hyvällä tavalla vanhaksi, kun huomaan vuosien opettaneen minulle elämästä jotain perin hyödyllistä. Joitain viisauksia ei tavoita kuin riittävästi elämällä ja kokemalla.

      Jos vanhuudella tarkoitetaan jämähtämistä paikoilleen, niin sellaista olotilaa minäkään en kaipaa. Olen kuitenkin mieluummin se metsän vanha ja kypsä kuusi (vielä hyvässä kunnossa ja elämää edessä) kuin se nuori taimi. Kummankin juuret ylettyvät maan sisään asti, mutta korkeammalta näkee kauemmaksi ja juuretkin on ehtinyt kasvattaa vahvemmiksi 👍.

      Poista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)