Sukkatehdas puksuttaa - vanhemmuuden muuttuminen iän myötä ajatteluttaa

Tytär halusi (kainosti, mutta kuitenkin) korallinpunaiset matalavartiset sukat itselleen. Pikainen paikallinen tavaratalokierros paljasti nopeasti, ettei mitään korallinpunaista kuulu tämän syksyn trendeihin. Toki tilanne on myös se, että muita kuin Novitan lankoja on tarjolla melkoisen vähän ja harvoin.

Mistäs muualta kaikkea ei-trendikästä voi löytääkään kuin netin uumenista? Hyvin pian etsiskelyn ja langan tunnistamisen jälkeen löytyi nettikauppa, josta löytyi sukkalankaa mahdollisimman läheltä toiveväriä. Eikä hintakaan ollut paha. Ja näin jälkikäteen havaintona on, että toimituskin oli melkoisen ripeää 👍.

Lanka oli kuin olikin Novitan lankoja, muttei kuulu nähtävästi tämän syksyn valikoimaan. 100 gramman kerän hinta vaihteli eri kaupoissa noin neljästä eurosta noin kahdeksaan euroon. (Auts!)

Näistä siis tein tyttärelle sukat. Lankaa jäi paljon ylikin, joten lopusta voisi miettiä jotain asuun sopivaa 🤔.

Pojallakin oli sukkatarve. Kahdesta villasukkaparista toiseen oli tullut reikää. Tilalle tarvittiin varasukat. Ei mitään hienostelua, ihan perussukat vain. Ja hänelle tein tällaiset:

Ja yhdelle entiselle ihanalle työkaverille on ollut työjonossa vaaleat, normaalipituisella varrella varustetut sukat. Nyt ne odottavat tuossa postittamista. Varren pituus näissä 14 cm.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti äidin (miksei isänkin) ja lapsen suhteen kehittymistä vuosien aikana. Sehän on kaikkineen kovin herkkä prosessi ja tarina. Matka hoivaavasta ja puolustavasta vanhemmasta mentoroivaan ja toista tasaveroisena aikuisena arvostavaan suhteeseen ei ole vanhemmalle yksinkertainen.

Helppoa ei taida olla myöskään vanhemman auktoriteettiaseman purkaminen nuoren näkökulmasta. Ja erityisesti niin, ettei suhteeseen luoda kiilaa, vaan tasapainoa ja arvostusta säädetään jatkuvasti enemmän kohdilleen.

Matkalla tarvitaan valtavasti uusiutumiskykyä ja -halua, luottamusta ja hallinnan tarpeen syrjäyttämistä. 

Ainakin itselläni äitiyden muuttuminen ja suhteen muuttuminen aikuistuviin/aikuistuneisiin lapsiin on ollut haastava, silti mahtava kasvun paikka. Huolehtiva emo ei minussa koskaan syrjäydy kokonaan, mutta nykyään se saa jäädä hätätilanteisiin. Monessa tilanteessa ja asiassa lapseni ovat jo melkoisen päteviä keskustelijoita ja sparraajia minulle. 

Miten niin pienistä ihmisen aluista voikaan kasvaa niin fiksuja, osaavia ja myötätuntoisia aikuisia ihmisiä? Siinä sitä on sukupolvilla aina ja ikuisesti ihmeteltävää.

P.S. Jossain vaiheessa herätään ihmettelemään myös sitä, kuinka ikääntyvät ihmiset eivät sittenkään sammaloidu ja kuole omaan pölyynsä. Kuinka he kaikista ennakko-odotuksista huolimatta sopeutuvat uusiin olosuhteisiin aina uudestaan ja uudestaan, vaikkei kiihtyvyys olekaan samaa kuin nuorilla. Ja mitä kaikkea heiltä voi oppiakaan 👍