Aloitanpa luontoaiheella. Länsirannikolla istuin kummallisesti könöttävän laiturin reunalla tuijotellen meren rantaa. Laituri könötti hassusti, koska veden pinta on huomattavasti 'normaalia' alempana.
Kaislarannassa oli veneväylä vuokrakanooteille. Siinä tuijottelin kameran kanssa elämän ihmeellisyyksiä ja osin ihan tyyntä tapahtumattomuutta. Kunnes sitten tapahtui. Näytti, kuin yksi korsi olisi liikkunut vedessä hieman pystyasennossa. Se ei ollutkaan virran viemä korsi, vaan matkusti huomattavan reipasta vauhtia väylän toiselta laidalta toiselle. Liikkui samaan tapaan kuin kotilammella korret vesimyyrän kuskaamana. Ehdin nappaamaan yhden kuvan.
Tässä se 'korsi' näkyy isompana möykkynä kuvan keskivaiheilla. Kotona zoomasin kuvaa ja huomasin, että ettei se mikään korsi ollutkaan.
Rantakäärmehän se siellä uiskenteli. Huomaa sen keltainen kaularaita. Tämä oli iloinen kuvasattumus ja kohtaaminen 🥰
Muutamienkin herätteiden myötä olen alkanut jälleen miettiä sisarus- ja yleensäkin perhesuhteita. Minulla on muutamakin tuttava/ystävä, joilla on erittäin läheiset välit sisaruksiinsa ja lapsuuden perheeseensä. Ehkä sen perusteella olen päätellyt, että läheiset ja lämpimät lapsuuden perheen suhteet ovat jotenkin normaali. Että vain meidän perheessämme asiat ovat olleet toisin. Ja erityisesti vain minun osaltani.
Vanhempien asioita hoitaessani viimeisten vuosien aikana keskustelin monenlaisten ammattilaisten kanssa. Heitä oli hoivatyöntekijöistä edunvalvojiin sekä kaupungin terveydenhoidon ammattilaisista pappeihin ja poliisiin. Viesti oli minun näkökulmastani lohdullinen: Ristiriitoja on usein, ne ovat tavallisia ja isommatkaan kärjistymiset eivät ole harvinaisia. Minulla ei ollut mitään hävettävää, he toistivat. Nuo vuoropuhelut ovat merkinneet minulle paljon.
Perheen/suvun välit kärjistynevät erityisesti silloin, kun on vastuun ottamisen paikka. Tämä on ihan minun oma tulkintani. Ihmiset ottavat kovinkin usein muutokset vastaan ulkoisesti hymistelemällä, mutta päätösten äärellä ollaan myös totuuden äärellä. Silloin siloittelu ei auta, vaan on tehtävä lupauksia ja rajauksia. On myös luotettava muihin ja toivottava, että muut luottavat minuun.
1. Miten sinä kuvailisit parilla sanalla suhdettasi sisaruksiisi (jos heitä on) ja lapsuuden perheeseesi?
2. Kuinka usein tapaat lähisukulaisiasi ja millainen tunnelma on tapaamisissa?
3. Mitä toivoisit syntyvän yhteisistä tapaamisistanne?
Omat vastaukseni:
1. Minulla on yksi sisarus, veli. Olemme etäisiä maantieteen, iän ja erilaisten maailmojemme vuoksi. Äiti ja isä ovat kuolleet muutama vuosi sitten.
2. Äidin ja isän eläessä tapasimme todella harvoin, välissä oli vuosia. Tapaamiset olivat harvoin onnistuneita millään mittareilla. Halusin kuitenkin omien lasteni tutustuvan omiin isovanhempiinsa.
3. Äidin ja isän kanssa toivoin aina jotain semi-onnistumista. Mutta aina jotain tapahtui. Veljen kanssa toivoisin armollista kuuntelemista. Jospa kumpikin voisi jotenkin arvostaa toisen täydellistä erilaisuutta. Ja käsitystä aivan erilaisista lapsuuksista samojen, yhteisten vanhempiemme kanssa.
Vierailen blogeissanne mahdollisimman pian seuraavan rauhallisen hengitysrytmin myötä. Liiallinen ja liian pitkä stressi tekee huonoa ihmiselle. Minä hinaan itseäni juuri takaisin aallon harjalle pitkällisen hapen puutteen jälkeen (kuvaannollisesti). Olo kohenee, mutta vielä hetken aikaa tarvitsen latausaikaa seuraavaan täysrupeamaan ❤️
Ihanaa kesäkuun alkua - ihan juuri ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
Toivon sinun saavan itsesi hinattua aallon harjalle ja myös pysyvän siellä pitkään.
VastaaPoistaMinullakin on muutama ystävä, joilla on hyvin läheinen suhde niin sisaruksiinsa kuin vanhempiinsa (eläviin ja edesmenneisiin). On myös useita sellaisia ystäviä, joilla näissä suhteissa ongelmia riittää. Oma lapsuudenperheeni ei ollut mikään onnen tyyssija, mutta ei myöskään poikkeuksellisen riitainen.
1. Aikuisuuden myötä yksi viidestä sisaruksesta alkoi purkamaan mustasukkaisuuttaan ja vihaansa muihin. Hän katkaisi välinsä 24 vuotta sitten pitäen yhteyttä vanhempia koskevissa tilanteissa lähinnä vaatimuksilla ja toisia haukkumalla. Tämä on aiheuttanut valtavasti vaikeuksia mm. vanhempien hoitamisessa. Ilman muuta myös meidän muiden sisarusten, puolisoiden ja lasten välit ovat viilenneet ja yhteydenpito vähentynyt, kun sisar saa kaikki pelkäämään syytöksiä. Vanhemmat kärsivät tilanteesta ja surivat sitä. Sisar piti heihin yhteyttä välillä suurta rakkautta vannoen, välillä vanhemmat ilkein sanoin hyläten.
2. Vanhempien elossa ollessa me sisarukset tätä yhtä lukuunottamatta kävimme vanhempien luona ja tapasimme merkkipäivinä tms. Vanhempien hoivakotiin muuton ja kuoleman jälkeen tapaamiset ovat harventuneet. Yhteydenpito tapahtuu lähinnä puhelinsoitoin ja viestein. Yhden veljen kanssa olen säännöllisesti yhteydessä ja tapaammekin usein. Tunnelma on hyvä. Edesmenneen veljen vaimoon ja lapseen yhteys on myös säännöllinen ja hyvä. Yksi veljistä asuu kauempana ja on sairastunut vakavasti, minkä vuoksi yhteydenpito on epäsäännöllisempää.
3. Hoidan nyt pari viikkoa sitten kuolleen isäni asioita, kuten tein viisi vuotta sitten kuolleen äidin kohdalla. Tämän kaiken keskellä suren sitäkin, etten näe mitään mahdollisuuksia yhteydenpidon sisareeni jatkumiselle. Sopuyrityksiä on ollut vuosien varrella useita, joista jokaisen sisar on tyrmännyt neuvottelematta. Kun isän asiat on saatu hoidettua, katkeaa viimeinenkin yhteys sisareen. Uskon kuitenkin jatkuvan pelon ja painostuksen ilmapiirin poistumisen saavan meidät muut lähentymään toisiimme.
Olen keskustellut perhe- ja sisarussuhteistamme monien kanssa. On ollut rakentavaa ja lohdullista kuulla, etten ole tällaisessa tilanteessa ainutlaatuinen. Olen vähitellen oppinut hyväksymään sen, ettei elämän tärkeimmät ihmissuhteet ole välttämättä lapsuudenperheessä. Toivon tämän kohta neljännesvuosisadan jatkuneen tulehtuneen ihmissuhteen päättyvän pian. Toivon pääseväni takaisin sinne aallonharjalle.
Kiitos Between mahtavasta kommenttiavauksesta!
PoistaEi ole helppoa sisäistää sitä, että jonkun läheisen ongelmallinen käytös ei johdu itsestä. Mistään tietämättömät ihmiset ympärillä osoittavat syyllistävällä sormellaan helposti suhteen jompaa kumpaa osapuolta. Nuorempaa, vähemmän karismaattista, hiljaisempaa tai muuta vastaavaa osapuolta. Siinä alkaa epäillä välillä jo itseäänkin. Hyvä, ettet ole joutunut siihen tilanteeseen.
Isommassa sisarporukassa on aina mahdollisuus myös paremmin onnistuneisiin sisarsuhteisiin. Mahtavaa, että sinulla on myös niitä.
Minä hilaan itseäni parempaan kuntoon, mutta työmuistin normalisoituminen on aivan ällistyttävän tahmeaa. Mutta se palaa kuitenkin aikanaan tilanteen normalisoiduttua riittävästi. Se on kovin lohdullista ❤️
Rantakäärme on aina hauska nähdä ja saada valokuva.
VastaaPoistaKiitos, Sami!
PoistaIhanan kesäiset kuvat 🩶
VastaaPoistaHyvää kesää sinulle 🩶 - Suvi -
Kiitos, Suvi 🩷
PoistaUpeat kuvat olet ottanut.
VastaaPoistaMinulla on sisar ja veli. Kanssakäyminen on vähäistä, vaikka asumme samalla paikkakunnalla. Jos asioita pitää hoitaa, ne kaatuvat päälleni jotenkin automaattisesti aina, koska olen vanhin meistä
Kiitos, enkuli!
PoistaKuulostaa raskaalta, mutta vielä terveeltä.
Vaikkei blogiyhteisö korvaakaan lähikontakteja, se on mainio lisä elämässä 🩷
Minä olen nähnyt mökkirannassa pari kertaa ilmeisesti kyykäärmeen uimassa. Lähinnä traumatisoiva kokemus ;)
VastaaPoista1. Minulla ei ole sisaruksia. Äitini on kuollut. Äidin kanssa väleissäni oli aina ajoittain kitkaa. Äitini oli ennen sotia syntynyt ja sodan traumat tuntuivat hänen perheessäänkin. Hän oli kasvatettu ja kasvanut siihen, että tytöt ja naiset ovat kiltisti ja hiljaa ja eivät sano mitä haluavat eikä oikeastaan saisi mitään halutakaan. Hän toivoi saavansa kiltin jumalaan uskovan tytön, josta tulisi vaikka opettaja. Hän sai voimakastahtoisen, kyseenalaistaja ateistityttären, jonka vahvuudet oli matematiikassa ja luonnontieteissä. Yhteiskunta muuttui hurjasti. Tiedän, että äitini rakasti minua, vaikka meillä oli vaikeuksia välillä löytää yhteistä tekemistä yhteisistä näkemyksistä puhumattakaan. Sellaista äiti-tytär "ystäväparia" meistä ei saanut tekemälläkään.
Isäni kanssa minulla on aina ollut helpommat välit ja hän on ollut elämässäni se kannustaja.
Minulla oli läheiset välit anoppiini. Hän kuoli 3kk ennen äitiäni vasta 69-vuotiaana. Anoppi oli ehkä maailman kiltein ihminen, silti uranainen ja ihastuttava höpsöttelijä.
2. Tapaan isääni ihan viikottain ja soittellaan/viestitellään sen lisäksi pari kertaa viikossa. On ehkä vähän poikkeus, jos isästä ei kuulu elonmerkkiä joka päivä. Isäni on lähes liikuntakyvytön, joten hoitelen hänelle käytännön asioita ja kerran viikossa kahvittelemme. Olen käynyt noin 17 vuoden ajan lomia lukuunottamatta kerran viikossa vanhempieni luona kahvilla. Jos olen lomamatkalla, niin silloin yleensä mieheni käy nykyisin isäni luona kahvilla. Välillä kahvittelemassa on joku pojista. Minulla on sellainen vaari-pussukka, jossa on kela-kortti, avain ja lääkelista keittiössä, jolla kuka tahansa voi mennä tapaamaan tai hoitamaan vaarin asioita.
3. Minulla ei ole varsinaisia odotuksia tapaamisille. Isäni kaipaa seuraa. Juodaan kahvit ja puhutaan puuta heinää. Yleensä niitä samoja juttuja. Vaari kertoo lapsuudestaan, muistellaan menneitä koteja ja mökkireissuja. Se on sellaista rentoa yhdessä oloa.
Miehen perheessä anopin kuoleman jälkeen perhesiteet ovat löystyneet entisestään. Mies pitää veljeensä yhteyttä harvakseltaan.
Hups kommentti lähti ennenkuin oli valmis.
VastaaPoistaPiti vaan todeta, että ilmeisesti appi jää tulevaisuudessa lähinnä mieheni ja minun vastuulleni. Olemme siitä mieheni kanssa puhuneet ja päättäneet, että yritämme parhaamme ja yritämme osallistuttaa myös miehen veljeä. Me jaamme onnistuneesti kesämökkiä apen kanssa. Appi on ollut samalla alalla korkeakoulussa opettajana, josta olemme valmistuneet, niin yhteiseksi puheenaiheeksi käy alan näkymät tai vaikka se mitä olen viimeaikoina tehnyt töissä.
Pidän säännöllisesti yhteyttä toiseen serkustani ja hän on vaimonsa kanssa yhden pojistamme kummeja. Serkkuni kanssa jaamme yhteiset kesämuistot mökiltä ja muistot isoäidistämme. Hän oli varsinainen voimanainen ja tekijä. Samoin pidän yhteyttä pikkuserkkuuni ja hänkin on puolisonsa kanssa kummeja pojallamme. Hän on ainoa äitini puolen sukulainen elämässäni. Mieheni serkun ukrainalainen vaimo Sveitsissä on läheinen ystäväni, jonka kanssa viestitellään about joka toinen viikko. Mieheni täti on kuin oma täti minulle.
Kiitos, rouva Kepponen!
PoistaKuulostaa aivan siltä, kuin minkä vaikutelman sinusta saa blogin välityksellä muutenkin. Jokainen suku tarvitsisi kaltaisesi mama-hubin, joka pitää yhteyksiä ja yhteenkuuluvuutta yllä ❤️
Ihanat luontokuvat jälleen. Hyvä, että olet pääsemässä stressissä kohtuuteen.
VastaaPoistaKiitos, Marja!
PoistaMiten hauska "tapaaminen" rantakäärmeen kanssa!
VastaaPoistaJokaisella meillä on omanlaisensa perhesuhteet.
Minulla on kaksi siskoa, me kolme asumme ihan eri puolilla Suomea, mutta yhteydenpitomme on viikoittaista - jos ei muuten niin WA-viesteillä.
Vanhempamme olivat kuolleet yli 20 vuotta sitten (äiti oli 67 v, isä 80). Meillä oli tavallinen perhe.
Kaksi tätiäni ovat jo kuolleet, muita lähisukulaisia ei ollutkaan.
Minulla on kolme serkkua, heihin minulla ja meillä siskoksilla on läheiset välit, vaikka asummekin kaukana toisistamme. Ainakin kerran kesässä tavataan. Ne ovat iloisia, hauskoja tapaamisia - viimeksi toukokuun lopussa.
Koska minulla ei ole enempää serkkuja, olen ottanut äitini serkut "omikseni", vaikka hekin asuvat kaukana minusta.
Kahdella lapsellani on meidän puolelta kolme serkkua (siskojeni lapset). Yhteys on tiivistä heihin ja heidän perheisiinsä. Myös siskoillani on hyvä yhteys minun lapsiini.
Meissä kolmessa siskoksessakin on erilaisia yhteydenpitäjiä, minä eniten ja nuorin siskomme vähiten muihin kuin ihan läheisiin, keskimmäinen siltä väliltä.
Anoppiväki on kuollut, mutta tuli läheiseksi, samoin sen puolen sukulaiset. Pidän heitä kuin omina sukulaisina ja yhteys on tiivis - vaikka hekin asuvat kaukana.
Kiitos, Sirpa!
PoistaSinulla on mahtava asenne ja suhde sukuusi. Lämpimät onnittelut siitä. Osa on omaa ansiotasi, mutta bonuspisteitä myös sukulaisillesi, jotka ovat mukana yhteisessä hengessä. Tällaiseen tarvitaan kaikkia.
Kun olin äitini kuoleman aikoihin yhteydessä äidin elossa oleviin sisaruksiin, kukaan ei ollut yhtään kiinnostunut kuulemaan kuulumisia enää myöhemmin. En toki sitä ehdottanutkaan, mutta keskustelu ei missään vaiheessa kulkenut siihen suuntaan, että jatkoyhteydenpitoa olisi kannattanut ehdotella. Toki he olivat jo ikäihmisiä, mutta oli siinä sukutyypillistä käyttäytymistäkin.