Perheen kesken syömässä ja tytärtä kuvaamassa

Erikoisammattitukinnon hyväksytyksi tuleminen käynnisti jonkinlaisen projektin jälkeisen tyhjyyden. Pari päivää on ollut suunta hakusessa ja voimat vähissä. Olisi tehnyt mieli riemuita tuloksesta kaikilla kanavilla, mutta ei sitä kehtaa. Monet työkaverit ovat ohittaneet vastaavat tilanteet olan kohautuksilla ja pienellä välinpitämättömyydellä. On jotenkin noloa olla niin ylpeä omista tekosistaan, vaikka aika paljon panostinkin. Kai tässä pitää esittää vaatimatonta ja suomalaista hiljaista linjaa. (HYVÄ MINÄ, SILTI!!!)

Lauantaiksi saatiin kokoon taas koko perhe ja käytiin ruokailemassa paikallisessa ravintolassa (siis sellaisessa, joka oli näin aikoina auki - hyvä, että oli!). Ravintolan valitseminen on aina melkoisen kartoituksen tulos, sillä meidän perheemme ruokamaku ulottuu todella laajalle alueelle. Ravintolassa pitäisi olla niin monipuolinen menu, että kaikille löytyisi helposti jotain. Ja ennen kaikkea tietenkin ravintolan pitäisi olla auki!!! Ei ole niin helppoa ja yksinkertaista ainakaan täällä Hämeessä. Mutta olimme tyytyväisiä ravintolamme tarjontaan ja palveluun 👍

Tyttären kanssa kävimme valokuvailemassa Aulangolla. Ensimmäinen kohde oli Verkatehtaalla, mutta unohdin kännykkäni ja sen mukana pysäköintisovellukseni kotiin. Kolikkoautomaatit olivat suljetut ja huputetut. Lompakosta löytynyt euron kolikko ei auttanut nyt tilannetta mihinkään.

Kun keli on kylmä ja kuvaukset ulkona, pysymme viimeiseen asti lämpimässä autossa ja vasta kun kohde on riittävän selvä, siirrymme ulos. Kuvat otetaan nopeasti useammasta kuvakulmasta ennen kuin nenä ja posket alkavat punottaa. Meillä on tähän jo aika hyvä yhteinen rutiini 👍

Kuvia tuli otettua paljon, mutta erityisesti itseäni varten otin lähikasvokuvia pitemmällä objektiivilla. Taustan saa silloin blurrattua (sumennettua) mukavaksi kuin itsestään. Editoin kuvia tyttärelle erä kerrallaan. Tähän otin yhden minun lempikuvistani - lähikuvan.

Minulle kuvassa tärkeintä ovat silmät ja katse. Kuvattavat itse jaksavat murehtia hymyn tai muiden olosuhteiden vuoksi erilaisilta näyttäviä kasvojen (tai vartalon) piirteitään. Usein jotain sellaista, jonka he luokittelevat omaksi heikkoudekseen ja mitä he juurin sen vuoksi erityisesti tarkkailevat. Miksi ihmeessä me jaksammekin tarkkailla omia heikoimpia puoliamme sen sijaan, että keskittyisimme siihen, mikä meissä on upeaa ja mikä kuvassa loistaa aivan erityisesti?

Minä näen tyttären kuvassa suoran ja rehellisen katseen, aidon hymyn ja läsnäolon, keskittymisen kuvaushetkeen ja siihen pysähtymisen, lempeyttä, armollisuutta, kokemusta, viisautta ja hyvää tahtoa. Hän saattaa katsoa kuvaa erilaisin silmin kuin minä, mutta toivon, että hän näkee lisäksi myös sen saman kuin minä 💖

Mitä sinä haluaisit näkyvän parhaassa valokuvassa itsestäsi? Ulkonäkösi parhaat piirteet? Luonteesi valon? Vai ehkä molemmat?

Tämä henkilökuvaus koukuttaa yhä enemmän 💯

Ihanaa tammikuun loppua sinulle!