Ihanaa juhannusta, hautajaisten järjestelyä

Valmisteltiin grillattavaa juhannuksena ihan koko perheen voimin. Mies hoiti sitten varsinaisen grillauksen. Minä toimin grillaajan apulaisena ja jälkikasvu hoiti kattauksen. Oli ihanaa puuhastella yhdessä ja olla koolla koko perheen voimin. Erityisesti isän kuoleman jälkeen tämä merkitsi minulle paljon.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon enemmän kuin riittävästi. Tunnelma oli leppoisa ja jutustelu mukavaa. 

Tyttären kanssa otettiin juhannuskuvia pariinkin otteeseen. Tällä kertaa valitsin kuvista tänne lähikuvan. Pitkällä objektiivilla saa taustasta ihanan pehmeän blurrin. Se on kovasti minun makuuni 💖.

Isän hautajaisjärjestelyt ovat hyvässä vauhdissa. Tuttu lahtelainen hautaustoimisto järjestää kaiken niin hyvällä palvelulla, etten enempää voisi toivoa. Äidin arkun valintaan käytin silloin aikaa ja harkintaa. Isä saa aivan samanlaisen arkun. Siunaustilaisuuden ajankohta järjestyi myös tällä yhdellä yhteydenotolla hautaustoimistoon. Sieltä varmistettiin sitten halutun ajankohdan onnistuminen erikseen. Hautaamisen ja seurakuntakontaktoinnin lisäksi hautaustoimiston kautta järjestyy mm. kukat, valokuvaaja ja muistotilaisuuden paikka ja tarjoilut.

Pankkiasioita ja perunkirjoitusta varten tarvitaan virkatodistukset. Se kuulosti yksinkertaiselta etenkin, kun olin nämä samat asiat hoitanut juuri puoli vuotta sitten. Mutta nyt tuntui taas, että jokaisella sivustolla näistä asioista käytetään eri termejä ja olin hetken ihan hukassa. Aikani vertailtuani eri ohjeita, ymmärsin, että virkatodistuksia on näihin tilanteisiin karkeasti ottaen kahdenlaisia. On elossaolotodistuksia, joilla todistetaan oma suhde vainajaan. Ulkomailla oleva tarvitsee sitten kuitenkin aivan erilaisen elossaolotodistuksen Suomen edustustosta kyseisessä maassa. Sitten on virkatodistuksia, joilla selvitetään vainajan sukulaisuussuhteita. Näitä tarvitaan ainakin pankkia ja perunkirjoitusta varten. Ja jokaista tarkoitusta varten tarvitaan tietenkin erillinen todistuksensa, joka ei käy mihinkään muuhun tarkoitukseen. Ja jokainen todistus maksaa tietenkin erikseen. Virkatodistukset on nyt tilattu.

Edunvalvojan toimeksianto päättyy asiakkaan kuolemaan. Edunvalvonnassa olleet isän laskut toimitettiin minulle ja lähetän ne pankkiin, kun saan virkatodistuksen sitä varten.

Kesäloma odottelee puolentoista viikon päässä, sinne asti riittää tehtävää ihan riittävästi. Ihanaa kuitenkin, ettei lomalle tarvitse ryöstäytyä kiireellä ja stressissä.

Mitä sinun kesääsi kuuluu?

Juhannuksen vesimyyrät

Juhannuksen väliterveiset minulta ja vesimyyriltä! Vesimyyrät ovat varovaisia ja niiden kuvaaminen on ollut melkoisen rajoittunutta. Pienikin hätiköinti rannalla aiheuttaa myyrän sukelluksen ja katoamisen. Opettelen siis tässä vaiheessa kohtaamisen oikeaa protokollaa.

Sillä välin täytyy tyytyä peruskuviin, joita saa siis perusprotokollalla. Vaativammat kuvaukset odottavat vielä hetkeään.

Vesimyyrä ui ja sukeltelee kortteiden seassa eikä kuvaaminen ole kaikkein helpointa. Mutta se ui tai sukeltaa vesikortteen luo, jyrsii sen poikki ja palaa uiden sen kanssa rantaan pesäaukon luokse. Kovin lähelle en ole onnistunut pääsemään, välimatkan ja liikkumisen kanssa pitää olla kovasti tarkkana, jos aikoo kuvata jotain.

Ihanaa juhannuksen jatkoa 🥰💖

Hyvää juhannusta, luonto kukoistaa

Kesäpäivänseisaus oli eilen, keskiviikkona. Vuoden valoisin kohta on saavutettu eivätkä päivät tästä onneksi enää pitene.

Tänään kävin palauttamassa lomapäivälläni isän pyörätuolin ja rollaattorin apuvälinekeskukseen. Yksi asia on taas hoidettu alta pois.

Sunnuntaiaamun luontoretkikuvia on jäänyt odottelemaan parempaa hetkeä. Olkoon nyt yksi hieman parempi hetki.

Kuovin näin jälleen tälläkin pellolla käyskentelevän. Olen jokseenkin hurmaantunut kuovista.

Metsäkauris laidunsi pellolla ojan pientareella. Ihana sekin.

Juhannukseksi saamme ainakin hetkeksi koko perheen kasaan ja syömään yhdessä. Kaikki on sen suhteen enemmän kuin hyvin.

Rentouttavaa ja virittävää juhannuksen aikaa!

Rusakkojen taistelu ja suremisen vaikea taito

Valokuvaaminen ja luonnossa kulkeminen tekevät hyvää minulle. Nyt on ollut vaikea löytää kiinnostusta niihinkään. Tietoisena niiden hyvästä vaikutuksesta hieman pakotin itseni sunnuntaiaamuna liikkeelle, etenkin kun heräsin ennen aikojani ajatuksia ja pohdintoja pursuavaan aamuun. 

Hyvä, että lähdin. Aamulla luonnossa näkee enemmän. Huonona nukkujana joudun tavallisesti kuitenkin vaalimaan untani ja jaksamistani, eikä aikaisen aamuherätyksen tavoittelu kuulu siihen kuvioon. Mutta koska nyt heräys tuli kuitenkin ja päivällä oli mahdollisuus tasata unta päiväunilla, lähdin matkaan.

Tapasin muun muassa rusakkokolmikon, joka näytti tulevan hyvin toimeen - kunnes sitten eivät enää tulleetkaan. Olen nähnyt ja kuullut rusakoiden kevättappeluista, mutta kesäkuun nahistelu (mistään verisestä taistelusta ei ollut kyse) oli minulle uutta. Ehkä juuri siksi, etten ole tavallisesti liikkeellä aamusella?

Yhden rusakon korvasta oli puraistu pala pois. Onkohan se ollut usein tappeluissa vai kerran oikein pahassa sellaisessa?

Ja paljolti juostiin peräkkäin toinen karkuun, toinen perään.

Välirauha.

Kunnes sitten taas 😳

Luontoreissu teki hyvää. Näitä pitää taas jatkaa vaikkapa edes jonkinlaisella perusrutiinilla.

Poden jonkin verran huonoa omaatuntoa siitä, etten osaa surra oikein. Olen tavallisessa elämässä kova itkijänainen, mutta isojen surujen kanssa itken vain paloittain. Olen surussani monesti myös ihan hyväntuulinen, sillä en usko ikävimmän tunnetilan ääreen ripustautumisen voimaan. Tämä johtuu varmasti myös siitä, etten ole lopulta menettänyt ketään kaikkein lähimmistäni. Läheltä on käynyt ja siinä on oppinut kovasti suhteellisuuden tajua.

Vanhempien kuoleman tuoman ikävän lisäksi elämässäni on ihan mahdottoman paljon hyvää: rakas perheeni ja monta muuta ihanaa ihmistä. Olen opetellut koettelemustenkin keskellä pysymään läsnä myös kaikkien rakkaiden ihmisteni arjessa (sillä tasolla kuin kulloinkin pystyn). Suru ei sulje iloa pois eikä päinvastoin. Surua jaksaa paremmin, kun pistäytyy välillä elävien ja iloitsevien ihmisten maailmassa.

En pukeudu mustaan. Nyt kuumana kesäaikana se on kuuma. Eikä minulla edes ole mustia kesävaatteita.

Polveilen välimaastossa: surullista, että menetin isäni - ihanaa, että minulla oli isäni. Painotan tuota ihanaa, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi surullinen ja itkuvalmis. Hyvien ajatusten vaaliminen tuntuu vain paljon mukavammalta.

Joten anteeksi maailma: en osaa (enkä tahdokaan) surra oikein ja perinteisesti. Teen sen itselleni rehellisesti ja yritän kovasti olla välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä on minun suruni.

Ukkonen, mustarastas ja isän kuoleman jälkeistä tehtävälistaa

Ukkonen jyrisi, ilma viileni vähän ja jäin patiolle ihastelemaan tummunutta taivasta. Jyrinää seurasi muutama sadepisara, sitten vähän enemmän. Se tuntui hyvältä kaiken tämän kuuman ja kuivan keskellä.

Minun puolestani taivas saisi revetä ukkoseen ja runsaaseen sateeseenkin. Luonto olisi siitä kiitollinen. Huomasin, että lintujen ja oravien vesiastia oli haihtunut tyhjiin ja täytin sen puhtaalla vedellä. Meidän pihallamme ei näännytä janoon.

Mustarastaat ovat viihtyneet pihapiirissämme poikkeuksellisen aktiivisesti. Laulua riittää jokailtaisiin konsertteihin runsaasti. Pidänkin iltaisin ikkunan auki, kun käsittelen kuvia tai kirjoitan blogiin. Voin siirtyä aina myös katselemaan helposti, kun konsertti käynnistyy 🥰.

Tänään kävin mieheni kanssa tyhjentämässä isän hoivakodin huoneen. Hoivakotipaikat ovat niukassa ja niitä odottavien omaisten aika on pitkä ja huolia täynnä. Sen tiedän ihan omasta kokemuksesta. Nyt seuraava pääsee tulemaan hoivakotipaikalle. Todennäköisesti hän saapuu kuntoutussairaalasta, jonne taas hänen jälkeensä pääsee joku toinen hoitoa tarvitseva. Apua tarvitsevien jono on ehtymättömän pitkä.

Äidin kuoleman jälkeen tehtävälista on jotenkin vielä puoliaktiivisessa muistissa: Isän kuolinpesän osoitteenmuutos pitää tehdä. Isän vuokramaksujen tilinumero pitää toimittaa hoivakotiin palautusmaksuja varten. Hyvä hautaustoimisto löytyi jo äidin kuoleman jälkeen, samaa käytän nytkin. Hautauspäivän valitseminen kaikille sopivaksi on ehkä se isoin juttu, kun hautaustoimisto hoitaa jota kuinkin kaiken muun.

Perunkirjoitus hoitunee nyt omin voimin, kun äidin perunkirjoitus vasta valmistui. Tietoja on valmiina paljon.

Isän rollaattori ja pyörätuoli pitää palauttaa apuvälinekeskukseen - arkipäivänä. Ihmettelen, ettei tähän ole mietitty mitään maksullista palvelua pitkänmatkalaisia ja autottomia varten. Nyt veimme ne isän ja äidin asunnolle, josta lähimpänä mahdollisena arkipäivänä pyrin toimittamaan ne kohdepaikkaansa.

Isän edunvalvojan piti hoitaa vanhempien asunnon tyhjennys ja myyminen. Edunvalvojan toimeksianto loppuu asiakkaan kuolemaan eli nuo jäävät nyt sitten minun työlistalleni.

Sitten on vielä kaksi pientä kuivanmaan mummonmökkiä, joille pitäisi löytää uudet omistajat.

Kyllä tähän saa taas aikaa kulumaan. Toisaalta samalla tulee jauhettua suruprosessia eteenpäin.

Omien vanhempien menettämiseen ei kuulu juurikaan työaikajoustoja. Toimistoaikaa vaativia töitä seuraa kuitenkin paljon. Niin kuin sitten kaikkea muutakin työllistävää. Näitä asioita joutuu itse kukin oman esihenkilönsä kanssa käymään läpi ja etsimään sopivia tapoja olla poissa töistä hoitaakseen näitä perin pakollisia asioita. Jonkun esihenkilö on ymmärtäväisempi kuin jonkun toisen.

Työntekijän jälkeläisen syntymä on otettu huomioon työelämässä ihan kohtuullisen hyvin, mutta työntekijän vanhemman kuolema ei ole olevinaan juttu eikä mikään. Ja silti se vaatii paljon ihan työnä. Puhumattakaan tunneprosessista. Ja kuitenkin kaikkien vanhemmat kuolevat joskus.

Hoivakodin henkilökunnan edustajat puhuivat isästä kauniisti. Ja ihan syystä 💖. Isä sai uuden upean vaihteen elämänsä jatkoajalle hoivakodista. Hän myös kukoisti uudessa roolissaan ja jaksoi olla mukava ja ystävällinen ihan kaikille - joitakin kränttypäiviä lukuun ottamatta. Isä viihtyi 💖.

Elämä jatkuu. Ihanaa kesäkuun jatkoa. Iloitaan siitä, mitä meillä on 🥰💖🥰

Lepää rauhassa, isä

Eilen aamulla kesken aamupalaverin sain soiton hoivakodista - isän vointi oli heikentynyt nyt lopullisesti, aikaa olisi jäljellä vain vähän. Uurastin päivän pakolliset työtehtävät läpi mahdollisimman nopeasti (juuri tällä kertaa niitä todella pakollisia työtehtäviä sattui olemaan) ja lähdimme sitten poikani kanssa kesken työpäiviemme isän luo. Poikakin halusi nähdä isoisänsä vielä viimeisen kerran. Kun ajomatkaa oli jäljellä puoli tuntia, sain hoivakodista toisen soiton: isä oli juuri menehtynyt rauhallisesti ja hoitajien läsnäollessa. Se tuntui enemmän kuin iskulta vasten kasvoja, mutta kerroin kuitenkin olevamme matkalla sinne. Matkan luonne muuttui aika perustavanlaatuisesti.

Olin kovasti keskittynyt siihen, ettei perillä saa olla surullinen, vaan vahva ja lempeä isän vuoksi. Nyt kyyneleitä ei voinut pidätellä, toisaalta se ei myöskään enää haitannut.

Isä näytti lähes vain nukkuvalta. Hänen ihonsa oli vielä lämmin ja pehmeä. Oli hyvä päästä hyvästelemään hänet vielä ihan ajan kanssa. Hänelle oli laitettu kaunis muistopöytä sängyn viereen. Pöydällä oli keinokynttilän lisäksi heidän hääkuvansa ja sunnuntaina isälle viemäni lähiviehe.

Pojasta oli reissulla mahtava tuki ja ilo. Toisaalta hän ei lähtiessään ollut valmistautunut kohtaamaan isoisäänsä tätä viimeistä kertaa kuoleman jälkeen. Ruumiin näkeminen ei ole tässäkään iässä mitään arkista ja tuttua puuhaa, puhumattakaan kolmekymppisestä nuoresta aikuisesta. 

Ruusu oli ihan aito ruusu. Täytyy muistaa kiittää jossain vaiheessa hoivakodin henkilökuntaa isän parivuotisesta hyvästä hoitotaipaleesta.

Lepää rauhassa, isä.

Moottoritiellä säännöt eivät koske kaikkia - silkkiuikkujen pesintä meni pieleen

Kun liikkuvaa poliisia ei enää ole, käytännössä teillä ei ole enää myöskään rajoituksia tai sääntöjä. Kun kukaan ei valvo (eli nopeusvalvontakameroita ei ole), meno etenkin ruuhkaisempaan aikaan on minun makuuni turhan villiä. Minähän olen sääntöjen noudattaja. Minusta säännöt tehdään syystä ja samasta syystä niitä pitäisi myös noudattaa.

Kun moottoritiellä nopeusrajoitus on näin kesäaikaan 120 km/h, se ei näissä valvomattomissa olosuhteissa koskekaan kaikkia. Osa ajaa kuin rajoituksia ei olisikaan. Kaistan vaihtaminen vaatii oikein lisäharkintaa, kun takaa lähestyvän auton nopeutta pitää arvioida ihan erityisen tarkoin. Ehtiikö edellä ajavan köröttelijän ohittaa ennen kuin takana tuleva auto on kiinni peräpuskurissa vain pitäisikö jarrutella ja jäädä odottamaan kunnes auto on huristellut ohi? Ja entä miten se seuraava auto - ehtiikö noiden kahden auton väliin vai tuleeko sekin ihan mahdottoman kovaa? Käsittämättömiä ylinopeuksia ajavia autoja pitää yrittää vain väistellä, sillä mikään ei niitä pysäytä.

Osa infernaalista nopeutta ajavista autoilijoista osaa olla korrekteja, kun olet ohittamassa toista autoa. He pitävät sinun autoosi kohtuullisen etäisyyden, kunnes pääset takaisin omalle kaistallesi. Vasta sitten hurahtavat ohi kohti ikuisuutta. Vaan kaikki omaa nopeuttaan ajavat autoilijat eivät ole yhtä huomaavaisia. Heidän mielestään voi olla ok ajaa ihan edellä ajavan peräpuskurin tuntumaan. Se on aika vakuuttavaa, kun auto on riittävän iso tuntumaan ahdistavalta siinä niskan takana. Jos lähilikietäisyys ei toimi pelottimena siirtyä kaistalta avaruuteen (kun oikealla kaistalla on se hitaasti kulkeva ohitettava auto ja sinne ei pääse), niin aina joku keksii käyttää tehosteina valojen vilkuttelua tai jopa äänimerkkejä. Mikäs siinä on mellastaessa, kun kukaan ei ole sanomassa mitään 👍.

Asiaa ei yhtään helpota se, että kesällä Suomen tieverkostossa tehdään kunnostustöitä ja nopeusrajoituksia lasketaan paikallisesti niiden mukaisesti. Lasketut nopeusrajoitukset eivät myöskään näytä koskevan kaikkia. Moottoritien vasemmalla kaistalla ei selvästikään ole sopivaa ajaa nopeusrajoitusten mukaan a) pääkaupunkiseudulla b) ruuhka-aikana tai c) tietyömaa-alueiden lähettyvillä madalletuilla nopeusrajoitusalueilla. Sillä joillakin on kiire ja kukaan ei valvo.

Ikävimmillään (minun kokemukseni mukaan) valvomattomuus 'sallii' todella holtittomankin liikennekäyttäytymisen. Ohittelemisen vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Kovan kiihdyttämisen kun baana on vapaa (mutta joku muu haluaisi vaihtaa kaistaa). Äkkijarrutuksen harmistusta aiheuttaneen auton edessä. Vaappumisen kaistojen reunojen ylittävästi laidalta toiselle (syystä tai toisesta). Äkkikiihdyttämisen, kun takana tuleva auto lähtee ohittamaan. Ja niin edelleen. Ja vain, koska kukaan ei valvo.

Minun mielestäni isoilta vahingoilta vältytään ennen kaikkea sääntöjä noudattavien muita huomioivien autoilijoiden jatkuvan joustamisen ja ennakoimisen ansiosta. Muuta ovat siis erityisen varovaisia, jotta minä-ensin-autoilijat saadaan väistettyä ajoissa 😡. Olisi kiva saada tähän hommaan mukaan myös viranomaisvalvontaa - vähän niin kuin ennen vanhaan.

Vielä toukokuun lopussa silkkiuikkujen pesintä oli aivan mahtavassa vauhdissa. Pesiä oli pitkälti toistakymmentä. Muutamissa oli jo munia ja pesiä rakennettiin upealla vauhdilla. Odotin nyt näkeväni jo poikasia, mutta tilanne olikin se, että suurin osa silkkiuikkujen pesistä oli hajonnut ja poissa. Yksi pesä oli vielä näkyvissä. Emo poistui pesältä pian saapumiseni jälkeen eikä tilalle siirtynyt tavanomaiseen tapaan toista emoa. Pesä ja muna jäivät yksin eikä se tiennyt hyvää.

Vain ihan rannassa oli vielä jäljellä silkkiuikkujen pesiä. Kaikki muut silkkiuikut uiskentelivat pareina siinä lähellä. Osa paritteli ja uusi pesä oli selvästikin suunnitelmissa. Osa vain uiskenteli paikalla. En tiedä, mitä on parissa viikossa tapahtunut noille pesille.

Varis hyökkäsi yksikseen jätettyyn pesään kerran ja lähin lintu puolusti sitä vähän. Heti perään varis pisti toimeksi uudelleen ja tällä kertaa se nappasi munan nokkaansa kerralla. Sinne meni.

Silkkiuikkujen pesintää vaikeuttaa se, että joku on niittänyt pesintäalueelta vanhan ruovikon pois. Suojaa tuovaa kasvustoa on nyt huomattavasti entistä vähemmän. Kummallista, että ruovikko on häirinnyt jotain niin paljon, että se on pitänyt tuosta niittää. Silkkiuikkujen pesintäolosuhteet sen sijaan heikkenivät saman tien. Harmi.