keskiviikko 9. helmikuuta 2022

'Lähiomaisen' turhautumista

Fysioterapeutti soitti. Asia koski äitiä. Olin palaverissa ja vastasin tuntemattomaan numeroon, koska siellä voisi aina hyvinkin olla jotain kiireellistä. Äidin fysioterapia-asiat eivät kuulostaneet tunnin päälle tärkeiltä. Pyysin häntä soittamaan myöhemmin uudelleen.

Seuraavana päivänä pääsimme keskustelemaan lyhyen tovin. Tällä kertaa hän huomasi kysyä, onko hyvä hetki jutella. Sanoin, että minulla on kymmenen minuuttia aikaa seuraavan palaverin alkuun ja siihen asti siis aikaa. Asia koski äidin kotia ja sen kuntoa kotiin palaamisen jälkeen. Fysioterapeutti kertoi järjestäneensä huonekaluja uudelleen mahdollisimman esteettömän kulun aikaansaamiseksi. Vessassa on kuulemma liikaa tavaraa ja se on lähiomaisten asia hoitaa asia kuntoon. Tavaraa pitäisi vähentää.

Vaikka lasten ollessa pieniä koin neuvolan ja päiväkodin henkilökunnan yliauktoriteeteiksi, jotka pystyivät määräämään paljon ja aina erottamaan virallisen oikean virallisesta väärästä ja koin sen ahdistavaksi, tämä oli pahempaa. Lapsiini minulla oli heidän ollessaan pieniä selvä auktoriteettiasema. Kovasti aikuiseen ja itsenäiseen äitiini nähden minulla ei ole yhtään minkäänlaista auktoriteettiasemaa. Ja nyt minun tehtäväni olisi huolehtia, että hänen WC:stään poistetaan ylimääräistä tavaraa - kuten muualtakin.


Voihan pyhä jysäys!


Mistä fysioterapeutille on tullut moinen käskytysasema minuun ja äitiini nähden? Ja miten ihmeessä hän kuvittelee, että minulla voisi olla minkäänlaista valtaa äitini tavaroiden säilyttämiseen tai poistamiseen? Olin turhautunut, ärsyyntynyt ja äkäinen. Miten ihmeessä löytyy taas uusi ihminen, joka yrittää sanella minulle, mitä velvollisuuteni ovat ja mitä minun pitää tehdä?

Miksei kukaan kysy (perhettäni lukuun ottamatta), miten jaksan? Miksei kukaan kysy edes, onko sopiva hetki jutella? Miksi minulle voi soittaa kesken työpäiväni (minulle) tuntemattomasta numerosta ja vaatia huomiotani nyt ja heti? Mikä ihmeen järjestelmä tämä tällainen oikein on?


Vaikka nyt tilanne olisi ns. normaali, eli minulla olisi ollut sellaiset keskivertoläheiset suhteet äitiini läpi elämäni, tämä tuntuisi mielestäni silti aika kohtuuttomalta. Äiti on erittäin itsetietoinen ja määrätietoinen ihminen, jota ei ohjailla sivusta. Eikä suostutella. Hän tekee oman mielensä mukaan ja kieltämättä hän 80 vuoden iässä on kovasti myös oikeutettu siihen.

Olen samaa mieltä fysioterapeutin kanssa siitä, että tavaraa voisi olla paljon vähemmänkin, mutta se ei ole minun kotini. Lupasin fysioterapeutille viedä äidille terveiset siitä, että  tavaraa pitäisi vähentää, mutten luvannut mitään muuta. 

Sodanjälkeinen sukupolvi vaikuttaa suuressa määrin säilömissukupolvelta, koskaan ei tiedä, vaikka jotain tarvitsisi joskus myöhemmin. Jonkin aikaa nuorempana pienemmillä tuloilla seurasin samaa linjaa, mutta sittemmin lasten muutettua muualle olen herännyt huomaamaan, ettei kaikkea kannata säilyttää. Mutta äiti säilyttää - paljon.

Jos äiti sitten päättäisikin ryhtyä karsimaan tavaroitaan, en osaa kuvitella itseäni istumassa siellä viikonloppu toisensa jälkeen tekemässä yhdessä tätä karsimistyötä. Kaipaan lepoa ja omaakin elämää.


Olemme olleet äidin kanssa minun muistini mukaan aina etäisiä ja se on korostunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Hyppäys nykyiseen puolitukihenkilön rooliin on ollut iso, ahdistava ja ihan pikkaisen vapauttava. Oman itsensä vaaliminen ja huoltaminen ovat olleet kaiken a ja o oman jaksamisen kannalta. Isän asioiden hoitaminen ja hänen tapaamisensa ovat sitten sieltä toisesta ääripäästä - onneksi.


Ehkä tässä eniten protestoin sitä, että huolimatta menneisyydestä ja nykyisyydestä, olen yhtäkkiä lähiomainen, jonka pitää pystyä ja ehtiä kaikkeen. Ei myötätuntoa, ei poikkeuksia, ei kuuntelemista.


Parin vuoden takainen urpiainen tähän tuomaan lohtua ja uskoa elämään. Hyviä hetkiä riittää, kunhan muistaa pitää puolensa. Kilttinäkin.



Onneksi päivä pitenee. Jospa väsymyskin helpottaisi vähitellen 👍

17 kommenttia:

  1. Hei,
    kuten jo mainitsin, niin osuu ja uppoo! Siihen toivotan rutkasti voimia, koska TIEDÄN niitä tarvittavan! ♥
    Itse istuin eilen "kuunteluoppilaana" (puhelin auki Rovaniemelle) KAKSI TUNTIA, kun uusi 'sossu' kävi äitini luona 'selvittelemässä' tilannetta, joka saatiin jo pitkän työn tuloksena hoidettua edeltäjänsä kanssa. Ei ollut tämä uusi ehtinyt perehtyä kaikkeen ennen äidin luo menoa. Vähän kävi jopa sääliksi, mutta tunnin puhelu illalla äidin kanssa helpotti. Ei ole helppoja asioita nämä!
    Voimia ja kärsivällisyyttä toivotan! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Stansta!

      Paljon merkitsee sekin, kuinka leipääntyneeltä toisella puolella oleva ammattilainen vaikuttaa. Hänen jokapäiväinen työnsä on asiakkaille ja heidän omaisilleen elämää isosti koskettavia ainutlaatuisia asioita. Myötätunto ja huomaavaisuus tekevät ihmeitä.

      Jaksamista sinullekin!

      Poista
  2. Ei kuulosta kivalta tuo käskytys. Mites se ihmisten itsemääräämisoikeus, jota nykyisin liikaakin mielestäni painotetaan, tässä toteutuu, jos tavaraa äitisi mielipiteestä huolimatta vähennettäisiin? Itse en toki kannata tuota itsemääräämisoikeuden säilyttämistä väen väkisin, sillä kuten varmaan olen sinullekin kertonut, niin isäni kohdalla tuo oikeus meni ihan liian pitkälle, kun kuitenkin oli muistisairaasta kyse. Mutta ei hyvä ole sekään jos ihan ulkopuoliset rupeavat sanelemaan miten pitäisi tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuollaista persoonallisuuden täyskäännöstä kukaan pysty tekemään täytettyään x vuotta tai sairastuttuaan johonkin. Itsepäisestä ihmisestä ei tule nöyrää nojailijaa eikä vaativasta tyypistä kilttiä mukailijaa.

      Isä on muistisairas, mutta minusta on joka kerta enemmän kuin kiusallista, kun joku hoitaja unohtaa hänen ihmisarvonsa. Hänestä puhutaan, kuin hän ei olisi paikalla. Hänen intiimejä asioitaan kerrotaan koko perheelle tuosta vain. Onneksi näin käy harvoin, mutta lapsilla on paljon suuremmat itsemääräämisoikeudet ja ennen kaikkea oikeudet oman ihmisyyden arvostamiseen ja kunnioittamiseen kuin muistisairaalla vanhuksella. Jos nyt ei mennä taas sitten niin metsään toiseen suuntaan kuin sinun isäsi kanssa.

      Poista
  3. Kyllä sitä sai itsensä unohtaa. Ensimmäisenä listassa oli äiti ja isä. Sitten tuli poika ja isäntä. Viimeiseksi olin minä. Mutta he olivat omia vanhempia, joiden kanssa olimme läheisissä väleissä. Tiesin että kohta heitä ei enää olisi. Siintä ajasta ei ole enää kuin muistot, ja tavallaan se opetti kaikenlaista. Tavaraa ei äidillä ja isällä saanut heittää pois. Äiti sanoi aina, että siivotkaa sitten kun häntä ei enää ole. Kyllä sitä sitten ollaan siivottukkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla tuonne listalle kuuluu vielä työnantaja, jonka kanssa jaan käytössä olevia tuntejani ja kiirevyyhtiä päässäni.

      Läheisyys helpottaa tilannetta paljon. Siitä tulee soppaan sekaan myös iloa ja kiitollisuutta molemmin puolin.

      Poista
  4. Miten raskasta onkaan olla lähiomainen. Tajusin sen vasta nyt postauksestasi. Tsemppiä ja voimia sinulle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marja!

      Voihan olla, että olen vain pienistä nillittäjä, mutta kyllähän tästä puolesta elämää puhutaan luvattoman vähän ja silloinkin hieman romantisoiden.

      Tänään työpäivän jälkeen en ollut kuolemanväsynyt ja ulkona paisteli vielä aurinko. Lähdin koiran kanssa kävelylle ja hengittelin ilon hetkiä itseeni 💝

      Poista
  5. Toit esille tärkeän näkökulman omaishoitajan asemasta. Kiitos siitä. Ajoittain tuntuu, kuin oma elämä pitäisi työntää kokonaan sivuun, jotta jäisi aikaa ja voimavaroja vanhempien asioiden hoitamiselle. Pari päivää sitten lehdessä oli juttu voileipä-sukupolvesta, jolla tarkoitetaan ikääntyvien vanhempien ja omien lasten välisessä hoitovastuussa seikkailevia ihmisiä. Monelle tilanne on uusi ja vieras. Kun vastuu vielä jää yksittäisen tyttären tai pojan harteille, muistuttaa olo väkisinkin liiskaantunutta juustoa.

    Pohdin usein, miten hoituu niiden vanhusten asiat, joilla ei ole omaisia ollenkaan tai jotka asuvat hyvin kaukana. Kenelle heidän tarpeistaan soitetaan ja ketä käskytetään? Käydessäni katsomassa isää hoivakodissa, minulta tullaan kysymään, mihin isä on taas laittanut kuulolaitteensa ja partakoneensa? Tai koska ehtisin siivota isän vaatekaapin? Miten ihmeessä voin vahtia isän tekemisiä omasta arjesta ja kodista käsin? Eikö sokean ja muistisairaan 93-vuotiaan arjen asioista huolehtiminen sisälly hoitajien työsarkaan? Aika usein järjestän isän vaatekaapin ja aina se on yhtä sekaisin. Isä ei kaappien järjestykseen millään tavoin puutu. Siihen hän ei enää kykene. Hoitajat ottavat puhdasta ja tunkevat pyykistä tulleet vaatteet kaappiin. Kukin laillaan eli yleensä siihen ensimmäiseen mahtuvaan koloon. Nimilapuista huolimatta milloin kenenkin vaatetta on muutenkin pienessä kaapissa. Kaapin järjestyksessä pitäminen on sula mahdottomuus, jonka vuoksi en sitä enää teekään. En vain jaksa.

    Ilokseni palveluohjaaja ilmoitti hoivakodin lopettavan ensi kuussa asukkaiden omien liinavaatteiden ja pyyhkeiden käytön. Hygianian ja pesulatoiminnan parantamiseksi he siirtyvät talon puolesta hankittaviin liinavaatteisiin. Olenkin ihmetellyt, mitä järkeä tehostetun hoivan yksikössä on pyytää jokaiselta asukkaalta omia liinavaatteita ja pyyhkeitä, joita varten ei ole asukkaiden huoneissa kunnon säilytystilaa. Kaikenkirjavilla, ryppyisillä ja talon puolesta järjestettyyn sänkyyn sopimattomilla lakanoilla ei millään tavoin lisätä kodinomaisuutta.

    Kirjoitat tärkeistä asioista, joista soisin puhuttavan laajemmin ja enemmän myös julkisesti. Eipä näiden asioiden esiin tuominen tunnu mitään parannusta tuovan, mutta ainakin kirjoituksista moni samassa tilanteessa oleva saa vertaistukea. Toivotattavasti pääset välillä luontoon tuulettamaan ajatuksiasi ja kuvaamaan hienoja otoksia. Voimia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Between!

      Isän hoivakodissa suurin osa asioista vaikuttaa toimivan hyvin. Hänen omahoitajansa on iloinen ja lempeä ihminen. Isä näyttää muutenkin tulevan hyvin juttuun melkein kaikkien hoitajien kanssa.

      Juoksuttavat (ja käskyttävät) asiat tulevat enimmäkseen äidin puolelta, oli hän sitten kotona tai sairaalassa.

      Onnistuisikohan se, jos tekisi jonkin kirjallisen sopimuksen lasten kanssa jo hyvissä ajoin siitä, mihin heidän ei tarvitse käyttää aikaansa ja energiaansa, kun vanhenen siihen tilaan? Hoivatahto? Johon voisi vedota sitten aikoinaan.

      Paljon on näissä asioissa kehitettävää.

      Poista
    2. Isän hoivakodissa tiedonkulku ei toimi ollenkaan. Sähköposteihin vastaaminen kestää iäisyyden, puheluihin vastaavat ihmiset eivät tiedä mistään mitään ja soittajaa pallotellaan henkilöltä toiselle. Omahoitajat vaihtuvat jatkuvasti, eikä heidän nimiään enää kerrota omaisille. Iso ongelma on varmasti rerurssipula, lukuisat lyhytaikaiset sijaiset ja ikävä kyllä myös hoitajien huono kielitaito. Koitan ymmärtää tilannetta ja välttää "ikävän omaisen" leimaa, jollainen kuulemma annetaan helposti niille, jotka liian aktiivisesti kyselevät (näin eräs hoitaja sanoi minulle keväällä).

      Suosittelen hoitotahdon tekemistä. Teimme miehen kanssa hoitotahdot pari vuotta sitten. Pitäisi itse asiassa katsoa, onko niitä syytä päivittää. Hyvän pohjan laajempaan hoitotahtoon löysin Muistiliiton sivuilta. Siihen kirjasimme monia asioita, miten haluamme tulla hoidetuiksi, kohdelluiksi esimerkiksi siinä vaiheessa, kun emme itse kykene mielipiteitämme ilmaisemaan.

      Poista
  6. Muistan, että terveydenhuoltohenkilöstö suhtautui tuolla tavalla. Ikään kuin omainen olisi osa hoitotiimiä, kollega. Toki meidän tilanne oli eri, kun äiti oli henkisesti muissa sfääreissä, ja enimmäkseen myötämielinen.
    Toivottavasti löytyy ratkaisu <3

    VastaaPoista
  7. Voimia ja viisautta sinulle, Susanna, noissa hoitokiemuroissa!

    VastaaPoista
  8. Betsoft Casinos in 2021 - TITanium Engineering
    Casino Games: Casino Games and Games of Casino Games. This nano titanium flat iron premium-quality gaming solution titanium vs steel provider has managed to establish titanium (iv) oxide a columbia titanium jacket reputation for making quality 2016 ford fusion energi titanium

    VastaaPoista
  9. Huhhuh! Olipa karvat nostattavaa tekstiä! Missä kiitos? Ammattilainenleipääntynyt?...varmaan onkin,kun omaiset suhtautuu näin.
    Hoitajat on kkoulutettu tekemään asiat näin,entä jos tulee vahinko...kuka on ensimmäisenä syyttämässä...
    Mikä kumma siinä on ,että yhteiskunnan odotetaan elättämään ja hoitamaan meidän nuoret ja vanhat.
    Ehkä asiat muuttuvat olevan maailman tilanteen takia, jää turha marinat ja itsekkyys,ehkä sitten puhalletaan yhteen hiileen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!