Tänään on ollut lepopäivä, ihan kaikessa mielessä. Kulunut viikko on ollut äärimmäisen raskas, se on tuntunut ikuisuudelta. Nukuin viime yön kehnosti (näin painajaisia) ja heräsin aamulla ennen aikojani. Näin tässä vain mennään.
Kävimme syömässä ulkona (ihanaa!) ja sen jälkeen nukuin kunnon päiväunet. Toki aamulla ennen syömään lähtöä olimme jo siivoilleet vähän. Robotti-imurimme sai toheltaa pitkin alakerran lattioita vähentämässä koiran karvojen ja sisään tulleen hiekan määrää. Imuri löysi kuin löysikin yhden talvikenkäni kengännauhan ja nappasi sen myötä kengän mukaansa siivousretkelle.
Olen pessyt äidin niitä takaisin tulleita vaatteita, joita ajattelin siirtää eteenpäin kierrätykseen. Viikannut puhtaita kuivia petivaatteita miehen kanssa takaisin hyllyihin. Ja ollut tekemättä mitään muuta äitiin tai isään liittyvää. Tänään on ollut kaikesta niistäkin lepopäivä.
En ole käynyt joulutoreilla. Enkä edes valokuvaamassa. Olen levännyt ja pakannut muutaman helposti paketoitavan joululahjan. Arvostan kovasti sitä, että joululahjoja pyritään perheessämme tänä vuonna jakamaan vähemmän. Läsnäolo, rauhoittuminen ja yhteinen ruokailu ovat minulle tärkeintä.
Näen ja koen nykyisen tilanteeni taas yhtenä solmukohtana tässä omalla matkallani. Tilanteita tulee - väistämättä - ja ne kuuluvat matkaan. Vaikka ne ovatkin välillä surullisia, ne kannattaa kohdata hyvin ja sen jälkeen niiden ohi pitää vain kulkea. Eteenpäin ei pääse, jos haluaa pysyä paikoillaan. Ohi kulkeminen ei ole vähättelyä. Ehkä enemmänkin se on olla vähättelemättä sitä muuta, mitä elämä tarjoilee samaan aikaan.
Elämä on minulle kerroksia. Paljon asioita ja tunteita tapahtuu yhtä aikaa. Jos uppoutuu yhteen asiaan tai tunteeseen, muut jäävät paitsioon. Toki jotkin asiat ovat tärkeämpiä kuin muut, mutta yhteen tunteeseen tai tilanteeseen muurautuminen ei tee kenellekään hyvää. Elämä tapahtuu ja kulkee ohi samaan aikaan. Paljon hyvääkin on olemassa melkein aina.
Seuraavaa hyvää hetkeä ei pääse kohtaamaan, jos ei kulje eteenpäin. Ja jos juuttuu tämän hetken nykyisyyteen, tarrautuu samalla tulevaisuudessa menneisyyteen. Jos ei liiku, ei pääse seuraavaan paikkaan. Eikä muiden mukaan.
Eteenpäin jatkaminen ei ole mielestäni kuolleen vähättelyä. Minä muistelen monia kuolleita läheisiäni - jos en päivittäin, niin monta kertaa vuodessa kuitenkin. He kulkevat mukanani.
Ja silti: hautajaiset täytyy järjestää. Huomenna palaan näiden käytännön asioiden pariin. Siihen asti aion hengähtää.
P:S. Samaan aikaan myönnän, että suru voi olla joskus niin suurta, ettei siitä pääse irti. Minun kohdallani tilanne ei ole niin raju. Ikääntyneen vanhemman kuolema on kuitenkin helpommin hyväksyttävää kuin esimerkiksi oman lapsen kuolema.
Niinpä, oikeassa olet monessa kohtaa tekstissäsi. Eteenpäin on mentävä, vaikka suru olisi kuinka suurta ja syvää. Kuoleman ei tarvitse merkitä surevien "kuolemaa", vaan heidän tehtävänsä on elää täysillä. Joskus on hyvä pitää taukoa noista käytännön asioista ja viisasta varmasti keskittää niitä tiettyihin päiviin, eikä joka päivään. Omien vanhempieni kuolemasta on kulunut jo kymmeniä vuosia, mutta silti heitä tulee ajateltua usein.
VastaaPoistaVoimia sinulle alkavaan viikkoon!
Lämmin kiitos, Hitunen 🤍
PoistaEi aina tarvitse olla vahva. Anna tilaa tunteillesi ja ajatuksillesi. Suruunkin voi kietoutua monella tavalla, pysähtyä sinne hetkeksi.
VastaaPoistaKiitos, Hanna Helena.
PoistaKyllä minä suren omalla tavallani. Surutyö on ollut pitkä ja monipolvinen. Tällä hetkellä suru tuntuu väsymyksenä ja tavallista heikompana keskittymiskykynä.
Aion kuitenkin olla siinä vahva, että pidän itselläni oikeuden surra omalla tavallani. En aio pyydellä anteeksi sitä, että elämässäni on myös paljon hyvää enkä sitä, että aion keskittyä myös niihin asioihin.
En aio hävetä sitä, ettei suruni mahdu muottiin eikä noudata 'normaalia' kaavaa. Minun ja äitini suhde ei ollut tavallinen, siksi ei surunikaan tarvitse olla sellainen. Tai oikeastaan tuo ei ole oikein ilmaistu. Vaikka suhteemme olisikin ollut kaikkien kaavojen mukainen, minulla on silti oikeus itseni näköiseen suruun.
Monet ystävälliset ihmiset kannustavat minua pysähtymään ja antamaan surulleni aikaa. Ymmärrän hyvän tarkoituksen. Olen pysähtynyt monesti vuosikymmenten aikana ja surrut ainakin yhtä monesti. Viimeksi kulunut reilu vuosi oli meille ikään kuin uusi alku ja aivan ylimääräistä aikaa. Ei helppoa, mutta olen tavallaan kiitollinen siitä.
Kiitos hyvää tarkoittavista sanoistasi.
Aina on hyvä välilla levähtää raskaiden koettelemusten lomassa, kun ja jos se suinkin on mahdollista.
VastaaPoistaTämä siksi, että saa uutta voimaa niin, ettei kuormitu kerralla liikaa. Nollaamisesta tuskin on kyse, ehkä enemmän uuden tilan antamisesta itselle, joka sekin taitaa olla taitolaji mutta kuitenkin tärkeää🌹
💖
PoistaVoi että, sulla on siellä nyt elämässä raskasta aikaa.Otan osaa sun äitisi poismenoon.
VastaaPoistaJa jokaisella on lupa surra omalla tavallaan, olen sen huomannut, ei ihmiset laisinkaan sure samalla lailla.
Tuttavamme mies kuoli tässä muutamia vuosia sitten ja hän aloitti surutyönsä heti kun vainaja oli viety pois.
Hän alkoi innolla tyhjentää vaatekaappia miehensä vaatteista, ensin meinasin sanoa hänelle, että älä nyt tuollaista tee, mutta osasin kuitenkin pitää suuni kiinni. Mutta me ihmiset suremme niin erilailla.
Hän jatkoi siivousta vielä monena päivänä, joka häntä sitten auttoikin siinä surussa.
Elämässä tapahtuu kaikenlaista, ja ymmärrän, että suret äitiäsi omalla tavallasi, jos teillä välit eivät olleet ihan tavalliset äiti tytär suhde, hänen eläessäänkään, niin ei se kuolemankaan jälkeen miksikään muutu.
Mutta uskon, että vuosi on sulle ollut äitisi kanssa silti hyvää aikaa, olet itsekkin saanut käydä asioita läpi.
. Oma äitini on ollut kuolleena jo yli 10v.mutta kyllä hän aina elämässäni kulkee mukanani.
ikuisesti muistan, kun löysin hänet kuolleena lattialta polvillaan sänkyynsä nojaten.
Ja juuri muutama tunti sitten aamulla hän oli vielä elossa, mutta sanoi mulle, että hän haluaisi jo kuolla.
Se on sitten antanut mulle lohtua, vaikka ikävä pysyy aina.
Oikein paljon voimia sulle,hautajaisten järjestelyssä ja muutenkin.
Joulun aikaakin toivottelen, vaikkei se teillä nyt oikein hauskalta ainakaan nyt tunnu.Mutta voimia!
Kiitos, Harakka! 🤍
PoistaElämät ovat erilaisia, samoin kuolemat.
Käytännön toimet lienevät kaikilla varmaan kuitenkin melko samanlaisia. Hautajaiset tulee järjestää jne. Uskon silti, että tämä matka myös kasvattaa. Elämässä on ollut kuitenkin paljon vaikeampiakin aikoja.
Iso kiitos lohduttavista sanoistasi!
Oikein hyvää joulun aikaa sinulle 🤍
Näinhän se elämä menee ja monesti tähän ikään päässeenä sitä jo tietää, miten käsittelee asioita ja miten niistä selviää. Eikä se, että jatkaa eteenpäin ja huomaa elämän muut hyvät asiat tarkoita sitä, että sitä surisi vähemmän tai jotenkin väärin. Ja surrakin voi välillä annostellen, niin että vaikka sen tietää olevan siinä pohjavireessä, siitä voi ajatuksissaan ottaa tietoisesti taukoa. Ja tosiaan oman iäkkään vanhemman poismenon voi ymmärtää surusta huolimatta paremmin kuin jonkin muun niinkuin sanoitkin. Ja onhan se niin, että oma elämänkokemuskin auttaa jo siinä surun käsittelyssä ja sen tietää, että surra voi aina silloin kun siltä tuntuu ja sitten taas jatkaa eteenpäin.❤️t. Irkku
VastaaPoistaKiitos, Irkku 🤍
PoistaAnnosteluna tämä minulla menee. Aina välillä kerään vain voimia.
Annanpa ison lämpimän voimahalauksen! ♥
VastaaPoistaKiitos, Stansta 🤍
PoistaMahtava kuva.
VastaaPoistaKiitos, Anne!
PoistaKirjoitit viisasta tekstiä. Minun suruni on kehittynyt shokkivaiheesta ja reaktion muodostamisesta työstämiseen. Uudelleen suuntautumisen vaihekin tulee aikanaan. Suru on sietämätöntä, mutta jonakin päivänä sen kanssa voi elää. On varmasti totta, että iäkkään vanhemman kuolema on helpompi kohdata kuin nuoren tai oman lapsen. Olet leposi ansainnut. Voimia sinulle työhön ja muuhun elämään.
VastaaPoistaKiitos, Marja 🤍
PoistaMinulla aikuinen lapsi on ollut niin vakavasti sairas, että on pitänyt pelätä pahinta. Se oli raastavaa. Siitä ajasta tuli tavallaan myös eräänlainen surun mittapuu. Kun on käynyt äärirajoilla, mittakaava muuttuu.
Minulla on vain hailean pelottava aavistus siitä, miltä oman lapsen menettäminen voisi tuntua. Siihen verrattuna moni asia on vallan siedettävää.
Jaksamista ja voimia sinullekin 🤍
"Eteenpäin ei pääse, jos haluaa pysyä paikoillaan. Ohi kulkeminen ei ole vähättelyä."
VastaaPoistaIhan äärimmäisen viisaasti kirjoitettu. Ei aina ollenkaan helppoa toteuttaa, mutta lohdullista ajatella, että askelia on lupa ja suotavaakin ottaa eteenpäin aina kun siihen on voimia.
En varmaan ole sitä aiemmin ääneen sanonut, mutta aina ajattelen ,että sinulla on ihan maaginen taito nähdä elämää niin monelta kantilta ja löytää aina myös sitä hyvää. Ilman, että se tuntuu yhtään teennäiseltä tai pakkopositiiviselta. Se on hieno ominaisuus <3.
Toivon teidän perheelle yhdessäolon lämpöä ja voimaa tänä erilaisena jouluna, jonka aikana monenlaisia tunteita varmasti ehtii tulla ja mennä. Ihan niinkuin tässä pohjimmiltaan rauhallisen lohdullisessa tekstissäsikin <3
Kiitos, Annukka 💖
PoistaAsioiden helppous ja vaikeus riippuvat ainakin osin perspektiivistä. Jos katson vain omasta perspektiivistä, polulleni osuva iso massiivinen kallio nimeltään kuolema on pysäyttävä. Voisin hyvinkin jäädä siihen äärelle. Mutta kun katsoo hieman kauempaa, näkee kallion lisäksi sen muun elämän ja ne muut ihmiset. Kun elämä ja muut läheiset kulkevat eteenpäin, täytyy tehdä valinta, mitä tekee. Seuraako muita ja ohittaa kallion vai jääkö kallion juureen.
Ehkä hullun puheita, mutta kaikkea sitä ehtii ihminen mietiskellä.
Iso kiitos ihanista sanoistasi! Sain paljon positiivista energiaa ja rauhaakin mieleeni, kiitos 💖