Uuden vuoden lupausten status, Pixie ja käsitöitä sekä poistotekstiilien kierrätystä

Palasinpa tänään mielessäni uuden vuoden lupauksiani, kun niitä kerrankin tuli tehtyä. Nehän olivat tällaisia:

1. Käyn ottamassa influenssarokotteen (vasta syksyllä siis)
2. Tyhjennän huushollistamme vuoden aikana vähintään 24 roskapussillista 'käyttökelpoista' tavaraa (jota ei kuitenkaan lopulta tarvita). Kierrätän kaiken mahdollisen, roskapussi on nyt vain käytännöllinen tilavuusmittari. Tähän ei lasketa äidin ja isän kotoa kierrätykseen lähteviä tavaroita, vain oma koti on tässä mukana. 24 pussillista tarkoittaa keskimäärin kahta pussillista kuukaudessa. En ole tasainen toimija, joten vuositavoite on minulle toimivampi tavoite kuin kuukausi- tai viikkotavoite.
3. Varaan itselleni viikoittain aikaa työelämäni parantamisen pohtimiselle, suunnittelemiselle ja toteuttamiselle. Tavoitteena on päästä olotilaan, jossa töihin meneminen on mukavaa, töiden tekeminen kiinnostavaa ja yöllä ei valvoskella töiden vuoksi. Minun täytyy arvostaa itseäni ihmisenä niin paljon, että teen työrimpuilulleni jotain, edessä on vielä paljon työvuosia. Olisipa muuten mahtavaa löytää sellainen työnkuva, että työn tekeminen olisi kutsuvaa vielä eläkerajan jälkeenkin! (Tähän lisäkommenttina se, että on minulla monia mahtavia hetkiä työssäni nykyäänkin ja työkaverini ovat ihan huippuja. Jokin painaa kuitenkin yleisarvosanan vähemmän tyydyttävälle tasolle, joten tähän tilanteeseen ei voi enää jäädä odottelemaan!)

Kohta 1 on ajankohtainen vasta syksyllä, ei vielä huolen päivää.

Kohta 2: Tammikuun aikana talosta lähti pois neljä roskapussillista aikaisemmin säilytyksessä ollutta tavaraa. Olen siis hyvin edellä tavoitteitani. Jälki näkyy parhaiten miehen muutamalla vaatehyllyllä, jotka ovat kokeneet todellisen mullistuksen. Olen luopunut myös muutamista itse ostamistani lankakeristä siltä ajalta, kun ostaminen oli nykyistä paljon herkemmässä. Ja muutamia hartaasti säilytettyjä astioitakin lähti samalle hyväntekeväisyyskirppikselle kuin langat ja parhaat palat miehen karsituista vaatteista. Tämä on hyvä alku 👍. Omia vaatteitani olen siis karsinut jo paljon vuosien varrella, joten miehen vaatteet eivät todellakaan ole ensimmäisenä tikun nokassa 😂.

Kohta 3: Tämän olen jo ehtinyt surullisesti unohtaa kokonaan. Mutta siitä huolimatta olen tehnyt lupaamani muutaman kerran, en kuitenkaan joka viikko. Energiatasot ovat olleet lepohetkinä niin matalalla, ettei mieleen ole mahtunut ihan kaikkea. Ja olen lykännyt montaa asiaa. Ihan nolottaa. Onneksi kukaan ei tiedä 👍. Sehän se näissä on kaikkein tärkeintä 🤭.

Mutta tässä siis mennään uuden vuoden lupausten kanssa. Yritän muistaa tehdä tunnustuslistoja (=seurantalistoja) jatkossakin sopivin väliajoin.

Pixien kuono on parantunut hienosti. Täytynee hoivata kuivuvaa rupea jollain voiteella (Bepanthen?), jottei sen kutina houkuttaisi sitä rapsuttelemaan rupea liian innokkaasti.

Käsitöitäkin olemme tehneet Pixien kanssa aktiivisesti. Hän valvoo tuotantoporrasta (minua) kauempaa, muttei juuri sekaannu minun työpanokseeni. Näiden tummanruskeiden valepalmikkosukkien varren pituus on peräti 39 cm. Taitaa olla tähänastinen tuotantomme ennätys (?).

Ja sitten vielä kierrätykseen. Uusi jätelaki velvoittaa kunnat keräämään asukkaiden käytöstä poistetut tekstiilit. Tekstiilijätteet pitää vuoden vaihteesta lähtien lajitella erilleen muusta jätteestä. Ainakin meillä Hämeenlinnassa keräyspisteitä on vain yksi. Maantieteellisesti laajahkolla alueella se on vähän ja asukasmääräänkin suhteutettuna se täyttyy varmasti alta aikayksikön, jos asukkaat vain vähänkin aktivoituvat uuteen kierrätykseen.

Erityisesti äitini ja isäni kotia läpikäydessäni huokailen tuota poistotekstiilien määrää. Ylen uutisessa kerrotaan: "Teoriassa pystymme vastaanottamaan 5 000 tonnia poistotekstiiliä vuodessa eli kilon per asukas, Honkanen sanoo. Kaikkea ei tarvitse repiä uusiksi kuiduiksi vaan lajittelulla voidaan päästä siihen, että suomalaisilta voitaisiin kerätä 2-3 kiloa vuodessa poistotekstiiliä vuodessa, sanoo Lounais-Suomen jätehuollon projektipäällikkö Aki Honkanen."  Äidin ja isän kotoa poistotekstiiliä kertyy mahdottomasti enemmän kuin kilo henkilöä kohti 😳. Eikä 2-3 kiloakaan tunnu missään.

Poistotekstiileihin kuuluvat puhtaat, kuivat, käyttökelvottomat vaatteet ja kodintekstiilit, kuten takit, housut, hameet ja paidat lakanat, pyyhkeet ja pöytäliinat.

Hyvän kelin matkustamisen hyviä puolia

Tammikuussa näkee jo kaunista säätä ja auringon valoa. Helmikuussa valoisuus sen kuin lisääntyy. Lasken jokaisen lisääntyneen valon pilkahduksen lahjaksi. Tähän aikaan vuodesta kaikki valo on yhtä juhlaa.

Toisaalta - jos oltaisiin nyt kesäajassa, aamuyhdeksän hämärä olisikin aamukymmenen hämärä. Niin pimeitä aamuja en itse haluaisi.

Kävin Lahdessa etsimässä kuolinpesän varaston avainta ja muutenkin spottailemassa mahdollisesti säilytettäviä tavaroita. Siihen se perjantai sitten kuluikin. Työ jäi myös kovasti kesken. Minulle vain on kovasti tärkeää, että vanhempieni arvostamat tavarat eivät päädy mihinkään satunnaismyllyyn, vaan arvostaviin koteihin ja käsiin.

Aika kului kuin siivillä. varaston avain löytyi aivan viime metreillä.

Kotiin palatessa sää näytti kaikki viehkeimmät puolensa. Minä pysähdyin kuvaamaan - tietenkin. Usvaa ja laskevan auringon värikästä valoa. Siinä riitti iloa kerrakseen 💖

Ihanaa kuun vaihdetta! Nautitaan, tarvittaessa jopa ilman lupaa 💖

Keittiöfilosofiaa (rutkasti) ja Pixien kuono on saanut osumaa

Tällä kertaa luvassa on kotikutoista keittiöfilosofointia. Jos tyylilaji vierastuttaa, kannattaa lopettaa lukeminen jo tähän. Muuten voi jatkaa lukemista ihan omalla vastuulla 👍.

Taustaa

Pitkäaikainen märehtiminen ja pohtiminen ihmisyyden sekä hyvän ja pahan äärellä on alkanut tiivistyä viime päivinä sanoiksi ja puoliselkeiksi ajatuksiksi. Äidin kuolema varmasti vauhditti ajatuksen kulkua. Sen jälkeen koin paljon ristiriitaisia tuntemuksia suhteessani äitiin. Ja suhteessani hänen kuolemaansa.

Meidän suhteemme on siis melkein aina ollut huono, joskus välttävä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olimme tekemisissä melko paljon ja jopa intensiivisesti. Tuota matkaa on vaikea kuvata enkä nyt edes yritä sitä. Selvää on kuitenkin, että näin äidistä mahdottoman paljon sellaisia positiivisia ja/tai yllättäviä puolia, joita en ollut kohdannut aikaisemmin. Ja meistä tuli kummallisella tavalla läheisiä. Ne, jotka eivät tienneet historiaamme, luulivat meillä olevan hyvin läheinen äiti-tytär-suhde. Ja sitähän se tavallaan olikin osittain.

Kohtasin siis ihmisiä, jotka näkivät meidän läheisyytemme ja esittivät suruvalittelunsa siitä näkökulmasta. Toisessa ääripäässä kohtasin niitä ihmisiä, joilla ei ollut mitään näkemystä meidän lopputaipaleestamme - ja he esittivät hyvin varovaisia suruvalitteluja siitä näkökulmasta. Minua kohdeltiin siis syvästi surevasta tyttärestä etäisen äitisukulaisensa menettäneeseen ihmiseen. Suruni määrä ja luonne määriteltiin vaivihkaa sen mukaan. Joko olin täydellisen murtunut tai en mitenkään kovasti kokenut kolhuja tilanteen myötä. Näin minä siis saamani kommentit näin ja koin.

Voiko ihminen muuttua?

Äiti oli viimeisen vuoden aikana melkoisen eri ihminen (ainakin minun kanssani) kuin koskaan ennen sitä. Mutta jotenkin minun mielestäni hän ei varsinaisesti muuttunut. Jotkin aikaisemmin hallitsevat toimintatavat jäivät vähemmälle, joskus melkein näkymättömiksi. Näkyviin tuli sen sijaan jotain, joka ihan varmasti oli ollut siellä jossain, mutta piilossa ja kovasti vartioituna.

Itse kunkin elämänkokemukset muokkaavat sitä, miten me toimimme, mihin me uskomme ja mitä me suojelemme. Turvallisessa ympäristössä kasvaa keskimäärin erilaisia ja eri tavoin toimivia ihmisiä kuin turvattomissa ympäristöissä. Ja elämä jalostaa käyttäytymistämme edelleen kokemus kokemukselta. Lopulta olemme oman kokemuspohjamme tuloksia - toki oman persoonamme ja omien ominaisuuksiemme kanssa. Jonkun elämän puutarhassa kasvavat vain voikukat ja pajun taimet, jonkun puutarha on rehevää metsää, jonkun hoidettua ja harkiten kasvatettua puutarhaa.

Voikukkapuutarhassa on aineksia muuhunkin, samoin noissa muissakin. Mahdollisuuksia on parempaan ja huonompaan. Olosuhteet rajaavat tai auttavat kukoistamaan.

Paras versio itsestäsi

Tämä lause tuli jotenkin mieleeni näitä ajatuksia päässäni pyöritellessäni. Googlettelin sitä ja sillä tarkoitetaan selvästi aika montaa asiaa. Monessa tulkinnassa mukana on tavoitteiden asettelu ja niiden toteutuminen. Jos mietin äitiäni tai itseäni, en osaa ajatella, miten tavoitteiden enempi tai erilainen asettelu olisi palvellut ketään. Minun ajatukseni siitä, että pääsisi olemaan paras versio itsestään liittyy siihen, että olosuhteet sallivat ja kannustavat niiden parhaiden juttujen esiin nousemiseen. Välttämättä emme edes tiedä, mitä ne ovat, jos olemme joutuneet pitämään niitä aina kiellettyjen asioiden listalla.

Äidin kohdalla minua liikutti viimeisinä aikoina luja luottamus ja läheisyyden kaipuu. Ne eivät olisi olleet aikaisemmin termejä, joilla olisin kuvaillut häntä. Ne ovat olleet suojeltuina, piilossa ja vasta nyt jostain syystä ne tulivat minulle näkyviin.

Näen vastaavaa myös itsessäni. Olen mielestäni kehittynyt ja muuttunut omalla matkallani paljon, erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olosuhteet ovat muuttuneet jatkuvasti ja tarvittavat selviytymismekanismit ovat muuttuneet samaa vauhtia. Aina välillä on ollut tilaa kukoistaa ja löytää omia piileskelleitä ominaisuuksiaan, oppia lisää elämästä ja opetella lisää niitä elämäntaitoja, joita haluaa hallita.

Olen tavannut tänä aikana muutaman lapsuuden tai nuoruuden aikaisen koulukaverin, joiden käytöksestä olen huomannut, etten ole ollut kovin miellyttävä ihminen heidän mittapuunsa mukaan niinä aikoina. Ehkä en ole vieläkään, kuka tietää. Ovet niihin ihmissuhteisiin eivät kuitenkaan enää avaudu, sillä monen mielestä ihminen ei muutu. Ehkä niihin ihmissuhteisiin ei siksi kannata yrittää palatakaan.

Juuri nyt koen kuitenkin olevani jotenkin paras versio itsestäni - tähän mennessä. Se tuntuu hyvältä. Ja matkahan jatkuu. Olen huomannut taas uusia juttuja, joita haluan ymmärtää ja oppia.

Jaksanko ja muistanko kannustaa ja ravita kanssaihmisiäni olemaan parhaita versioita itsestään?

Tämän kysymyksen äärelle pääsin innostumaan tuoreimman projektipäällikkövalmennuksemme jaksolla: Projektipäällikkö ja ihmisten johtaminen. Kouluttajamme hyvät näkemykset saivat minut innostumaan (ja vaahtoamaan) siitä, kuinka projektipäällikön - tai kenen tahansa työkaverin - mahdollisuutena on luoda olosuhteita, joissa asiantuntijatyökaveri pääsee kukoistamaan ja avaamaan parasta itseään tai sitten sulkemaan sen(kin) oven ihan tykkänään.

Kun näitä sitten paasasin siinä ääneen, aloin hämäläisenä reflektoimaan juttua illalla, eli heti siihen perään 👍. Olen mussutellut tässä muutaman päivän aikana itselleni uusia tavoitteita. 1) Yritän luoda sellaista yhteistyötä muiden kanssa, jossa he pääsisivät olemaan rohkeasti omia parhaita painoksiaan. 2) Pyrin kuuntelemaan paremmin, intensiivisemmin ja jos mahdollista, niin ihan loppuun asti. Tuo loppuun asti kuunteleminen tekee tiukkaa, kun mopo lähtee innostuksesta käsistä jo matkalla, mutta asetetaan se silti tavoitteeksi. 3) Yritän malttaa olla valistamatta ja neuvomatta ihmisiä silloinkin (aina) kun tiedän (kuvittelen) olevani oikeassa. Uskomukseni siitä, että teen muille palveluksen, kun kerron heille asioiden oikean laidan (oman käsitykseni siitä) ei välttämättä ehkä olekaan se paras mahdollinen. Alan uskoa, että jotkut haluavat sittenkin toimia ennemmin väärin (oman näkemyksensä mukaan oikein) kuin parhaalla mahdollisella tavalla (minun käsitykseni mukaan).

Se oli siinä

Tämän kaiken halusin saada kerrottua. 

Huomenna luulen kiikuttavani koiran eläinlääkärille, posken/kuonon haava ei näytä paranevan toivotusti. Ja ensi yön nukun varmasti levottomasti pelätessäni koiran rapsuttelevan ruven taas irti 😞.

Hankimme Pixielle kaulurin estämään kuonon rapsuttelua, mutta siitä syntyi vain stressiä ja jähmettyminen. Tässä hän on hyytynyt paikoilleen, vaikka sai herkkupötkylän suuhunsa. Toki pötkylästä ei irroteta otetta, mutta siinähän sitä vain seistä jöllötellään.

Lopulta päädyimme ottamaan kaulurin pois ja laittamaan rapsutustassuihin sukat kuminauhojen kera. Niistä syntynyt jäätyminen ja jalkojen ojentelu kesti huomattavan paljon lyhyemmän ajan ja nyt onkin selvästi jo iltaunien aika.

Posken haava on syntynyt todennäköisesti tavanomaisessa ulkorappusten rynnistämisessä, jossa aina välillä tapahtuu haavereita. Kuka nyt malttaisi tulla rappuset ylös rauhallisesti ja hallitusti?

Vaihtelevaa valoa matkalla siunaustilaisuuteen

Aurinko paistoi eilen kauniisti, kun lähdin ajamaan kohti Lahtea ja äidin siunaustilaisuutta. Alle kymmenen kilometrin päässä keli oli jo sumuinen, valoa tihkui kuitenkin sumun läpi. Pysähdyin matkan aikana muutamaan kertaan ottamaan valokuvia. Paluumatkalla olikin jo hämärää eikä energiaa muutenkaan liiennyt enää kuvaamiseen.

Valo muuttui matkalla moneksi. Melkoinen kirjo erilaista valoa tuli kohdattua kohtuullisen lyhyellä matkalla. Se tuntui jotenkin sopivan päivän tunnelmaan. Elämään mahtuu sitä kaikkea. Ja pienikin valo tuo toivoa.

Kävin ensin isän luona. Päädyimme nopeasti siihen, että isän on parempi jatkaa arkeaan hoivakodissa  eikä yrittää sopeutua hautajaisiin.

Kaikki kuvat ovat muuten värikuvia, vaikkei sitä heti ensimmäisistä kuvista huomaakaan 👍.

Pappi tiedusteli ennakkokeskustelussa virsien määrästä. Tavallisesti ohjelmassa on kuulemma 1-3 virttä. Minä kerroin yltiörehellisesti, että minun mielestäni virsien laulaminen hautajaisissa on mielestäni kaikkein pahin juttu. Laulan mielelläni - virsiäkin - mutta surun keskellä virsien laulaminen on tuskaa. Ja sitä nöyryyttävämpää tuskaa, mitä pienemmät hautajaiset. Isossa tilaisuudessa kukaan ei kuule ääntäsi ja sen hajoamista, pienessä tilaisuudessa mikään ei ole yksityistä. Päädyimme yhteen virteen ja kanttorille annettiin muun musiikin suhteen vapaat kädet. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Hautaustoimiston kautta järjestyivät myös kaikki kukat, joten riitti, että sai raahattua itsensä paikalle 💖.

Tilaisuus oli kaunis ja turvallinen. Päivä oli silti kieltämättä melkoisen raskas.

Kiitos myötäelämisestä 💖

Paksunahkaisuutta keräilemässä ja Pixie käsitöiden äärellä 💖

Kun elämässä on kaiken kaikkiaan rankkaa, moni ikävä asia suodattuu ohi ihan vain suuruusluokan vuoksi. Mutta välillä käy niin, ettei jaksaminen riitä ihan arkihevonpaskaankaan. Samasta arkusta se jaksaminen kaikkiin suuntiin jaetaan. Välillä ei vain ole enää, mitä jakaa.

Paksunahkaisuus toisi monia mahtavia selviytymiskeinoja niin henkilökohtaisen kuin työnkin stressin sietämiseen. Mutta sitä ei saa kaupasta ja herkkänahkaiselle sellaisen hankkiminen omin ansioin on vaativaa ja hidasta puuhaa. Joten tässä sitä kärvistellään.

No niin. Tämä päivä oli heikko eli suomeksi sanottuna huono. Valmistaudun ensi viikonlopun hautajaisiin, joten pohjavire ei ole rakentava. Silti toivoin työviikon alulta enemmän, olenhan jonkin asteinen työholisti. Siitä (holismista) pyristelen hiljalleen pois.

Pixie-koira ei tule lähelle, kun teen käsitöitä. Valokuva Pixiestä ja käsitöistä piti ottaa vaivihkaa lavastamalla. Onnistuihan se jotenkin 💖

Ihania tammikuun lopun päiviä 💖

Uniruuhkaa ja ripelankasukat

Minä kuulun ahkeriin unten näkijöihin. Pystyn muistamaan unistani aamuisin melko paljonkin, jos siihen heti aamulla oikein keskityn. Olen opetellut vatvomaan uniani vain silloin, kun niissä on jokin toistuva kaava. Silloin tiedän, että minun kannattaa pysähtyä miettimään, mikä alitajunnassani vaivaa. Toki herkuttelen joskus seuraavana päivänä unillani myös, jos ne ovat olleet erityisen innostavia, kiinnostavia tai mukavasti vauhdikkaita.

Unitutkimus on ainakin toistaiseksi vielä aika pientä tai kevyttä, miten sen nyt sanoisi. Aika vähän mistään tiedetään. Teoriat unista ja niiden merkityksestä ihmiselle ovat muuttuneet aikojen saatossa, mutta edelleenkin kyse on paljon juuri teorioista. Siksikään en yritä pitää unipäiväkirjaa tai muutenkaan isosti keskittyä muistamaan uniani. Niitä on niin paljon ja ne ovat melkoisen päättömiä. En ole keksinyt iloa yksittäisten unien kertailemisesta päiväsaikaan - jolleivät ne siis ole olleet poikkeuksellisen kiinnostavia ja viihdyttäviä.

Tyypillisesti pään sisäinen ruuhkani purkautuu yöllä unena, jossa olen menossa jonnekin. On aikataulu, jossa en pysy. Tavaroita pakattavana - ihan liikaa, siksi myöhästyn. Ja pääsen lähtemään vasta, kun pitäisi olla tulossa jo takaisin. Tavaroiden pakkaamisessa joudun kulkemaan kaupungin (usein Jyväskylä) halki suuntaan ja toiseen. Eksyn usein ja muistan unessani eksyneeni aikaisemminkin. Ja siinä sitä aikaa taas palaa. Jossain vaiheessa olen paikassa, josta halusin ottaa valokuvan tai jossa muuten vain ilmestyy yhtäkkiä taivaalle valtava määrä ihmeellisen kauniita lintuja. Joko olen jättänyt kamerani jonnekin tai hukannut sen eikä kuvan ottaminen onnistu. Tai jos kamera on mukana, se ei toimi - koskaan.

Mielenkiintoista noissa unissa on se, etten stressaa yhtään. Totean vain aikataulun lipsuvan ja mietin tämän tästä, kannattaako kaikkea oikeasti pakata, vai voisiko osan tavaroista jättää vain paikoilleen (niin kuin olen tehnyt monesti aikaisemmin).

Tämän toistuvan kaavan olen käynyt mielessäni läpi ja huomaan sen kertovan liiasta kuormituksesta. Viimeistään silloin pitäisi ryhtyä rauhoittamaan elämää ja tahtia.

Nuorempana näin paljon seikkailu-unia tyyliin James Bond, vaikken silloin katsonut televisiota juuri koskaan saati sitten katsonut elokuvia. Unissa juostiin roistoja pakoon, ammuskeltiin puolin ja toisin, paettiin teollisuusrakennuksen hissin piilotettuihin kerroksiin ja sieltä hissikuilun kautta eteenpäin sekä paettiin helikoptereilla. Tunnelma oli intensiivinen, mutta koskaan ei pelottanut. Eikä luoti osunut minuun koskaan.

Lentounet ovat lempiuniani. Niissä osaan lentää ihan ilman apuvälineitä ja lennänkin maailmasta toiseen - vähän kuin jossain peleissä. Näissä unissa huomaan välillä, että nyt on kyse unesta ja pystyn joskus kääntämään unen juonen parempaan päin päättämällä lentää jonnekin muualle.

Luin jostain juuri eilen tai toissapäivänä artikkelin (jota nyt en sitten löydä mistään), että suurin osa nähdyistä unista ei ole hyviä eikä pahoja unia, vaan ihan tavallista tekemistä. Minä en muista tavallisia uniani. Paitsi jos toistuva pakkaaminen ja linja-autoaseman etsiminen lasketaan tavalliseksi tekemiseksi.

Kaikki eivät kuulemma ainakaan tiedosta näkevänsä unia. Näetkö sinä unia ja muistatko niitä vielä aamulla?

Ja sitten kuva ripelankasukista - tuhrasin lankakerien jämiä ja harjoittelin samalla kirjoneuletta ja värien yhdistelemistä. Tein molempia sukkia yhtä aikaa. Jos jäljellä oli vain yksi kerä jotain lankaa, punnitsin sen ja jaoin kahteen yhtä painavaan kerään. Monesti sukista jää kaksi kerän jämää, yksi kummastakin sukasta. Tällöin minulla on tasakokoiset kaksoskerät jo valmiina.

Nyt virheenä oli tehdä joustinneuletta kiertäen. Sukan suu on jämpti, olisi ollut parempi tavallisella joustinneuleella. Muistan tämänkin seuraavalla kerralla. Tavallinen joustinneule on sitä paitsi paljon mukavampaa neulottavaa.

Hyvä harjoitus jälleen kerran. Kuviot ovat omasta päästä (sieltä vähenee tavara kovaa vauhtia). Väreihin olen tyytyväinen. Sukkien koko on noin 38.

Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa!

Sain sentin - ja sydänsukat valmiiksi

Kävin luuntiheysmittauksessa. Edellinen mittaus tehtiin kaksi vuotta sitten. En ole saanut vielä varsinaisia mittaustuloksia, mutta muuten sain ilahduttavia kotiin viemisiä tuolta käynniltä. Sain sentin! Tai taisi olla peräti puolitoista senttiä! Tässä iässä senttikin on paljon. Etenkin, kun sen saa ihan tuosta vain.

Kyse ei siis ole rahasta, vaan pituudesta! Pari vuotta sitten olin kovasti maani myynyt, kun mittaustulos näytti kovasti lyhentynyttä Susannaa. Oli hieman pelottavaakin ajatella, että pituutta oli lähtenyt nuoruudesta peräti pari senttiä pois. Ja nyt sain sen melkein kokonaan takaisin!

Juju lienee nuorena niin notkean ja taipuisan selkäni jäykistymisestä jossain vaiheessa aikuisikää. Kun sitten alkutiedoiksi otettiin mittaa niin painosta kuin pituudestakin, pituuden mittaus taisi olla ensimmäinen muutamaan vuosikymmeneen. Hieno asettumiseni seinää vasten ei kelvannut, vaan kantapäät piti olla kiinni seinässä. Se teki selälle isoja haasteita, kun hartiatkin piti saada seinään kiinni. Melkoisen selän kaaren jälkeen homma onnistui jo kaksi vuotta sitten, mutta jonnekin hukkui pari senttiä pituudestani.

Sisuunnuin silloin ja opettelin oikomaan ruotoani säännöllisesti ja tekemään sille välillä kevyttä jumppaakin. Nähtävästi jumittunut notkoselkä on sitten hieman tasaantunut, vaikka taitaa ihan yhtä jumissa olla vieläkin. Sieltä löytyi kuitenkin lisäsenttejä puolentoista sentin verran. Pääsin rikkomaan 160 sentin rajan ja olo oli taas pitkä ja virkeä 🤭.

Sukkarintamalla on käynnissä taitojen lisäämisen ja harjoittelun vaihe. Palmikko- (tai pintaneule-)sukkien kohdalla huomasin, että jatkossa puikot kannattaa valita kokoluokkaa isommiksi. Sain kuitenkin sydänsukat valmiiksi - hieman pienempinä kuin suunnittelin, mutta kuitenkin.

Koko on minulle juuri sopiva, joten se on varmaankin 36-37. Varret ovat juuri naftit, eivät mukavan rennot, jotka vetäisi housujen lahkeidenkin päälle. Mutta kyllä näitä varmasti joku voi käyttää.

Ihmettelin tässä noita omissa jaloissani kännykällä kuvatessani, että onpas pitkä resori. Ja sitten muistin, että varsi oli tarkoitettu käännettäväksi. Mutta kivalta se näytti yläkuvissa kääntämättäkin minun mielestäni.

Tuli hyvää harjoitusta ohjeiden lukemisesta ja noudattamisesta. Mutta en tee näitäkään enää toista paria.

Kaunista, leppoisaa ja hieman hillitöntä tammikuun jatkoa 💖