keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Keittiöfilosofiaa (rutkasti) ja Pixien kuono on saanut osumaa

Tällä kertaa luvassa on kotikutoista keittiöfilosofointia. Jos tyylilaji vierastuttaa, kannattaa lopettaa lukeminen jo tähän. Muuten voi jatkaa lukemista ihan omalla vastuulla 👍.

Taustaa

Pitkäaikainen märehtiminen ja pohtiminen ihmisyyden sekä hyvän ja pahan äärellä on alkanut tiivistyä viime päivinä sanoiksi ja puoliselkeiksi ajatuksiksi. Äidin kuolema varmasti vauhditti ajatuksen kulkua. Sen jälkeen koin paljon ristiriitaisia tuntemuksia suhteessani äitiin. Ja suhteessani hänen kuolemaansa.

Meidän suhteemme on siis melkein aina ollut huono, joskus välttävä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olimme tekemisissä melko paljon ja jopa intensiivisesti. Tuota matkaa on vaikea kuvata enkä nyt edes yritä sitä. Selvää on kuitenkin, että näin äidistä mahdottoman paljon sellaisia positiivisia ja/tai yllättäviä puolia, joita en ollut kohdannut aikaisemmin. Ja meistä tuli kummallisella tavalla läheisiä. Ne, jotka eivät tienneet historiaamme, luulivat meillä olevan hyvin läheinen äiti-tytär-suhde. Ja sitähän se tavallaan olikin osittain.

Kohtasin siis ihmisiä, jotka näkivät meidän läheisyytemme ja esittivät suruvalittelunsa siitä näkökulmasta. Toisessa ääripäässä kohtasin niitä ihmisiä, joilla ei ollut mitään näkemystä meidän lopputaipaleestamme - ja he esittivät hyvin varovaisia suruvalitteluja siitä näkökulmasta. Minua kohdeltiin siis syvästi surevasta tyttärestä etäisen äitisukulaisensa menettäneeseen ihmiseen. Suruni määrä ja luonne määriteltiin vaivihkaa sen mukaan. Joko olin täydellisen murtunut tai en mitenkään kovasti kokenut kolhuja tilanteen myötä. Näin minä siis saamani kommentit näin ja koin.

Voiko ihminen muuttua?

Äiti oli viimeisen vuoden aikana melkoisen eri ihminen (ainakin minun kanssani) kuin koskaan ennen sitä. Mutta jotenkin minun mielestäni hän ei varsinaisesti muuttunut. Jotkin aikaisemmin hallitsevat toimintatavat jäivät vähemmälle, joskus melkein näkymättömiksi. Näkyviin tuli sen sijaan jotain, joka ihan varmasti oli ollut siellä jossain, mutta piilossa ja kovasti vartioituna.

Itse kunkin elämänkokemukset muokkaavat sitä, miten me toimimme, mihin me uskomme ja mitä me suojelemme. Turvallisessa ympäristössä kasvaa keskimäärin erilaisia ja eri tavoin toimivia ihmisiä kuin turvattomissa ympäristöissä. Ja elämä jalostaa käyttäytymistämme edelleen kokemus kokemukselta. Lopulta olemme oman kokemuspohjamme tuloksia - toki oman persoonamme ja omien ominaisuuksiemme kanssa. Jonkun elämän puutarhassa kasvavat vain voikukat ja pajun taimet, jonkun puutarha on rehevää metsää, jonkun hoidettua ja harkiten kasvatettua puutarhaa.

Voikukkapuutarhassa on aineksia muuhunkin, samoin noissa muissakin. Mahdollisuuksia on parempaan ja huonompaan. Olosuhteet rajaavat tai auttavat kukoistamaan.

Paras versio itsestäsi

Tämä lause tuli jotenkin mieleeni näitä ajatuksia päässäni pyöritellessäni. Googlettelin sitä ja sillä tarkoitetaan selvästi aika montaa asiaa. Monessa tulkinnassa mukana on tavoitteiden asettelu ja niiden toteutuminen. Jos mietin äitiäni tai itseäni, en osaa ajatella, miten tavoitteiden enempi tai erilainen asettelu olisi palvellut ketään. Minun ajatukseni siitä, että pääsisi olemaan paras versio itsestään liittyy siihen, että olosuhteet sallivat ja kannustavat niiden parhaiden juttujen esiin nousemiseen. Välttämättä emme edes tiedä, mitä ne ovat, jos olemme joutuneet pitämään niitä aina kiellettyjen asioiden listalla.

Äidin kohdalla minua liikutti viimeisinä aikoina luja luottamus ja läheisyyden kaipuu. Ne eivät olisi olleet aikaisemmin termejä, joilla olisin kuvaillut häntä. Ne ovat olleet suojeltuina, piilossa ja vasta nyt jostain syystä ne tulivat minulle näkyviin.

Näen vastaavaa myös itsessäni. Olen mielestäni kehittynyt ja muuttunut omalla matkallani paljon, erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olosuhteet ovat muuttuneet jatkuvasti ja tarvittavat selviytymismekanismit ovat muuttuneet samaa vauhtia. Aina välillä on ollut tilaa kukoistaa ja löytää omia piileskelleitä ominaisuuksiaan, oppia lisää elämästä ja opetella lisää niitä elämäntaitoja, joita haluaa hallita.

Olen tavannut tänä aikana muutaman lapsuuden tai nuoruuden aikaisen koulukaverin, joiden käytöksestä olen huomannut, etten ole ollut kovin miellyttävä ihminen heidän mittapuunsa mukaan niinä aikoina. Ehkä en ole vieläkään, kuka tietää. Ovet niihin ihmissuhteisiin eivät kuitenkaan enää avaudu, sillä monen mielestä ihminen ei muutu. Ehkä niihin ihmissuhteisiin ei siksi kannata yrittää palatakaan.

Juuri nyt koen kuitenkin olevani jotenkin paras versio itsestäni - tähän mennessä. Se tuntuu hyvältä. Ja matkahan jatkuu. Olen huomannut taas uusia juttuja, joita haluan ymmärtää ja oppia.

Jaksanko ja muistanko kannustaa ja ravita kanssaihmisiäni olemaan parhaita versioita itsestään?

Tämän kysymyksen äärelle pääsin innostumaan tuoreimman projektipäällikkövalmennuksemme jaksolla: Projektipäällikkö ja ihmisten johtaminen. Kouluttajamme hyvät näkemykset saivat minut innostumaan (ja vaahtoamaan) siitä, kuinka projektipäällikön - tai kenen tahansa työkaverin - mahdollisuutena on luoda olosuhteita, joissa asiantuntijatyökaveri pääsee kukoistamaan ja avaamaan parasta itseään tai sitten sulkemaan sen(kin) oven ihan tykkänään.

Kun näitä sitten paasasin siinä ääneen, aloin hämäläisenä reflektoimaan juttua illalla, eli heti siihen perään 👍. Olen mussutellut tässä muutaman päivän aikana itselleni uusia tavoitteita. 1) Yritän luoda sellaista yhteistyötä muiden kanssa, jossa he pääsisivät olemaan rohkeasti omia parhaita painoksiaan. 2) Pyrin kuuntelemaan paremmin, intensiivisemmin ja jos mahdollista, niin ihan loppuun asti. Tuo loppuun asti kuunteleminen tekee tiukkaa, kun mopo lähtee innostuksesta käsistä jo matkalla, mutta asetetaan se silti tavoitteeksi. 3) Yritän malttaa olla valistamatta ja neuvomatta ihmisiä silloinkin (aina) kun tiedän (kuvittelen) olevani oikeassa. Uskomukseni siitä, että teen muille palveluksen, kun kerron heille asioiden oikean laidan (oman käsitykseni siitä) ei välttämättä ehkä olekaan se paras mahdollinen. Alan uskoa, että jotkut haluavat sittenkin toimia ennemmin väärin (oman näkemyksensä mukaan oikein) kuin parhaalla mahdollisella tavalla (minun käsitykseni mukaan).

Se oli siinä

Tämän kaiken halusin saada kerrottua. 

Huomenna luulen kiikuttavani koiran eläinlääkärille, posken/kuonon haava ei näytä paranevan toivotusti. Ja ensi yön nukun varmasti levottomasti pelätessäni koiran rapsuttelevan ruven taas irti 😞.

Hankimme Pixielle kaulurin estämään kuonon rapsuttelua, mutta siitä syntyi vain stressiä ja jähmettyminen. Tässä hän on hyytynyt paikoilleen, vaikka sai herkkupötkylän suuhunsa. Toki pötkylästä ei irroteta otetta, mutta siinähän sitä vain seistä jöllötellään.




Lopulta päädyimme ottamaan kaulurin pois ja laittamaan rapsutustassuihin sukat kuminauhojen kera. Niistä syntynyt jäätyminen ja jalkojen ojentelu kesti huomattavan paljon lyhyemmän ajan ja nyt onkin selvästi jo iltaunien aika.

Posken haava on syntynyt todennäköisesti tavanomaisessa ulkorappusten rynnistämisessä, jossa aina välillä tapahtuu haavereita. Kuka nyt malttaisi tulla rappuset ylös rauhallisesti ja hallitusti?

10 kommenttia:

  1. A.S.I.A.A.!!! ♥ Kiitos!
    Varsinkin tuossa viimeisessä osiossa olisi itsellänikin PALJON petrattavaa.
    Toivottavasti Pixie paranee pian - ja sinä! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Stansta 💖

      Pixie on nyt kovan silmälläpidon alaisena, ettei hosu rupeaan irti.

      Poista
  2. Todellakin syvällistä pohdintaa ja upeita mietteitä ja tavotteita. Paranemista Pixielle.

    VastaaPoista
  3. Tiimityöllä tulee parhaat tulokset ja kannustavassa tiimissä on helpompi kaikkien kukoistaa. Siihen kannattaa panostaa.

    Itse en jaksa olla joka päivä paras versio itsestäni ja olen todennut, että sekin on ok. Enkä noina päivinä pysty antamaan parasta kannustusta muillekaan, mutta negatiivisuuden ruokkimista yritän vältellä kaikin keinoin.

    Rentouttavaa viikonloppua ja pikaista paranemista Pixielle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, rouva Kepponen!

      Minä ajattelin tätä parasta versiota itsestäni melkoisen karkealla tasolla. En päivittäin. Ehkä vuosittain? Enkä suoriutumista, vaan jonkin esille pääsemistä. Olisiko minussa jotain kivaa, joka ei pääse vielä esiin? Toiminko jotenkin, joka sitten rajoittaa minua jossain toisessa suhteessa?

      Äidin luottamus minuun on mielestäni mainio esimerkki tästä. Ei hänkään varmasti jatkuvasti luottanut minuun, sillä luottamus ei vain ollut hänen vahvuutensa. Mutta se, että se nousi useasti esiin viimeisen vuoden aikana, on iso asia (minulle). Hän sai kaivettua jäärajan yläpuolelle jonkin aikaisemmin hyydyksissä olleen piirteen tai toimintatavan. Se oli mullistavaa.

      Eihän kukaan ole joka päivä parhaimmillaan. Mutta että on oppinut löytämään itsestään jotain uutta mukavaa, on minun silmissäni sitä parasta painosta itsestään. Siis ei se, kuinka usein jotain kirjaa kirjastosta lainataan, vaan se, että se on kirjastossa lainattavana ja että sitä lainataan edes joskus. Valikoima, ei käyttötiheys.

      Tiesin, että tulen varmasti enemmän ja vähemmän väärin ymmärretyksi tämän kirjoitukseni kanssa. Kirjoitin silti.

      Ihanaa viikonloppua sinne teillekin!

      Poista
  4. Kiitos hyvästä keittiöfilosofiasta ja minun mielestä myös keittiöpsykologiasta. Aina ei jaksa kukoistaa ja olla paras versio itsestä, jos on esimerkiksi paljon stressiä tai väsyttää. Mutta noilla eväilläsi jaksaa pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marja!

      Minä mieluusti erotan olemisen ja tekemisen. Vaikka en jokin päivä jaksa toimia kivasti, se ei muuta sitä, mikä olen, miksi olen tullut ja kehittynyt. Mitä olen tarkoittaa minulle sitä, mitä arvostan, mihin pystyn ja mihin motivoidun. Teot vaihtelevat sitten päivän mukaan.

      Kaikilla tuntemillani upeilla ihmisillä on myös huonoja ja puolihuonoja päiviä. Se, että on aineksia paljoon hyvään ei tarkoita sitä, että aina onnistuu ja jaksaa toimia sen mukaisesti. Ihmisen hyvyys ei heilahda heikommista päivistä, jolleivät ne heikot päivät ole sitten todella isossa mittakaavassa katastrofaalisia.

      Tiedän myös vähemmän hyviä ihmisiä, jotka toimivat aina silloin tällöin todella upeasti, ystävällisesti, sivistyneesti ja jopa melkein täydellisesti. Nuo hyvät kerrat eivät kuitenkaan muuta heitä ihmisinä mihinkään. Poikkeus vahvistaa tässäkin säännön. Heillä paluu ikävään ja haitalliseen toimintaan tapahtuu nopeasti, sillä se liittyy siihen, mitä he oikeastaan ovat.

      Minä tarkoitan parhaalla versiolla itsestä sitä, joksi on kehittynyt ja joka on. En päivittäisiä toimintoja enkä suorituksia. Yksi haluaa menestyä, toinen auttaa muita. Kolmas puolustaa kunniaansa viimeiseen asti (aika kaksipiippuinen juttu) ja neljäs jakaa onnistumisen jyviä muille. Viides uskoo yhteiseen hyvään ja tavoitteeseen, kuudes siihen, että kaikki on omissa käsissä ja kilpailu on kovaa.

      Ei ole oikeita tai vääriä periaatteita. Mutta yksittäisten päivien suoriutumisen taso ei ole minusta mittari muulloin kuin vieroituksessa. Muuten uskon ihmisenä kehittymiseen ja jalostumiseen. Siihen matkaan mahtuu epäonnistumisia, sillä ilman niitä ei olisi kehitystä 💖

      Poista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)