Kaksi erilaista suoreissua

Vapunpäivänä kävin muunmuassa kahdella erilaisella suolenkillä. Ensimmäinen oli Rannametsa-Tolkusen luontopolun luona. Luontopolku oli vain reilut 2 kilometriä pitkä, mutta metsäpätkällä kohti näkötornia, näkötornilla ja sieltä pois oli runsaasti jyrkkiä portaita. Rasitusta tuli siis enemmän kuin parin kilometrin mittaiselta metsä-suolenkiltä voisi odottaa.

Aloitin lenkin suuntaamalla suoraan näkötornille. Sieltä näkikin sitten, minne matka jatkuisi seuraavaksi :-)

Näillä 'pitkospuilla' oli leveyttä ja jopa matalissa rappusissa oli kaide. Tässä ollaan vielä metsän puolella.

Suolla jatkui sama leveä reitti ja matkalla oli myös levähdyspaikkoja. Reitin alku alkoi rappusilla. Siitä eteenpäin suolammille asti matka oli kuitenkin jotakuinkin esteetöntä.

Hyvin kohtuullisen kävelymatkan jälkeen kävelyreitti saapui suolammille, joilta löytyi jälleen lisää levähdyspaikkoja.

Ja löytyipä sieltä oikein pulahduspaikkakin uimahaluisille :-) Vaikka taitoin osan matkassa t-paidassa (tuuli oli niin lämmin), suolampi oli todennäköisesti vielä melkoisen kylmä. Mukavan lämpöistä siitä ei varmaan koskaan tulekaan (?). En ole koskaan kokeillut.

Tässä kelpasi syödä eväitä, tällä olikin käyttäjiä.

Takaisin mannessä suotaival jatkui ja matka siirtyi lopulta ihan suon laidalle metsän puolelle.

Tämä oli siis se helppo, miellyttävä suoreitti, johon voisin lähteä hyvinkin koko perheenkin kanssa.

Toinen kohde oli Nigulan suon luontopolku. Pituudeksi ilmoitettiin 3 kilometriä, mutta päästäkseen polulta takaisin, piti tuo 3 kilometriä kulkea vielä uudelleen takaisin. Päivän viimeiseksi pikapyrähdykseksi se oli pienoinen yllätys ;-)

Ensin oli metsäpätkä, jossa pitkospuut olivat kapeammat kuin edellisessä kohteessa, mutta vielä varsin helppokulkuiset.

Näkötorni oli suon laidalla. Pitkospuut jatkuivat suolla kahden puun levyisenä.

Välillä tuntui, että suota jatkui ja jatkui äärettömyyksiin asti.

Täälläkin oli suolampia, mutta ei pysähdys- tai levähdyspaikkoja. Onneksi suon pinta näytti vielä kohtuullisen jämäkältä.

Kunnes sitten hieman ennen suotornia mentiin monesti jo todella märkien kohtien ylitse. Tässä kohtaa pitkospuita oli vahvistettu tukilaudalla alta päin kummaltakin puolelta. Kaidetta olisin tähän vähintäänkin kaivannut. Tuossa keskellä oltiin ihan suonsilmäkkeen päällä. Tummaakin tummempi vesi antoi kuvan loputtoman syvyisestä silmäkkeestä, joskin ihan niinhän asia ei varmasti ollut. Turve kellui siinä reunoilla ohuena kerroksena ja vanha korkean paikan kammo heräsi ylväästi hetkeksi henkiin tuossa mustan veden yläpuolella. Minun kompasteluherkkyydelläni ei yhtäkkiä tuntunut ollenkaan kotoisalta olla tuolla tyhjällä suolla toisessa maassa ypöyksin suonsilmäkkeen päällä kapealla pitkospuulla :-( Keskityin tasapainoon ja kuvasin tämän kohdan vasta, kun pääsin turvalliselle etäisyydelle.

Olin suotornilla jokseenkin hermostunut ja parin kuvaräpsyn jälkeen jatkoin matkaa päästäkseni jälleen märkiä suoplänttejä ylittämään.

Tässä kohtaa iloitsin, sillä suolammen ylittävällä sillalla oli sentään kaiteet! Silta tosin oli kovasti huojuva ja keikkuva.

Kun pääsin kuivemmalle suopätkälle jäin vain toivomaan, että tämä todella olisi rengasreitti. Päätin moneen kertaan itsekseni, että tätä samaa reittiä en tulisi yksinäni takaisin, jos mitään muita vaihtoehtoja olisi olemassa.

Hieman ennen metsän rajaa tuli vastaantulijoita. Pariskunta, joilla oli mukanaan koira. Varoittelin heitä vetisestä reitistä, mutta he tiesivät sen jo, koska olivat juuri tulleet samaa reittiä! Reitti jatkui vielä jonkin verran metsään ja loppui sitten kokonaan. Ja näin ymmärsin, että ainoa järjellinen tapa päästä takaisin on kääntyä kulkemaan reitti toiseen suuntaan. Se oli aikamoinen takaisku :-(

Kysyin belgialaispariskunnalta, sopisiko heille, että liittyisin heidän seuraansa, jotten ole yksin, jos horjahdan pitkospuilta suonsilmään. Niinpä matkasimme yhtä matkaa ensin suotornille, jossa seurasimme kahlaajia aikamme. Sieltä jatkoimme sitten yhdessä pysäköintipaikalla asti, jossa automme olivatkin aivan peräkkäin pysäköitynä. Minun pieni autoni heidän asuntoautonsa perässä.

Jos reitti oli muuten hieman kamalaa hipova, sitäkin suurempi ilo oli tutustua näihin belgialaisiin lintuihmisiin ja heidän ihanaan koiraansa :-) Järkytykseltäni en ottanut paluumatkalla enää muita kuvia kuin muutamia kahlaajakuvia suotornilta.

Miehellä oli mukanaan myös kamera ja hän antoi korttinsa, jossa oli osoite hänen valokuvaussivustolleen. Kannattaapi käydä katsomassa: www.julienherremansphotography.com.

Toivon meille kaikille tästä vähitellen lämpenevää viikkoa!