perjantai 20. elokuuta 2021

Kummalliset ja ns. tavalliset perheet

Keskusteltiin tänään perheistä ja ns. tavallisista perheistä. Eri ikäpolvilla on erilaisia näkemyksiä hyvästä perusperheestä. Ja jopa samalla sukupolvella näkemys vaihtelee. Millainen sellainen 'tavallinen' perusperhe on sinun mielestäsi?

Lapsena ollessani kuvittelin sellaisen tavallisen perheen muodostuvan äidistä, isästä, tyttärestä ja pojasta, kuten ystävänikin tänään kuvaili. Tällaisen perusperheen haamu on vainonnut pitkään. 1990-luvun alkupuoliskolla, jolloin minun ystäväpiirini muodosti perheitä, yksi ystäväni sai perheeseen toisen tytön. Anoppini (ihana, mutta vanhakantainen) oli huolissaan siitä, että pitääkö perheen hankkia vielä kolmas lapsi, jotta saavat pojankin.

Meidän esikoisemme on poika ja se oli pieni harmitus kovasti tyttöä odottaneelle poikavaltaisen suvun ikävaltiaille. Etukäteen hankittu mekkokangas meni ihan hukkaan. Toinen lapsi oli tyttö ja siitäpä se riemu sitten syttyi 🤭.

Minun lapsuuden perheeni oli juuri tuo äiti, isä, tytär ja poika. Siihen se tavallisuus sitten jäikin. Erilaisuudessakaan ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta kaikesta koetusta jää jälkensä. Hyvässä tai pahassa.

Isä on nyt hoivakodissa ja tapaan häntä ensimmäistä kertaa kai koskaan ihan kahden kesken. Hänellä on muistisairaus, mutta onneksi näyttää muistavan minut 💖.

Paahtava helle oli tehdä isälle tepposet, mutta siitä selviydyttyään hän on kohentanut niin fyysistä kuin psyykkistäkin kuntoaan. Emme ole ennen tätä kesää nähneet isän kanssa pitkään aikaan, muutaman kerran olemme jutelleet puhelimessa. Kahdenkeskiset tapaamiset ovat tuoneet hänestä upeita puolia esiin. Ja minustakin.

Ihmiset ovat niin erilaisia kahden kesken kuin porukassa. Kahdenkeskisiin tapaamisiin kannattaa panostaa. Olen todella kiitollinen päästyäni oppimaan tuntemaan omaa isääni paremmin. Koskaan ei näytä olevan liian myöhäistä. (Ei kannata antaa kuvan hämätä, tuolta irtoaa huumoria ja tilanneherkkyyttä yllin kyllin 🥰). (Isä siis oikealla ja minä vasemmalla 👍)

Omien lasteni suhteen olen joidenkin mielestä liiankin läheinen. Arvostelijoita riittää. En ole kokenut 'normaalia' lapsuuden perhettä, joten en voi sitä myöskään monistaa eteenpäin. Teen vain parhaani. Onneksi perhe tykkää 💖.

En ihan jaksa ymmärtää sitä, että jotkut ihmiset ovat 'päteviä' arvioimaan perheesi tai oman toimintasi normaaliutta tai hyvyyttä. Eikös hyvä ole sitä, mitä itse kukin tarvitsee?

Millaisena sinä näet tavallisen perusperheen? Millaisessa olet itse kasvanut ja mitä olet vuosien varrella oppinut?


13 kommenttia:

  1. Meidän perhe sai alkunsa miehestä ja minusta, kolme lasta. Nyt yhdellä lapsista on puoliso joka ei syntynyt nykyiseen sukupuoleensa, yksi on sinkku ja kolmannella on lapsipuoli. Minä olen leski. Semmoista :-).
    kiitos sinulle ajattelevaisesta ja hyvästä blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Teidän perheenne kuulostaa kovasti nykypäivältä. Elämän makuista tuota leskeyttä lukuun ottamatta.
      Hyvää perhettä ei mitata normeilla 💖.

      Poista
  2. Porukat erosivat kun olin 8, isä lähti jo kun oli 6 eli vuonna 1974. Silloin ei vielä ollut kovinkaan paljon eroja joten minusta tuli hetkessä yksinhuoltajan lapsi ja sehän aiheutti ihmetystä. Tosin olen ollut yläasteen se luokan pelle ja harrastin bänditouhua joten olin jo valmiiksi erikoisessa lokerossa, kahjo mikä kahjo ja sen minkä nuorena oppii..;D
    Tuo normaali sana käyttö pitäisi kieltää suuremmissa osissa lauseita joissa sitä käytetään keskiarvon sijasta. Matemaattiset tilastot ja niiden keskiarvot ei ole sama asia kuin normaali vaikka ne sellaisiksi käsitetään. Nykypäivää kun katsoo niin eihän sellaista kuin normaali perhe ole olemassakaan, kaikki ovat jollain tavalla "epänormaaleja". Itseasiassa perhe jossa on alkuperäiset kaksi vanhempaa ja vielä heteronormatiivisesti isä ja äiti, sehän se nykyään on harvinaisuus, se epänormi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Normaali on huono sana. Niin on tavallinenkin.

      Normaali, tavallinen tai yleinen ei tarkoita mitenkään samaa kuin hyvä.
      Hyvä perhe voi olla hyvin epätavanomainen tai rakenteeltaan harvinainen.

      Ja se, mikä on hyvää omassa elämässä, ei välttämättä toimi toisen elämässä.

      Ja loppujen lopuksi aina pitää jonkin verran tyytyä siihen, mitä on olemassa.
      Parempi olla kiitollinen siitä hyvästä, mitä on,
      kuin olla tyytymätön kaikesta siitä hyvästä, mitä ei ole.

      Poista
  3. En tiedä mikä on normaali perusperhe,sana pitäis kyllä uusia. Minulla 7 sisarusta ,siis iso perhe ollut aikoinaan. Itse sain 3 poikaa joista kaksi naimisissa ja yksi sinkku. Olemme saaneet viisi lastenlasta . Perheet on mielestäni perheitä oli ne minkälaisia tai kokoisia.
    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tytti!

      Vähän mietin sitä, onko mitään tavallista tai normaalia perusperhettä enää olemassakaan.
      Ihania erilaisia. Parhaat ovat myös toimivia 🥰.

      Poista
  4. En ole koskaan täysin päässyt eroon siitä mieleni pahoittumisesta, joka syntyi, kun anoppini tokaisi: "Minä toivon sitten tyttöä!", kun kerroimme mieheni kanssa, että meille on tulossa vauva.
    No, anoppi on senkin jälkeen tokaissut yhtä ja toista, ja ne on menneet tuulitunnelin läpi. Mutta tuo satutti pahasti. Oli niin herkkää muutenkin.

    Tavallinen perhe! Ei kai sellaista olekaan. Pidän sanaparista "kyllin hyvä" ja se sopii tähänkin yhteyteen. Jokaisen perhe on jäsenilleen useimmiten paras mahdollunen ja täten kyllin hyvä riittämään kaikille ulkopuolisille.

    Tuomioitaan jakelevat lienevät niitä, jotka ovat joko kateellisia tai katkeria tai sekä että.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllin hyvä on erinomainen tavoite ja kriteeri.
      Tykkään siitä 🥰.

      Poista
  5. Vanhempani, varsinkin äitini oli hyvin tarkka kaikista omaan ajatusmaailmaansa omimistaan normeista. Niitä riitti aasta ööhön ja liian kärkkäästi äiti oli määrittelemässä ihmisiä normiensa mukaan. Normaalia oli kaikki se, jonka hän normaaliksi mielsi. Muu sitten kelpaamatonta epänormaalia. Oli hurjan vaikea kasvaa äidin normiviidakossa ja luovia itsensä ulos niistä. Ehkä siksi kyseenalaistan monet normaaleiksi määritellyt asiat ja pyrin ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta.

    Lapsuudenperheessäni oli viisi lasta ja vanhemmat hyvin riitaisassa avioliitossa loppuun saakka (äitihän kuoli alkuvuodesta), vaikka koko perheen kannalta avioero olisi ollut parempi ratkaisu. Lähes aikuisuuteen saakka uskoin, että kaikissa perheissä riidellaan valtavasti ja etenkin lapsille osoitettu rakkaus oli minulle vierasta. Oli ravisuttavaa huomata, että toisenlaisiakin perheitä on ja on aina ollut. Että lapset voivat olla perheessä toivottuja, rakastettuja. Äiti ei ymmärtänyt ollenkaan, että joku voi vapaaehtoisesti haluta lapsia. Hän koki jokaisen lapsensa elämänsä tragediaksi. Kertoessani odottavani esikoista, äiti kysyi ensimmäisenä, onko se vahinko. Ei todellakaan ollut, kumpikin lapsistani on ollut toivottuja, elämäni hienoimmat asiat. Enemmänkin lapsia olisin halunnut, mutta kävi toisin.

    Minusta on hyvä, että omiin lapsiin on läheinen suhde. Myös sen jälkeen, kun he aikuistuvat ja muuttavat omilleen. Meillä hyvä suhde merkitsee luottamusta, apua puolin ja toisin tarvittaessa, säännöllisiä puheluja ja käyntejä. Myös oman tilan antamista ja ymmärrystä, ettei vanhempien kaikki neuvot ole jälkipolville mieluisia.

    Sukulaisten ja tuttavien on ollut vaikea ymmärtää, ettei meillä vielä ole eikä ilmeisesti tulekaan lapsenlapsia. Poika sairasti syövän, jonka vuosi hänen mahdollisuutensa biologiseen lapseen ovat äärimmäisen pienet. Tytär taas on päättänyt, ettei hän halua omia lapsia. Ymmärrän hänen perustelunsa ja kunnioitan hänen päätöstään. Lähipiirissä on riittävästi eri-ikäisiä lapsia, joita minulla on mahdollisuus paapoa. Olen sinut asian kanssa ja siksi toivoisin, että myös muut ihmiset nielisivät kommenttinsa.

    Tuttavapiirissäni on monenlaisia perheitä, eikä normaali tai tavallinen ole enää kovin helposti määriteltävissä. Ei siihen ole tarvettakaan. Riittää, että jokainen on tyytyväinen on omaan elämäänsä ja pyrkii hyvään niin itsensä kuin muidenkin kohdalla. Edellisen kommentoijan "kyllin hyvä" on oikein sopiva tavoite meille kullekin.

    Mukavaa, että sinulla on mahdollisuus tutustua isääsi vielä tässä vaiheessa. Käyn kerran viikossa tai joka toinen viikko moikkaamassa omaa 93-vuotiasta isääni hoivakodissa. Muistisairaus on valitettavasti kutistanut keskusteluaiheet varsin suppeiksi. Isän kanssa on onneksi tullut juteltua vuosien varrella paljonkin, joten ei ole tunnetta siitä, että jotain olisi jäänyt sanomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustavalkoista totuutta ei ole juuri koskaan.
      Mustavalkoista hyvää ja pahaa vielä harvemmin.

      Minunkaan lapsuuden kotiini ei kuulunut hyvistä tunteista puhuminen tai hellyyden osoittaminen. Ei ainakaan vanhempien ja lasten välillä.

      Mahtavaa, että olet pystynyt luomaan läheisen suhteen lapsiisi omasta äitikokemuksestasi huolimatta! Vanhemmuuden mallihan juurtuu syvälle selkärankaan juuri sieltä omien lapsuuden kokemusten seasta.

      Odotukset lastenlasten suhteen ovat aika moninaisia. Joku valittaa somessa isoon ääneen siitä, kuinka hänen lapsensa on itsekäs eikä halua hankkia lapsia (niin kuin niitä edes tuosta vain hankittaisiin) ja suoda valittajalle isoäitiyden onnellista kokemusta. Koen itse tuollaisen asenteen todella itsekkäänä ja siitä puhumisen/kirjoittamisen epäasiallisena. Emmehän me elä elämäämme miellyttääksemme muita 😠. Niin ei ainakaan pitäisi olla.

      Poista
  6. Lehdessä oli just juttua terapiasta, joka on tarkoitettu ihmisille, joilla oli "kummallinen koti". Lapsellehan oma koti on se normaali koti, ennenkuin vanhentuessaan tajuaa, ettei kaikilla olekaan samanlaista. Sittenkin vielä pitkään pitää kiinni siitä ajatuksesta, että oma on se oikeanlainen ja muut on kummallisia.
    Muistan lapsena, talvella pimeässä kotiin kävellessäni katselleeni muiden talojen valaistuja, kodikkaan näköisiä ikkunoita, ja haaveilleeni kodista, jossa palaaja sais lämmintä kaakaota ja juustovoileipää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikaisin alkanut lukuharrastus ja koulussa tavatut kaikki niin erilaiset koulukaverit saivat minut pian ymmärtämään, että koteja on moneksi.

      Aikuisena on huomannut, että hyvä perhe (ei sosiaalisesti, vaan välittämisen näkökulmasta) jättää paljon jälkiä seuraavaan sukupolveen. Sama tietenkin päinvastoin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!