Pakkasta, velvollisuuksia ja keväisen koirastelkän ylpeät hetket

Eilen aamulla ennen isänpäiväkahveja olin suunnitellut meneväni sienimetsään rentoutumaan (ja toki niitä sieniäkin keräämään). Mutta pakkanen ja pilvinen sää vesittivät toiveeni - tai ehkä huurruttivat sen. Sieniä ei tarvita tähän taloon enää lisää, mutta sienimetsän terapeuttinen vaikutus on melkein korvaamaton. Nyt täytynee vain sovinnolla siirtyä vuodenkierrossa eteenpäin.

Lintujen ruokinta on aloitettu pihalla toistuvien pakkasten myötä maltillisesti talipalloilla ja yhden ruokintalaitteen verran kuorituilla auringonkukansiemenillä. Jospa ensi viikonloppuna lisäisi sitten ravintolatarjontaa hieman paremmaksi 👍.

Keskiviikkona menen Lahteen ja vien äidin lääkäriin. Tämä on yksi ties kuinka monesta lääkärikäynnistä, joista muilla en ole mukana. Pitäisi jäädä jollekin hoitovapaalle, jos aikoisi olla kaikessa mukana. Siihen sitten vielä matkakulut päälle... Minä pidän kiinni oikeudestani tehdä töitä ihan loppuun asti, oli se sitten jonkun mielestä loukkaavaa tai ei.

Laittaessani kalenteriin äidin lääkäri- ja hoitajakäyntejä minulle vasta selvisi, kuinka paljon terveydenhuollon palveluja ikäihmiset saattavatkaan tarvita. Niissähän se vapaa-aika pahimmillaan sitten sujuukin 😞. Etenkin, kun niitä ei koordinoida tai sovitella yhteen millään näkyvällä tavalla.

Oman jaksamiseni perään olen tässä viime aikoina huhuillut. Akut eivät tahdo enää latautua ja väsymys pursuu yli. Parin vuoden mittainen putki kuormitusta kotona ja töissä ovat tehneet tehtävänsä. Jossain vaiheessa pitäisi päästä palautumaan. Ymmärrän sen nyt oikein hyvin.

Samaan aikaan innostun töissä, kun pääsen venyttämään itseäni hieman hieman haastavamman projektin kanssa. Se vaatii veronsa, mutta se myös antaa takaisin. Toisin kuin puolipuuduttava velvollisuustyö, jota ei sinänsä ole liikaa, mutta joka ei rytmity oikein eikä tarjoa älyllistä nautintoa. Sekin vaatii veronsa, muttei anna mitään takaisin. Esihenkilöt ymmärtävät usein määrällisen kuormituksen, mutteivät aina alilaadullista kuormitusta. Vai eivätkö vain halua ottaa kantaa? Sama se, tilanne ei pohdiskelusta muutu. Jos ja kun työn määrää pitää rajoittaa, listalta jäävät tavallisesti pois kaikki innostusta synnyttävät älylliset ammatilliset haasteet.

Ja kun on marraskuu, pitää palata kevään luontokuvien pariin elvyttämään omaa kevään odotusta. Ja muistuttamaan elämän ihmeistä ja kauneudesta.

Huhtikuun puolivälissä kuvasin telkkäparia lammella. Valo oli välillä todella kaunis ja sen mukaiset olivat sitten heijastuksetkin. Pari (toivottavasti) julkaisematonta kuvaa koirastelkän ylväistä hetkistä. Näitä kuvia ottaessa sai olla vain paikoillaan, välillä hieman siirtyä valon mukaan. Muuten homma oli vain nautiskelua ja keskittymistä.

Nautintoa ja läsnäoloa vain tähän hetkeen!