lauantai 18. joulukuuta 2021

Joulunalusta vanhempien kanssa

Viimeinen käynti vanhempien luona ennen joulua. Isän hoivakodissa hänen kerroksessaan oli vallalla norovirus, joten sinne pääsi vain henkilökohtaisella saatolla eristettyä reittiä pitkin. Isä ei kuulemma ole kuitenkaan vielä sairastunut tautiin. Asukkaat olivat kuitenkin tiukasti omissa huoneissaan ja isäkin pötkötteli hieman väsyneenä, mutta saapuneesta seurasta erittäin ilahtuneena omassa sängyssään.

Sängyssä ei ole paljon muuta tehtävää kuin nukkua. Kutsunappi on niin kaukana sängystä, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta ylettyä siihen. Eristyksissä ollessa pitää vain odottaa, että joku saapuisi silloin, kun pitää päästä vessaan.

Ihanan kiitollinen hän oli jälleen vierailusta, vaikka muutamaan kertaan kertailtiinkin, kuka oikein olen. Isä on ihanan kiinnostunut muista, kysyy aina (muutamaankin kertaan), missä oikein nykyään asun, miten tulin paikalle (autolla - ajoitko ihan itse - ai kun hienoa!) ja miten perhe voi. Kaikille lähetettiin jälleen terveisiä 🥰.


Äitiä ei voinut viedä isää katsomaan, hänen kuntonsa ei kestäisi mahdollista norovirusta. Tehtiin sitten ihan muita juttuja. Äiti toivoi joululahjaksi (pienen tenttaamisen jälkeen) vihreää collegepukua. Käytiin kaikki vihreän sävyt läpi ja tilasin sitten sellaisen vihreän, joka osui mahdollisimman lähelle toivetta.

Äiti halusi avata joululahjansa heti eikä vasta myöhemmin. Hän oli kovasti tyytyväinen uuteen asuun ja se puettiinkin päälle saman tien.


Otettiin kuva uudessa asussa, lupasin lähettää kuvan myös veljelleni. Äiti nosti itsensä todella ryhdikkäästi pystyyn kuvausta varten.

Äidillä on ollut tasapainovaikeuksia ja opetellaan tässä rollaattorin käyttöä. Keittiön kynnys osoittautui vaikeaksi, siirsin sen päälle eteismaton ja sen alle vielä sanomalehteä tasoittamaan kynnystä. Se osoittautui helpotukseksi, mutta täytyy seurata, mihin asti se riittää.


Kävin hakemassa äidille tulleen paketin ja muutamia tavaroita kaupasta. Pari joulutähteä toin lisäämään joulutunnelmaa aikaisemmin tuomani amarylliksen lisäksi.


Äidin kanssa mukana on aina sekä menneisyys että nykytilanne. Menneisyytemme on täynnä epäonnistumisia ja konflikteja. Nykyhetkessä äidillä ei ole mitään kosketuspintaa niihin tapahtumiin. Häntä kuuluu siis kohdella sen mukaisesti. Minulla vanhat muistot räjähtelevät päässä, ne ovat olleet suhteessamme äidin sairastumiseen asti. Olo on ristiriitainen. Mukana on samaan aikaan tuskaa ja välittämistä. Tuska aktivoituu matkalla Lahteen ja välittäminen siinä vaiheessa, kun ilmoitan äidille tulevani hänen luokseen.


Ruuhkavuosia nämäkin. Päivä kerrallaan ja iloin aiheita bongaillen. Joulu tuo pienen tauon jatkuvaan suorittamiseen ja velvoitteisiin. Täytyy malttaa pysähtyä ja nauttia 💖


Ihanaa joulun odotusta sinulle!

7 kommenttia:

  1. Kaunis asu. Hyvää viikonloppua Susanna;-)

    VastaaPoista
  2. Omia tunteita ja vaikeita muistoja ei ole helppoa lukita jonnekin mielen syövereihin. Äitini oli mestari manipuloimaan ikävät asiat pintaan. Harva se kerta hänen luonaan käydessä piti mennä vessaan laskemaan kymmeneen. Kotimatka kuluivat itkiessä. Äidille oli turha mitään sanoa, hän koki olevansa aina oikeassa ja salli itselleen muista piittaamattoman käytöksen. Suhde isään on muuttunut totaalisesti. Muistisairaus ja sokeus on tuonut häneen lapsenomaisuutta. Lapsuudenkodissani ei halattu, eikä turhia kosketeltu. Nyt istahdan mielelläni isän viereen, silittelen hänen selkäänsä ja saattelen hänet kahvipöytään käsikynkkää.
    Käyt katsomassa vanhempiasi kiitettävän usein. Etenkin, kun sinulla on kaksi vanhusta eri paikoissa huolehdittavana. Naapurini on hoivakodissa töissä. Hän kertoo, että valtaosan vanhuksista luona ei koskaan käy ketään. Minulle sanottiin isän hoivakokouksessa, ettei omaisten tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa vähäisistä vierailuista. Hoivakoti on vanhuksen koti ja siellä heillä on kaikki tarpeellinen. Tästä huolimatta soimaan itseäni, jollen ehdi joka viikko käymään isän luona. Eikä hän edes muista, kävinkö edellisen kerran eilen vai kuukausi sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuosikymmenten kokeilujen jälkeen ole oppinut, ettei menneisyyttä voi ohittaa kohtaamatta. Nyt kun äidin kanssa ei tule enää uusia konflikteja, kohtaaminen on helpompaa, silti ikävän työlästä ja hidasta. Etenen kuitenkin vähä vähältä.

      Olet ollut kyllä aikamoinen arjen sankari, kun olet jaksanut vierailla äitisi luona toistuvista ikävistä kokemuksista huolimatta.

      Käyn heidän luonaan sitä tahtia kuin oma jaksaminen antaa myöten. Isä ei onneksi muista, milloin olen viimeksi käynyt. Hänen ajantajunsa on armollisen sekaisin. Hän vain jaksaa olla aina ilahtunut, kun menen sinne.

      Äiti kaipaisi vierailuja useamminkin, varmaan vaikka jokainen päivä, jos olisi vain mahdollista. Hän on kuitenkin mahdottoman ylpeä aina, kun joku naapuri tai hoitaja näkee minut kyläilemässä. Pitää heti aina esitellä, että tytär se tässä. Hän kokee itsensä arvokkaammaksi, kun läheinen käy vierailulla. Hauskaa, että minusta on vihdoin jotain ylpeyden aihetta (vaikkei se minuun sinänsä liitykään). Jos se ilahduttaa häntä, niin hyvä niin 💖

      Poista
    2. Totta, menneisyys on tavalla tai toisella kohdattava. Toisinaan tuntuu, ettei ihmisikä riitä kaikkien haavojen parantamiseen.

      Minulla ei ollut vaihtoehtoja, käynkö vai enkö käy äidin luona. Vanhana ja huonokuntoisena hän tarvitsi apua. Viimeisinä aikoinaan ihan kaikkeen. Kotihoidon käynnit neljä kertaa päivässä riittivät lähinnä lääkkeiden jakoon ja suihkutukseen. Jonkun oli käytävä kaupassa, siivottava, pestävä pyykki ja huolehdittava, että äidillä oli syötävää. Kaikista raha-, paperi- ja virallisten asioiden hoitamisesta puhumattakaan. Veljet eivät osallistuneet ollenkaan. Sisar hetken, jonka jälkeen hän ilmoitti, ettei astu vanhempien kynnyksen yli enää koskaan. Isä oli kolme viimeistä kuukautta ennen nykyiseen hoivakotiin muuttoa kiireellisesti sijoitettuna välaikaispaikalla hoivakodissa. 10 vuoden hoito- ja vastuurumba loppui vasta vanhempien saatua tehostetun hoivan paikan, jossa äiti sitten kuoli vajaan kolmen viikon kuluttua.

      Oppimisen tieni suomalaisessa vanhustenhoidon viidakossa on kesken, kunnes isän aika on lähteä. Nyt ei sentään tarvitse pelätä jokaista puhelimen pirahdusta tai sydän sykkyrällä ajaa aamuvarhaisella vanhempien kaoottista tilannetta purkamaan. Jos jotain vanhempien hoitamisessa olen oppinut, niin tiedän, miten omia lapsia ei saa kohdella. En todellakaan halua heille samanlaista taakkaa, jota itse olen omien vanhempieni vaatimusten keskellä kokenut.

      Poista
    3. Tuosta hoivakodissa vierailusta piti vielä mainita. Sisareni ilmoitti ihan kirjallisesti ja pitkäsanaisesti meille kaikille, ettei hän tule pitämään mitään yhteyttä vanhempiinsa, eikä sisaruksiinsa. Äidin kuoleman jälkeen hän alkoi pomottamaan hoivakodin työntekijöitä, syyttämään heitä varkaiksi ja valittamaan kaikesta isään liittyvästä. Tämän lisäksi hän tuntuu pitävän kirjaa isän luona vierailevista (vaikka koronan vuoksi vierailuja on ylipäätään aika vähän). Jatkuvasti tulee noottia siitä, kuinka hän on ainoa, joka isästä välittää. Tiedän, ettei hoivakodin työntekijät kerro, kuka kulloinkin isän luona käy. Eikä isä itse muista, kuka kävi ja milloin. Minut on nimetty isän vastuuhenkilöksi. Hoidan hänen pankki- ym. asiansa. Hoitajat (vaihtuvat usein, eikä tieto hoivakodissa näytä siirtyvän) ovat välillä aivan sekaisin, kenen puoleen isän asioissa kääntyvät, kun sisareni käy esittämässä heille vaatimuksiaan ja esiintymässä isän asioiden hoitajana.

      Pahoittelen, että vyörytän näitä asioita sinulle. En millään tavoin halua sinua rasittaa. Tämä vanhempien hoitaminen on yhä kovin pinnassa mielessäni, kuten sinullakin juuri nyt.

      Mennään askel kerrallaan eteenpäin. Valoisaa jouluviikkoa sinulle!

      Poista
    4. Kiitos ihanista viesteistä!

      Haavojen parantumisen aika korreloi varmaankin niiden olemassaolon aikaan. Mitä kauemmin elänyt haava, sitä pitempi toipumisaika. ja mitä syvempi haava, sitä vaikeampi toipuminen.

      Nämä ovat asioita ja tilanteita, joihin missään ei kouluteta. Ja kukaan ei ole päässyt valitsemaan, millaiseen perheeseen syntyy. Eikä saa myöskään vaihtoehtoja sille, kenestä täytyy kantaa sitten aikoinaan vastuuta mahdollisten omien jälkeläisten lisäksi.

      Minulla on yksi veli ja hän on hoitanut vanhempien asiat kai aika kauan. Minä en ole pitänyt kehenkään yhteyttä sen jälkeen, kun lapset ilmoittivat saaneensa tarpeeksi. Lasten vuoksi hääräsin vaikean vanhempisuhteen kanssa. Yksinäni en enää jaksanut.

      Nyt on tarve minunkin ajalleni, joten minuun oltiin yhteydessä. ja ollaan vieläkin aina kun tarvetta on. Veli asuu ulkomailla ja minua tarvitaan paikallisiin toimenpiteisiin. Toki mukana sopassa on paljon muutakin.

      Lähetän veljelle välillä kuvia vanhemmista, koen voivani sillä tavoin olla hyödyksi. Joskus saan vastaukseksi peukun, joskus en mitään. Aina päätän, etten mitään ylimääräistä enää viestittele, mutta sitten tilanteen tullen viestittelen kuitenkin. Joku (=minä) ei koskaan opi.

      Ihana, että kerrot omia kokemuksiasi! Täällä on muuten niin yksinäistä näiden kokemusten kanssa. Suurin osa kollegoistani on minua nuorempia ja heillä ei vielä ole tällaisia hoivahaasteita. Sitä paitsi heillä kaikilla tuntuu olevan täydellinen äitisuhde. Siihen jää aika vähän keskusteltavaa.

      Ihanaa jouluviikkoa sinullekin! 💖🥰🌲

      Poista

Kiitos kommentistasi!