Ihana vihervarpunen ja perunkirjoitus ensi viikolla

Tähän aikaan vuodesta melkein kaikki on kaunista ja ihanaa. Tänään ja eilen ihailin työpäivän jälkeen ihan kaikkea ympärillä tapahtuvaa omassa pihassa. Ilma on lämmin ja linnut ovat ihan tohkeissaan: lisääntymispuuhat käyvät kuumana samaan aikaan, kun osa kärrää valtavia saalismääriä pesälleen jälkeläisiä varten. Huominen sade ja viileämpi kelikin on tervetullutta. Vähän hurahtaneena istuttelin puutarhaan uusia viherasukkeja, joiden kastelemisesta ei tarvitse huolehtia märällä kelillä.

Tällä kertaa kuvia ahkerasta vihervarpusesta. Se notkeilee pensaiden ja puiden oksilla yhtä ketterästi kuin sinitiainenkin 💖. Tässä ei ole siitä yhtään kuvaa ylösalaisin roikkumassa, mutta niitäkin tilanteita oli.

Luonnon seuraaminen kohottaa mielialaa. Seuraaminen taas edellyttää kärsivällisyyttä ja pysähtymistä. Toki myös välillä paikan vaihtamista, mutta pysähtyminen ja kärsivällisyys auttavat pitkälle. Niitä on pitänyt minun harjoitella, eivät kuulu luonnonlahjakkuuksiini. Mutta niiden oppiminen vähä vähältä on ollut antoisaa. Hiljaisten hetkien jälkeen tapahtuu luonnossa eniten - melkein aina.

Huomenna on Helsinki-päivä, siis toimistopäivä. Rentoudun tänä iltana erityisen huolella, sillä nukun aina heikosti ja levottomasti matkustuspäiviä edeltävät yöt. Tiedän, olen itse valinnut asua Hämeessä ja myös itse valinnut työskennellä Helsingissä. Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei juuri ole käytännössä ole ollut olemassa, mutta silti saan säännöllisesti palautetta pitkän työmatkani mainitsemisesta. Tai siitä puhumisesta. Puhumattakaan siihen vetoamisesta.

Sen enempää siitä (palautteesta) välittämättä ihmettelen välillä itsekin, miten joskus jaksoin täydet läsnäviikot Helsingissä ja nukuin yöni kohtuullisen sikeästikin. Olen 90-luvun alusta lähtien tehnyt  (reilun kahdeksan vuoden Hämeenlinna-jaksoa lukuun ottamatta) työni Helsingissä. Hämeenlinnaan muutimme vuonna -94. Vuonna -95 palasin vauvaloman jäljiltä työelämään - Helsinkiin. Melko alusta lähtien etätyö oli jo silloin meille kaikille tarjolla, parin vuoden jälkeen tartuin siihen itsekin. Muutama päivä kotona ja muutama asiakkailla. Se tuntui hyvältä.

Ja miten se nukkuminen silloin onnistui? Todella hyvin aivan mahdottomalla univajeella pienten lasten äitinä. Kun pääsi nukkumaan, se oli synnynnäisistä huonoista unenlahjoista huolimatta menoa saman tien. Samalla tavalla opin nukahtamaan junassa hetkessä istumaan päästyäni. Univelka parantaa nukahtamiskykyä aivan kummasti.

Vaan kun ei tarvitse jatkuvasti Helsingissä matkustaa, nukun ihan ilolla huonosti nuo vähäiset matkayöni. Toisaalta - varmasti samat univaivat minulla olisi lähempänäkin asuessa. Ei se ole tuosta etäisyydestä kiinni, vaan ihan vain minusta. Minun ongelmani. Mutta olen kiitollinen etätyömahdollisuuksista, jotka meillä olivat kunnossa jo hyvissä ajoin ennen pandemiaa.

Äidin perunkirjoitus on maanantaina. Yksi etappi taas tällä elämän matkalla. Miehen vanhempien perunkirjoitustilaisuudet ovat olleet yksinkertaisia, mieheni oli ainoa lapsi ja hoiti perunkirjoituksen. Meitä lapsia on kaksi, isällä on edunvalvoja ja perunkirjoittaja on hankittu ulkoa. Mielenkiintoista nähdä, miten tällainen virallinen tilaisuus etenee.

Ihanaa toukokuun jatkoa! Nautitaan keväästä ja sen moninaisuudesta. 

Mitä suunnitelmia sinulla on toukokuun lopulle?