Raskas viikko ajaa määrittelemään elämän tarkoituksen uudestaan

Tämä viikko on haastanut minua. Työaikasaldosta katosi yllättäen yhden työpäivän verran tunteja. Nyt olen päässyt käyttämään melkoisen määrän aikaa tilanteen selvittämiseen. Tilanne on vieläkin kesken.

Keskiviikkoaamuna en päässyt työkoneella nettiin. Minulla alkoi koulutus klo 9 ja minun tehtäväni oli kouluttaa siinä. Tunnin verran kannettavan tietokoneen uudelleen käynnistämistä ja maallikkodiagnosointia, erilaisia kokeiluja ja hela-hoidon siirtäminen kotikoneelle ja sen näytölle kameroineen ja mikrofonineen. Kaiken sain toimimaan paria minuuttia ennen määräaikaa. Koulutukseen kytketyt Forms-kyselyt eivät toimineet, sillä ne näyttivät asustavan minun työkoneellani. Mutta muuten sain melkein kaiken loihdittua kuntoon. Pääsin jopa itse mukaan koulutukseen nappaamani linkin avulla 👍. Ja olin tallentanut PowerPointin onneksi työkoneen kovalevylle. Sieltä sitten tikulle ja toiselle koneelle. Oli mahtavan stressaava aamu, etenkin, kun koulutus oli ensimmäinen laatuaan ja ilmassa oli muutenkin ensimmäisen kerran extra-jännitystä.

Saara-kollegan mukaan koulutusta edeltävä kaaos ei näkynyt koulutuksen kulussa, se oli ihanaa kuulla 👍.

Viikkoon on mahtunut myös rikkoutuneen puhelimen syndroomaa, jolloin kiireettömästä ei-tarpeellisesta työstä onkin loihtiutunut parin yön aikana äärikiireellinen suoritusoperaatio. Minun informaationi oli siis se, ettei asia ollut tärkeä eikä etenkään kiireellinen, ehkä jopa tarpeeton. Toinen osapuoli oli herännyt polttavaan kiireeseen ja (muka)myöhästyneisiin aikatauluihin. Viestintäketju ei ollut kannustava.

Syliini on tupsahtanut myös melkoinen määrä odotuksia ja ehdotuksia, mitä minun pitäisi pystyä tekemään. Toiveet ovat suurimmaksi osaksi ihan ok, mutta enhän minäkään kaikkeen repeä.

Onneksi mentiin tänään pojan syntymäpäivän kunniaksi ulos syömään tällä Hämeenlinnan porukalla. Helsingissä asuva tytär ei päässyt matkaan mukaan. Hyvä seura ja ruoka madalsi minunkin stressitasoani enemmän kuin mukavasti. Silti vieläkin käyn ylikierroksilla. Koen aika pohjatonta riittämättömyyttä kaikkien toivomusten ja vaatimusten äärellä. On niin helppoa toivoa ja ehdottaa kaikkea, minkä vaatimista resursseista ei ole hajuakaan. Ihan kuin oltaisiin joulupukin pajalla - toivoa saa ihan mitä vaan. Ainoa ero on se, etten minä ole joulupukki, vaan ihan vain yksi tavallinen ihminen. Ilman apulaisia. Ilman Petteri Punakuonoa.

Saara on ollut tämän viikon kannustava työkaverini. On ihanaa, että aina löytyy joku, joka empatiseeraa. Ei tarvitse ymmärtää. Riittää, että kunnioittaa minun tuntemuksiani. Minäkin yritän puolestani kunnioittaa muiden tuntemuksia. Kiitos, Saara!

Pyhän Mikaelin kirkko Pälkäneellä vaatii pysähtymään. Otin useammankin kuva, mutta tähän tilanteeseen tämä yksi. Toivon pilkahdus. Valoa tunnelin päässä.

Olen määrittelemässä itselleni merkityksellisen elämän sisältöä uudestaan. Olen kovasti työkeskeinen. Nyt täytyy pystyä katsomaan arkisia työtehtäviä kauemmas, jotta löytää sen merkityksen. Työhönkin saa merkityksen, kun unohtaa vanhan ja luo siihen ihan uuden kehikon. Ehkei se olekaan se tulos. Ehkä se voisikin olla kokemus. Eikä vain minun kokemukseni vaan myös muiden.

Ehkä työn tuloksiakin enemmän osaaminen, sen hyödyntäminen ja kasvattaminen ovat iso osa elämäni tarkoitusta. Sillä tavalla selviän kaikista työmyllerryksistä. Keskityn siihen, mihin voin vaikuttaa. Sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois. Toivottavasti 🤭.