Voiko ihminen muuttua? Ja käpytikka.

Olen itse pyrkinyt näyttämään sen, että ihminen voi muuttua ja kehittyä - jopa pitkin elämän kaarta. En ole halunnut uskoa, ettei elämän laadun parantaminen tai omien heikkojen toimintatapojen kehittäminen ole mahdollista. Eihän se itsestään ole sujunut eikä pelkään kevyesti rallatellen, mutta olen saanut joitakin elämäni suurimpia tunnelukkoja avatuksi. Samoin olen saanut joitakin haitallisiakin toimintatapojani kehitettyä paremmiksi. Ihminen voi muuttua ja kehittyä.

Melkein samaan hengenvetoon täytyy todeta, että on paljon ihmisiä, jotka eivät muutu mihinkään suuntaan. He saattavat vaikuttaa hetken erilaisilta, mutta paluu vanhaan tulee vastaan aina paljon aikaisemmin kuin haluaisi.

Olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni mahdollisimman hyvä ja rakastava äiti. Todennäköisesti olen epäonnistunut todella monessa kohtaa, mutta yrittäminen näkyy myös onnistumisen kokemuksina. Olen toivottavasti katkaissut tai ainakin murtanut sukupolvelta toiselle helposti siirtyvää kokemusta. Koen lasteni kanssa sellaista läheisyyttä ja luottamusta, mitä en itse ole koskaan lapsena tai vanhempanakaan kokenut. Toki viimeaikaiset kokemukset isän kanssa ovat ihan mainitsemisen arvoisia.

Nykyään on muodikasta puhua resilienssistä. Termi tulee englannin kielestä ja tarkoittaa suomeksi muutosvalmiutta, muutosjoustavuutta tai vaikkapa muutosketteryyttä. Resilienssi kertoo siitä, kuinka hyvin toivut ja palaudut isoistakin muutoksista takaisin. Talvimyrsky katkaisee puun helpohkosti, sillä puu on jäinen eikä jousta. Kesämyrskyä on vetreän ja notkean puun helpompi kestää. Jotakuinkin siitä on kysymys.

Olen perehtynyt aiheeseen alun perin 90-luvulla muutosjohtamisen konsulttina. Sama aihe on kulkenut mukana pitkin työuraa. Katselin ja kuuntelin juuri webinaarin, jossa kerrottiin, että resilienssi voi olla joissakin tapauksissa myös luopumista. Luopumista haastavista ihmissuhteista tai työyhteisöistä. Sopeutuminen ja paikalleen jääminen ei ole aina viisainta. Pitkällä tähtäimellä selviytyminen voi vaatia kykyä luopua vääränlaisista ihmissuhteista ja sitoumuksista. Tämä oli minulle uusi näkökulma.

Olen vuosia, vuosia syyllistänyt itseäni siitä, etten vain pysty vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen joidenkin (läheistenkin) ihmisten kanssa. Lääkäri on suositellut etäisyyttä, mutta yhteiskunnan tahaton painostus on julma ja terävä. Asiaan perehtymättömien vankka kanta on se, että ongelma olen minä.

Joihinkin ihmisiin hyvä puree melkoisen heikosti. Hyvät teot saavat niukasti vastakaikua, sen sijaan niitä ryhdytään vaatimaan yhä enemmän. Sellainen ei ole reilua. Tiedän sen. Nyt olen kerännyt apinan raivoa pystyttääkseni omat rajani entistä tiukemmin.

Tärkeää on myöskin saada nuo oikuttelevat ihmiset pois oman päänsä sisältä. Minä kelaan yhä uudelleen eilisillan raskasta ja syyttelevää puhelinkeskustelua, vaikkei siinä pitäisi olla mitään uutta. Tyhmää minulta yrittää puhua järkeä ja odottavan sen menevän perille. Jotkut ihmiset eivät todellakaan muutu.

Jospa näin saisin ikävät patoutumat pois mielestäni ja pääsisin siirtymään eteenpäin. Jos en voi helpottaa hänen oloaan, voin ainakin lopettaa oman elämäni vaikeuttamisen.

Käpytikka oli korkealla ja tohkeissaan. Näiden hetkien seuraaminen on niin voimaannuttavaa ja keskittyvää. Murheet jäävät ihan taustalle. Kiitos ihanille lapsilleni, jotka ovat aivan mahdottoman upeita aikuisia! Ja tietenkin kiitokset myös aina minua tukevalle miehelleni 💖.

Ja kiitos sinulle, kun käyt ja luet!