perjantai 18. marraskuuta 2022

Lorvikatarria ja sammalruukkuja

Koronayskän katkomat yöunet ovat lisänneet koronan jälkeistä väsymystäni ja aivosumuani (-sementtiä) entisestään. Mies oli työmatkalla ja meillä oli Pixien kanssa tänään vuosilomapäivä. Pixiellä tosin kaikki päivät ovat enemmän ja vähemmän lomapäiviä, mutta onhan se ihan eri asia, kun emäntä ei tuijottele tietokoneen ruutua ja keskustele sen kanssa koko päivää.

Heräsimme vasta kahdeksan aikoihin, vaikka Pixie pääsee tavallisesti aamu-ulkoilulle jo ennen kuutta. Mutta nyt odottelin ilman herätystä, milloin olisi oikea aika nousta. Minun pokkani petti ensin. Kävimme aamukävelyllä, söimme aamupalan, luimme aamu-uutiset ja siirryimme aamupäiväunille. Jep. Ilman minkäänlaista häpeän tunnetta siirryimme paikkaamaan kovaa univajettani aikkareille (=aamupäiväunille).


Herättyämme hieman ennen puolta päivää sääsovellus väitti, että ulkona on aurinkoista. Juuri tässä meidän kohdallamme oli kuitenkin mahdottoman pilvistä ja lämpötilakin pysyi pakkasen puolella. Sienimetsässä lumisokeus iskisi väistämättä vastaan, joten päätimme Pixien kanssa jäädä kotiin. Oltiinkin sitten koko päivä ihan hunningolla yöpukusillaan! 🤭

Sen sijaan, että olisin selannut uutisia ja lukenut tietopitoisia artikkeleita (niukkojen) kotitöiden lomassa, päätimme revitellä ja ryhdyimme katsomaan Netflixiä. Minä olin tarkkana silmät ja korvat auki ja Pixie tyytyi kuuntelemaan etelä-korealaista sarjaa silmät ummessa 👍.


Eilen sain tungettua pihasammalia uuniruukkuihin. Jos muistan suihkutella niitä vedellä riittävän usein, niissä riittää katseltavaa pitemmäksi aikaakin.


Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi malttanut viettää kokonaisen päivän näin korvikatarrina. Kirjastot.fi-sivusto kuvaa tautia näin: 

"Lorvikatarri on tauti, jonka uhri vain laiskottelee. Taudin nimen alkuosa tulee verbistä "lorvailla, lorvehtia, lorvia", mikä viittaa laiskana olemiseen, vetelehtimiseen ja maleksimiseen. Lorvikatarria kutsutaan myös lorvitaudiksi.

Lorvikatarri on leikkimielinen ilmaus. Vakavasti puhuen katarri-sana viittaa limakalvon tulehdukseen, kuten esimerkiksi yhdyssanoissa keuhkokatarri ja mahakatarri. (Suomen kielen perussanakirja v.1990)"

10 kommenttia:

  1. Lorviminen on selvästikin taitolaji. Jotkun saavat kyvyn lorvimiseen syntymälahjana. Jotkut eivät taida oppia sitä koskaan. Koronan jälkeisessä aivosumussa lorviminen on ihan luvallista, ehkä toivottavaakin. Itse olen surkea lorvimaan. En välttämättä saa mitään järjellistä aikaan, mutta aina on joku projekti meneillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä lorvin lapsena kirjojen ääressä, luin innokkaana lukutoukkana kirjan toisensa jälkeen. Se oli äidille kuin punainen vaate, hän kiihtyi nollasta sataan aina moisen havaittuaan.

      Poista
  2. Hienoa, että olet malttanut lorvia kokonaisen päivän! Minun on täytynyt opetella myös tuota taitoa, sillä aika helposti tulee aina mieleen kaikenlaista, mikä on tekemättä. Yritän nyt tällä vuorotteluvapaalla enemmänkin lorvia ja haahuilla, vaikka tietyt päivärutiinit on kyllä hyvä pitää.
    Mukavan leppoisaa sunnuntain jatkoa sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hitunen!

      Riittävä väsymys, riittävän huono kunto ja hyvä seura kannustivat ottamaan päivän oikein rennosti. Ja kyllä se kaikki lepo tarpeeseen tulikin 👍.

      Poista
  3. Lorvikatari on elämän parhaita hetkiä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta!
      Täti-touhuajana siihen on niin vaikea päästä käsiksi, siksikin se on kultaakin kalliimpi 💖.

      Poista
  4. No onpa tylsää tuollainen jälkiolotila. Toivottavasti hellittää piakkoin.

    Mulle on jäänyt lapsuudesta selkäytimeen kaikenlainen "joutenolo on syntiä"-tyyppinen. Aina piti tehdä jotain hyödyllistä, joka mun tapauksessa meni äitipuolen toimesta simputukseen asti ja nykyään moisesta joutuisi varmaan johonkin edesvastuuseen, mutta ei mennä siihen.

    Mies on mulla kaikki meidän yhteiset vuosikymmenet koittanut tolkuttaa, että "ihmisen pitää myös osata olla" ja "ei sulta kukaan muu vaadi mitään kuin sinä itse" ja pikkuhiljaa alkaa mennä oppi ainakin osittain perille. Joskin se, että päätän olla tekemättä mitään johtaa yleensä siihen, että innostun tekemään vaikka mitä. Ehkä pointti siinä on se, että antaa itselleen luvan vaan olla, jolloin se tekeminen on ikäänkuin vapaaehtoista (niin se tosin on töitä lukuunottamatta yleensä muutenkin :)).

    Kirjat oli myös mun lapsuuden pelastus. En muista tuliko "max. 10 kirjaa kerrallaan" rajoite kotoa vai kirjastosta, mutta ne oli jokatapauksessa äkkiä luettu ja taas sai mennä takaisin taianomaiseen kirjastoon, jossa vielä niihin aikoihin puhuttiinkin ihanan hiljaisella äänellä. Toisin kuin nykyään, kun kännykkäänkin voi kadota hyllyjen välissä kailottamaan ihan kuin ei ketään muita olisikaan.

    Toivon sulle sopivassa määrin lepoa ja puuhailua ja ennenkaikkea sitä paranemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annukka!

      Ehkä se hetkikin tekemätöntä saattaa jo tehdä hyvää. Alitajunta ehtii järjestelemään pään sisältöä ja seuraava inspiraation lähde saattaa ollakin erilainen kuin olisi pelkkään suoritusputkeen jäädessä 👍.

      Poista

Kiitos kommentistasi!