Juhannuksen tuntumassa, perhe ja suku sekä elämän kummallinen ulkonäkeskeisyys

Enää on hetki juhannukseen. En ole tunnetusti mitään juhlijatyyppiä, mutta ylimääräinen vapaapäivä ja koko perheen yhdessä oleminen merkitsevät minulle todella paljon. Totta kai myös hyvä ruoka!

Perhe on sitäkin tärkeämpi, kun suhde sukuihin on ollut jo kauan kaukainen. Mieheni vanhemmat ovat molemmat kuolleet ja mieheni oli ainoa lapsi. Minun isäni elää hoivakodissa, äiti kotonansa. Tapaan heitä paljon enemmän kuin kymmeniin vuosiin. Isä ei muista tapaamisia, mutta selvästi muistaa minut (jotenkin). Äidin kanssa on kyse ennen kaikkea avusta ja tuesta, sitä tarvitaan nyt. Veljeni asuu Unkarissa ja mekin olemme niin ikäeron kuin muidenkin syiden vuoksi paitsi erilaisia, myös etäisiä.

Pari ihanaa serkkua olen bongannut uudestaan sitten lapsuuden (jotain hyötyä facebookistakin!) ja yhteys heihin merkitsee minulle paljon.

Oma perhe on se ydin minulle ja yhteinen aika on aina upeaa. Lisäksi olen kovasti ylpeä jälkikasvustamme, mahtavan hienoja tyyppejä heistä on kasvanut!

Luonto näyttää nyt parhaita puoliaan (hyttysiä lukuun ottamatta). Työrintamallakin rauhoittuu niin hyvin, ettei kyse ole enää minuuttiaikatauluista. Palavereja ei seuraaville viikoille ole näillä näkymin varattuna yhtään. Vain flow-tilaa ja asia kerrallaan. Se on luksusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen taas päivitellyt ja huokaillut kovasti vallalla olevaa elämän pinnallisuuteen ja ulkonäkökeskeisyyteen keskittyvää elämän tyyliä. Onhan sitä varmastikin ollut jonkin verran minun dinosaurusaikojen nuoruudessakin, mutta minä putosin kilpailusarjoista jo kättelyssä pois, eikä minuun kohdistunut ulkonäköpaineita. Parantaminenkaan ei olisi riittänyt. Toki sekin toi traumoja pitkälle aikuisikään, mutta lopulta pääsin sen yli. 'Ulkonäöttömyys' ei jossain vaiheessa enää määritellyt identiteettiäni. Isona apuna oli varmasti mieheni, jonka kanssa olin samoilla aaltopituuksilla heti alusta lähtien 💖.

Meidän pitkän suhteemme ja avioliittomme perusta ei missään vaiheessa ole ollut ulkonäkö. Se ei tarkoita sitä, että olisimme perin pölhön näköisiä kummajaisia ja olisimme olleet onnellisia löytäessämme 'edes' jonkun. Meillä pohjana oli jo nuoresta lähtien sama perusta, mitä hyvän ja pitkäaikaisen parisuhteen menestystekijöiksi nykyäänkin määritellään.

Olen saanut aktiivista (pyytämätöntä) palautetta ulkonäöstäni varhaisteinistä jonnekin varhaiseen keski-ikään asti. Palaute on harvoin ollut positiivista tai kannustavaa. Näin jälkikäteen mietittynä se on ollut paitsi julmaa, myös aivan käsittämätöntä. Mitähän ihmettä ovat ajatelleet kaikki ne ihmiset, jotka ovat kokeneet oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen kommentoida ulkonäköäni?

Toki, kun taustalla on tavallisesta poikkeava lapsuus, eivät sosiaaliset taitonikaan olleet kehittyneet ihan priimaksi. Mutta siitäkään huolimatta toisen hyljeksiminen ja ikävän palautteen antaminen eivät ole oikein. Lapsena ollessa sitä ei ehkä vielä ymmärrä. Teini-iässä pitäisi olla jo jotain ymmärrystä siitä, miten loukkaavasti ei saa toiselle puhua. Jollain on itsellään myös haastava lapsuus, joku toinen ei vain välitä. Mutta aikuisena pitäisi ymmärtää oma roolinsa niin yksilönä kuin mahdollisesti lapsen vanhempanakin. Ja muuna läheisenä.

Mitä, jos joku ei ole kaunis, vaan on ihan mahdottoman ruma? Miten se vaikuttaa hänen ihmisarvoonsa? Miksi sitä pitää päästä kommentoimaan?

Entä jos joku on kovastikin kaunis. Voisiko sitäkin kommentoida vähän himmeämmin. Ja erityisesti voisi jättää 'kannustavat' kehittämiskommentit ihan omaan poskeen. Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse sanoa ääneen.

Jos joku ei ole älyllisesti se penaalin terävin kynä? Miten se vähentää tuon ihmisen ihmisarvoa? Ei tietenkään mitenkään. Jokainen ihminen on arvokas jo itsessään. Hyvän ihmisen laatukriteerit ovat todella vähissä.

Entä jos joku tekee jotain todella, todella väärin? Silloin hän teki jotain todella, todella väärin. Jokainen tekee virheitä ja melkein jokainen kehittyy. Meille ollaan armollisia meidän virheittemme kanssa, ollaan armollisia myös muille. Monesti oppiminen tapahtuu vasta virheiden kautta.

Samat sanat pätevät siihen, jos joku on sairas, epävakaa, sulkeutunut, peloissaan, tuntee itsensä ulkopuoliseksi tai muuta vastaavaa. Mikään noista ei oikeuta kommentoimaan ikävästi. Mikään noista ei oikeuta arvottamaan ihmistä huonoksi. Vaikka olisin kovasti vainoharhainen kaikki raajani menettänyt sokea, ruhjoutunut ja älyllisesti rajoittunut, se ei vähentäisi ihmisarvoani yhtään pätkää. Eikä sinunkaan.