keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Juhannuksen tuntumassa, perhe ja suku sekä elämän kummallinen ulkonäkeskeisyys

Enää on hetki juhannukseen. En ole tunnetusti mitään juhlijatyyppiä, mutta ylimääräinen vapaapäivä ja koko perheen yhdessä oleminen merkitsevät minulle todella paljon. Totta kai myös hyvä ruoka!

Perhe on sitäkin tärkeämpi, kun suhde sukuihin on ollut jo kauan kaukainen. Mieheni vanhemmat ovat molemmat kuolleet ja mieheni oli ainoa lapsi. Minun isäni elää hoivakodissa, äiti kotonansa. Tapaan heitä paljon enemmän kuin kymmeniin vuosiin. Isä ei muista tapaamisia, mutta selvästi muistaa minut (jotenkin). Äidin kanssa on kyse ennen kaikkea avusta ja tuesta, sitä tarvitaan nyt. Veljeni asuu Unkarissa ja mekin olemme niin ikäeron kuin muidenkin syiden vuoksi paitsi erilaisia, myös etäisiä.

Pari ihanaa serkkua olen bongannut uudestaan sitten lapsuuden (jotain hyötyä facebookistakin!) ja yhteys heihin merkitsee minulle paljon.

Oma perhe on se ydin minulle ja yhteinen aika on aina upeaa. Lisäksi olen kovasti ylpeä jälkikasvustamme, mahtavan hienoja tyyppejä heistä on kasvanut!


Luonto näyttää nyt parhaita puoliaan (hyttysiä lukuun ottamatta). Työrintamallakin rauhoittuu niin hyvin, ettei kyse ole enää minuuttiaikatauluista. Palavereja ei seuraaville viikoille ole näillä näkymin varattuna yhtään. Vain flow-tilaa ja asia kerrallaan. Se on luksusta.


Asiasta kukkaruukkuun. Olen taas päivitellyt ja huokaillut kovasti vallalla olevaa elämän pinnallisuuteen ja ulkonäkökeskeisyyteen keskittyvää elämän tyyliä. Onhan sitä varmastikin ollut jonkin verran minun dinosaurusaikojen nuoruudessakin, mutta minä putosin kilpailusarjoista jo kättelyssä pois, eikä minuun kohdistunut ulkonäköpaineita. Parantaminenkaan ei olisi riittänyt. Toki sekin toi traumoja pitkälle aikuisikään, mutta lopulta pääsin sen yli. 'Ulkonäöttömyys' ei jossain vaiheessa enää määritellyt identiteettiäni. Isona apuna oli varmasti mieheni, jonka kanssa olin samoilla aaltopituuksilla heti alusta lähtien 💖.

Meidän pitkän suhteemme ja avioliittomme perusta ei missään vaiheessa ole ollut ulkonäkö. Se ei tarkoita sitä, että olisimme perin pölhön näköisiä kummajaisia ja olisimme olleet onnellisia löytäessämme 'edes' jonkun. Meillä pohjana oli jo nuoresta lähtien sama perusta, mitä hyvän ja pitkäaikaisen parisuhteen menestystekijöiksi nykyäänkin määritellään.


Olen saanut aktiivista (pyytämätöntä) palautetta ulkonäöstäni varhaisteinistä jonnekin varhaiseen keski-ikään asti. Palaute on harvoin ollut positiivista tai kannustavaa. Näin jälkikäteen mietittynä se on ollut paitsi julmaa, myös aivan käsittämätöntä. Mitähän ihmettä ovat ajatelleet kaikki ne ihmiset, jotka ovat kokeneet oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen kommentoida ulkonäköäni?

Toki, kun taustalla on tavallisesta poikkeava lapsuus, eivät sosiaaliset taitonikaan olleet kehittyneet ihan priimaksi. Mutta siitäkään huolimatta toisen hyljeksiminen ja ikävän palautteen antaminen eivät ole oikein. Lapsena ollessa sitä ei ehkä vielä ymmärrä. Teini-iässä pitäisi olla jo jotain ymmärrystä siitä, miten loukkaavasti ei saa toiselle puhua. Jollain on itsellään myös haastava lapsuus, joku toinen ei vain välitä. Mutta aikuisena pitäisi ymmärtää oma roolinsa niin yksilönä kuin mahdollisesti lapsen vanhempanakin. Ja muuna läheisenä.


Mitä, jos joku ei ole kaunis, vaan on ihan mahdottoman ruma? Miten se vaikuttaa hänen ihmisarvoonsa? Miksi sitä pitää päästä kommentoimaan?

Entä jos joku on kovastikin kaunis. Voisiko sitäkin kommentoida vähän himmeämmin. Ja erityisesti voisi jättää 'kannustavat' kehittämiskommentit ihan omaan poskeen. Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse sanoa ääneen.

Jos joku ei ole älyllisesti se penaalin terävin kynä? Miten se vähentää tuon ihmisen ihmisarvoa? Ei tietenkään mitenkään. Jokainen ihminen on arvokas jo itsessään. Hyvän ihmisen laatukriteerit ovat todella vähissä.

Entä jos joku tekee jotain todella, todella väärin? Silloin hän teki jotain todella, todella väärin. Jokainen tekee virheitä ja melkein jokainen kehittyy. Meille ollaan armollisia meidän virheittemme kanssa, ollaan armollisia myös muille. Monesti oppiminen tapahtuu vasta virheiden kautta.

Samat sanat pätevät siihen, jos joku on sairas, epävakaa, sulkeutunut, peloissaan, tuntee itsensä ulkopuoliseksi tai muuta vastaavaa. Mikään noista ei oikeuta kommentoimaan ikävästi. Mikään noista ei oikeuta arvottamaan ihmistä huonoksi. Vaikka olisin kovasti vainoharhainen kaikki raajani menettänyt sokea, ruhjoutunut ja älyllisesti rajoittunut, se ei vähentäisi ihmisarvoani yhtään pätkää. Eikä sinunkaan.

21 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, Anne!

      Kuva on vuoden takaa, nyt ei pääse aidatun lammen reunalle keltakurjenmiekkoja vierailijoineen kuvaamaan.

      Poista
  2. Moni saisi ihan oikeasti pohtia tätä sinun upeaa kirjoitusta. Todella hyvä ja mahtava kuva.

    VastaaPoista
  3. Viisaita mietit <3 Tästä kommentista tulisi niin monirönsyinen ja piiitkä, jos kirjoittaisin kaikkea, mitä lukiessa tuli mieleen, että tyydyn ensimmäiseen lauseeseen.
    Sä oot hyvä ihan just noin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Helmi!

      Mieleen tuli heti laajennus lauseestasi:
      Sä olet aivan hiton hyvä just noin 💖

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus!
    Kaikki me olemme arvokkaita ulkonäöstä, saavutuksista ja elämäntilanteesta riippumatta.

    Ulkonäön arvostelu jättää monenlaisia aivan tarpeettomia traumoja arvostelun kohteelle, etenkin jos arvostelu alkaa jo pienestä pitäen.

    Minua on viime vuosien aikana tympinyt ihan suunnattomasti se, että itseään ei tarvitse kehittää lainkaan, saa olla tietämätön ja sivistymätön kunhan treenaa pyllyään. Treenaamisessa ei ole mitään paheksuttavaa, päin vastoin, mutta homma on mennyt pakkomielteiseksi ja muita väheksyväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, rouva Kepponen!

      Kaikkien ei tarvitse olla kauniita. Kaikkien ei tarvitse olla älykkäitä. Eikä kaikkien tarvitse olla vahvoja. Eikä nopeita, eikä normatiivisia tai vaikkapa vihaisia. Eikä näitä mitään voi eikä pidäkään vertailla keskenään.

      Ihan hymyksi pisti tuo kirjoituksesi pyllyn treenaamisesta 🤭. Olen samaa mieltä, ettei siinä ole vikaa, on oikein upeaa, että jaksaa panostaa johonkin. Ja panostamatta jättäminenkin on muuten ihan ok. Mutta se, että on jossain hyvä tai sitten heikko, ei määrittele ihmisestä vielä yhtään mitään 💖

      Poista
  5. Hyvin kirjoitit! Olen miettinyt viime aikoina vähän samaa. Tajusin vasta, miten ihmisen ulkoinen habitus vaikuttaa esim. urakehitykseen ja palkkaan. Olen niin usein nähnyt, miten esimies tarkkailee, millaisella autolla työnhakija saapuu paikalle. Jos hänettä on hieno auto ja tyylikkäät merkkivaatteet, on luonnollista, että hän pyytää (ja saa) enemmän palkkaa kuin vanhalla koslalla tai bussilla saapuva, vähemmän tyylikkäästi pukeutunut. Tämä on minusta niin outoa, kun en itse kiinnitä moisiin asioihin mitään huomiota. Tai no ehkä ajattelen, että onpa kalliit lelut 😆 Olen aina ajatellut, että ihminen on ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Häivähdys!

      Johtaville paikoille pääsee tavallisesti keskimääräistä pitemmät henkilöt. Matala ääni on myös hyvä elementti uralla eteenpäin pääsemisessä. Onhan näistä tutkimuksia paljon, miten ulkoinen habitus ja käyttäytyminen vaikuttavat uralla etenemiseen. Ehkä sen vuoksi meillä on niin paljon työrooleissaan hapuilevia esihenkilöitä?

      Olen luullut aina ajattelevani kaikista ihmisistä samalla tavoin. Ääritilanteissa olen huomannut alitajuisten ennakkoluulojeni olemassa olon. niiden päihittämiseksi olen tehnyt itseni kanssa töitä.

      Muistan aina yhden (ensimmäisistä isoista kutsuvierastilaisuutemme) tilaisuuden alun edesmenneen Matin (väliaikaisen alaiseni) kanssa. Seisoimme rinnakkain tervehtimässä vieraita. Minä (n. 160 cm) ja Matti (n. 190 cm?) tervehdimme kättelemällä vieraita. Lähes jokainen oletti Matin olevan pomo, minua hädin tuskin tervehdittiin. Matti jyreällä bassollaan huomautti aina, että päällikkö on tässä vieressä. Sitten minutkin huomattiin 🤭.

      Luulen, että samankaltaisia ennakkoluuloja on ollut jossain alitajuntani piilossa itsellänikin. Niistä olen pyrkinyt pois.

      Poista
  6. Hei, nuo käsittelemäsi asiat ovat vaikeita. Ainakin minulle olivat, kun äitini vielä eli. Isä on kuollut itsemurhalla vuosikymmeniä sitten. Mutta nautitaan nyt kesästä ja helteisistä ilmoista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Marja, pahoittelen tahatonta sohaisua. Näihin on niin monta näkökulmaa ja kokemusta.

      Ihanaa juhannuksen aikaa sinulle!

      Poista
  7. Olen myös elämäni aikani huomannut, että ihmisillä on paljon kommentoitavaa toisen elämään, valintoihin kuin myös ulkoiseen habitukseen ja usein ne kommentit pitää tosiaan sanoa aika ilkeästi. Olen tyytyväinen siitä, että itse en ole käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun olisin voinut sanoa yhtä ilkeästi takaisin, vaan olen pysynyt omana itsenäni.
    Varmaan arvaatkin, että olen joutunut miettimään tuota ihmisarvoa oikein kantapään kautta ja helpotti kovastikin, kun tajusin, että jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan. Ihmisarvo on meillä jokaisella eikä sitä kukaan toinen voi antaa eikä näin ollen voi ottaa poiskaan. Mikään ulkoinen asia ei tee ihmisarvoa, se on jo syntymästä lähtien. Oli ihana tajuta, että minun ei tarvitse tehdä mitään ollakseni arvokas sellaisenaan. Ihmisarvo on jokaisella, mutta miten sitten käytämme tätä ihmisyyttä itseämme ja toisia kohtaan, se on meistä itsestämme kiinni ja ihmisyyttä voi aina kehittää parempaan suuntaan❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kiitos Irkku!

      On se silti savea, että kaikkien pitää opetella ihmisarvon tunnistaminen ihan itsekseen. Eikö tästä voisi olla opetusta ja valistusta? Mitä tärkeämpää lapsille voisi opettaa? Ja aikuisillekin.

      Poista
    2. Totta puhut; eihän sen tärkeämpää olekaan, mitä lapsille voisi opettaa❤️

      Poista
  8. Ja ed kommentin kirjoitti Irkku😁

    VastaaPoista
  9. Mie olin nuorena ihan nätti, mutta koulukiusaajat musersi minun itsetunnon joka ei koskaan tule ennalleen. Onneksi nykyään yhä enemmän pidetään huonona käytöksenä kommentoida toisen ulkonäköä, hyvässä tai pahassa. Vaikka aina on niitä jotka kokee käyttävänsä vaan sananvapauttaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen nyt sitä mieltä, että olin kouluaikoina ihan nätti, mutta koulukaverit ja muut saman ikäiset olivat eri mieltä. Ulkonäöllä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta sen mollaaminen saa silti aikaan ihan p***ja reaktioita.

      Murrrr...

      Poista

Kiitos kommentistasi!