lauantai 23. lokakuuta 2021

Syömishäiriöistä ei ole kivaa lukea, mutta taas täältä pesee (ihan pienesti)

Syömishäiriö on vaikea, hyvin henkilökohtainenkin aihe. Silti siitä pitäisi mielestäni voida puhua niin kuin muistakin sairauksista. Ainakin niin, että läheiset ja omaiset saavat jotain heitä tukevaa tietoa.

Ensimmäisellä kerralla meillä tilanne kasvoi vähitellen. Koska kouluterveydenhuolto ei ollut huolissaan, yritin minäkin pysyä nahoissani, kunnes tuli äkkipysähdys. Siinä vaiheessa oli vaikeaa (=mahdotonta) ottaa mitään tietoa vastaan. Eikä sitä mitenkään isosti meillä ollut tyrkylläkään. Netistä piti itse selvittää, mutta maansa myyneenä tiedon etsiminen ei yhtään maistunut.

Sairaalasta sain sen käsityksen, että syy on aina vanhemmissa. Yleensä äidissä. Ensimmäisillä tapaamisilla en saanut olla lapsen kanssa kahden, vaan meitä valvoi sairaanhoitaja. Minä olin selvästikin epäiltyjen listoilla. Isosti.

Kun sairaus oli selätetty, en halunnut suoda sille enää ajatustakaan. Olin rikki ja uupunut. En huomannut hakea itselleni apua. Halusin jättää kaiken taakseni.

Toisella kerralla sairaus eteni rajummin - olikohan se koskaan ollutkaan poissa? Taaskaan en pystynyt etsimään tietoa. Sairaalasta ei tullut tukea minulle. Päin vastoin. Elin aika tummia vaiheita elämässäni tuolloin.

Nyt haluan nostaa aihetta esille, kun vihdoin jaksan. Aiheesta on helpompi keskustella, jos joku on jo avannut keskustelun. Aina on helpompi seurata kuin osallistua. Ja on helpompi osallistua kuin aloittaa keskustelu. Minä aloitan nyt jotain, joka kantaa, minne kantaa.

Minun lähikokemukseni ovat anoreksiasta. Ensimmäiset eivätkä toisetkaan merkit näkyneet painosta. Kun painon laskeminen alkoi näkyä, oltiin jo aika syvissä vesissä.

Jos lapsi (tai aikuinen) ei ruokaile kanssanne, tekee ruokaa ja herkkuja muille ja urheilee koko kylän edestä, on syytä pistää pystyyn kunnon keskustelu. Kannattaa muistaa, että sairauteen liittyy välttely ja valkoiset valheet. Tässä on todella vaikeaa säilyttää hänen luottamuksensa (jonka menettää, jos epäilee liikaa) ja tuntuma totuuteen.



Tähän liittyen ja liittymättä haluan nostaa aiheeksi vielä kiitollisuuden. Se kantaa silloinkin, kun kaikki tuntuu sortuvan. Se tukee hatarassa ja epävarmassa elämän tilanteessa.

Vaikka kuinka elämä runteleekaan joskus, melkein aina on jotain, mistä olla kiitollinen. Yritin olla murehtimatta sairasta lastani. Keskityin olemaan kiitollinen siitä, että hän yhä oli olemassa. Se oli samaan aikaan mahdottoman vaikeaa ja yksinkertaisen helppoa.

Ollaan kiitollisia 🥰

Mistä sinä olet kiitollinen?



10 kommenttia:

  1. Järkyttävää, miten sinua äitinä on kohdeltu. Oman lapsen sairauden kohdatessaan koko perhe on lujilla, eikä totisesti tarvitse syyllistämistä. Kussakin tapauksessa voivat syyt olla moninaiset, joten yhtä tiettyä syy-yhteyttä painottamalla ei pitkälle päästä. Mielenterveysasioissa nähdään asiat mielestäni liian yksisilmäisesti ja tuijotetaan diagnooseihin. Monet vanhat käsitykset pysyvät pinnalla, vaikka ne tieteellisesti olisi ajat sitten kumottu. Tuttavapiirin nuori nainen joutui masennukseen apua saadakseen käymään läpi tarkat alkoholi- ja huumetestit ja haastattelut, koska mielenterveysongelmien ja päihderiippuvuuksien hoito on niputettu yhteen.
    Tein vuosia töitä mielenterveyssektorilla vapaaehtoisena ja järjestöaktiivina. Kohtasin noina vuosina myös eri tavoin syömisongelmista kärsiviä. Harvoin heistä kykeni ulkoista olemusta tai mitään muutakaan katselemalla arvioimaan sairautta. Joukkoon mahtuu lihavaa ja laihaa, rikasta ja köyhää, kouluttamatonta ja akateemisen tutkinnon suorittaneita. Tapasinpa kerran vuosia ammatissa toimineen lääkärin, joka lopulta joutui sairaalaan syömishäiriön ja masennuksen vuoksi. En tiedä, tervehtyikö hän niin, että kykeni palaamaan takaisin työhönsä.
    Lohdullista, että olet jaksanut niin itsesi kuin lapsesi kanssa. Parasta lienee se, että vaikeuksista on selvitty. Siksi tällaisten tarinoiden kertominen on todella tärkeää. Tieto selviytymisestä ei välttämättä saavuta kivuliaimmalla hetkellä, mutta kyllä se toimii kyynärsauvana niin sairastuneelle kuin hänen läheisilleenkin.
    Kysymyksesi, "mistä sinä olet kiitollinen", en voikaan vastata suoraan. Se herätti valtavasti pohdintaa, joka vaatii aikaa. Mikä ei tarkoita, etteikö syitä kiitollisuuteen olisi.
    Kiitos jälleen kerran tärkeän aiheen nostosta. Olet taitava herättämään lukijassa kysymyksiä ja laittamaan ajatukset liikkeelle monin tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Between!

      Omaisten kohteleminen ei taida olla minkään laitoksen vahvuuksia. Ei tosin potilaankaan. Meidänkin kohdallamme hoidettiin ainakin alussa potilaan sijaan oireita meitä yhtään kuuntelematta. Siinä ei pieni syrjiminen painanut, kun leijonaemon raivolla yritti pitää lapsensa ja perheensä puolta. Ja kyllä se voimia sitten veikin.

      Selvästi osaaminenkin on kovin eri tasolla eri puolilla Suomea. Yhden paikan paras käytäntö on aika heppoista verrattuna toisen paikan ammattitaitoon. Toivottavasti tämänkin parantamiseen keskityttäisiin jatkossa.

      Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, Between!

      Poista
  2. Olipa koskettavaa luettavaa! Kiitos avautumisesta ja tärkeästä aiheesta. Tuntuu pahalta, että sinua syyllistettiin asiassa, kun taakkaa oli muutenkin ihan liian kanssa. Voimia ja toipumista teille edelleen, vaikka pahin aika taitaa olla selätetty. Lapsen syömishäiriö varmasti kummittelee mielessä pitkään.
    Tänään olen kiitollinen omasta perheestä ja ihanasta ja aurinkoisesta pakkaspäivästä. Ulkona on nyt niin kaunista ja kävinkin äsken metsälenkillä ihailemassa luontoa. Hyvää sunnuntaipäivää Sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Piipe!

      Syömishäiriö on ikävän kavala sairaus ja saattaa olla välillä kauniisti piilossa pompahtaakseen esiin myöhemmin uudestaan. Paremmista ajoista olen kiitollinen, mutten enää käännä naiivisti sille selkääni. Aion pitää silmäni auki, ainakin toisen kerrallaan 🥰.

      Ihanaa alkavaa viikkoa, Piipe!

      Poista
  3. Upea orava kuva. Tärkeä kirjoitus Susanna. Olen todella kiitollinen meidän pienestä perheestä.

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus!
    Syömishäiriö voi olla hyvin vakava sairaus, joka uhkaa jopa henkeä. Siitä(kin) pitäisi pystyä puhumaan avoimesti ja avun piiriin pitäisi päästä myös läheisten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rva Kepponen!

      Juuri niin. Eikä se ole vain laihduttamisesta yli-innostuneiden tyttöjen sairaus vaan tunnollisten suorittajien, nuorten ja vähän vanhempienkin sekä myös miesten sairaus. Sairaalaan osastoille pääsevät vain ne kaikkein heikoimmassa kunnossa olevat, kun avohoito ei enää riitä. Siellä elvytetään ensin kroppaa ja vasta myöhemmin päästään pään sisään mieltä parantamaan.

      Poista
  5. Meillä oli (kaiken muun lisäksi) nuorimmalla selkeästi orastavaa syömishäiriötäkin. Koulussa punnittiin säännöllisesti kun paino alkoi laskea ja mie olin välillä tosi huolissani. Sorruin ostamaan herkkuja että se söis edes jotain, ja tuntuu että se vaihde on jäänyt vähän päällekin... mietin syökö se mitään kun muuttaa omilleen ja kannoin sapuskaa sille ettei ainakaan siitä olis kiinni. Kyllä se nyt taitaa jotenkin syödä, aina välillä laittaa kuvankin syömisistään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa!

      Tärkeintä on kuitenkin se, mikä liikkuu siellä korvien välissä.
      Että arvostaa oikeasti itseään.
      Ja ei vaadi itseltään mahdottomia.
      Upeaa olisi, jos vielä malttaisi nauttia olostaan välillä ihan tekemättä mitään.

      Jos nuo ovat kunnossa, ruokailu seuraa kyllä perässä 💖🥰.

      Poista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)

Lahti-päivä ja pohdintaa muistisairaan joululahjasta

Tässä vaiheessa elämää joululahjottavien lista on kutistunut pieneen osaan lapsiperhevuosista. Lisäksi läheisille riittää onneksi jo muutama...