sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Sitä vain mietin, millä eväillä lapsesta tehdään hyvinvoiva aikuinen

Tulevaisuutta varten tehdään toive- ja unelmakarttoja. Menneisyyteen voi vaikuttaa aika nihkeästi. Silti se vaikuttaa elämään vahvemmin ja väkevämmin kuin haluaisikaan.

Mennyttä ei saa muutettua. Mutta suhtautumistaan menneeseen voi muokata. Myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa jossain määrin. Menneisyyteen uppoutuminen kannattaa siis vain siinä suhteessa kuin sen voi ajatella muuttavan maailmaa ja elämää paremmaksi tai ainakin vähemmän huonoksi. Pelkkä murehtiminen ei paranna mitään, päinvastoin.



Juuri nyt mietin rakkauden ja kiintymyksen osoittamista sukupolvien ja sukulaisten välillä.

Minuun on vaikuttanut se, miten vanhempani ovat

  • osoittaneet käytännössä tunteitansa minuun
  • ohjanneet minua itsensä / itseni kannalta hyvään suuntaan
  • tukeneet minua silloin, kun olen tarvinnut aikuisen tukea
  • kehittäneet luottamusta välillemme ja
  • kannustaneet minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.

Tuleeko mieleesi, mitä listastani jäi puuttumaan vanhemmuuden, välittämisen ja hyvän elämän kehittymisen kannalta?

Tai oliko mielestäsi listallani jotain vähemmän tärkeää?

Tämä aihe kuumottaa minua nyt kovasti ja kaikki palautteesi on minulle arvokasta!

Kiitos 💖

14 kommenttia:

  1. Aloitanpa tähän omilla vastauksillani.

    Isä on joskus osoittanut positiivisia tunteita, ne ovat kuitenkin rajoittuneet siihen, mitä äiti suvaitsi.

    Vanhempien (äidin) ohjaus on ollut moittimista, torumista ja halveksuntaa(?). Voi olla, että tulkitsen jotain väärin.

    Isä on joskus soittanut minulle kotoa muuttamiseni jälkeen. Ne ovat yleensä olleet hyvin mukavia puheluita.

    Siinä ehkäpä oma tulkintani noiden kriittisten kysymysten osalta.

    Millaisia kokemuksia sinulla?

    VastaaPoista
  2. Ehkä helpointa on kertoa omat kokemukset, niin niistä ehkä tajuaa, mitä ei halua toistaa omien lasten kasvatuksessa. Niin ja Irkku tässä kommentoi anonyymina.😊
    Lapsuudenkodissani äitini oli vaikeasti sairas heti syntymästäni lähtien enkä koskaan muista olleeni äidin sylissä ja harvemmin halattiinkaan. Minä päätin, että omia lapsiani halaan ja pidän sylissä.
    Lapsuudenkodissani isä oli ns kaappijuoppo, jolla oli naisseikkailuja ja näistä ei tietenkään koskaan puhuttu; lapsena sitä vain aavisteli, että kaikki ei ole kohdallaan. Joten päätin, että omien lasteni kanssa jutellaan asiat halki; sekä hyvät että huonot asiat ja koitan olla vanhempi, jolle tohtii tulla kertomaan sama mitä on tapahtunut.
    Lapsena minun oli pakko urheilla, koska isä toivoi minusta yleisurheilijaa ja hiihtäjää. Minä olisin halunnut harrastaa balettia, mutta äitini mielestä tanssiminen oli syntiä(hän oli siis ”harras” uskovainen). Joten päätin, että en koskaan pakota lastani harrastamaan mitään mitä minä haluan, vaan koitan kuunnella mitä lapsi haluaa.
    Olenko onnistunut tavoitteissani? Osassa kyllä, osassa en. Mutta 24v esikoiseni on ainakin tällä hetkellä tyytyväinen elämässään ja edelleen kysyy minulta neuvoa, jos jokin asia askarruttaa. Se on hienoa huomata. Ja olen oppinut, että poikani kyllä kertoo minulle elämästään, kunhan en liikaa utele. Mutta silloin kun hän haluaa jutella, silloin kannattaa pysähtyä kuuntelemaan.❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavia oivalluksia!

      Nuo omat puutelistat ovat hyviä tarkistuslistoja omaan kasvatustyöhön. Koskaanhan ei pysty täydellisesti toimimaan omien haaveittensa mukaan. Pienenä lapsena sitä imee 'totuutta' aikuisilta aika absoluuttisesti. Vaikka itse päätyisi päättelemään aikuisempana toisin, lapsena omaksutut mallit on tallennettu ilman mediakritiikkiä ja ne vaikuttavat väistämättä omaan toimintaan. Tavalla tai toisella kai aina.

      Nuo viimeisen kappaleen ajatuksesi kertovat mielestäni hyvää omasta oppimisestasi ilman vikalistaakin. Tuo kuunteleminen ja pysähtyminen, kun nuori (vihdoin) haluaa jutella, on mukana minunkin kasvatuskäsikirjassani. Ihan parhaita oivalluksia ikinä.

      Poista
  3. Jatkan vielä sen verran, että vaikka kaikki nämä tärkeät asiat, mitä listallasi oli, jotenkin tuntuivat puuttuvan elämästäni, silti voi kasvaa tasapainoiseksi ja tyytyväiseksi aikuiseksi. Olennaista on asioiden läpikäyminen ja ymmärtäminen. Minä olen antanut kaiken menneisyydessäni anteeksi tai oikeastaan koen, että ei ole mitään anteeksiannettavaa. Sen ymmärtäminen, että jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta joskus tilanteet ovat vain liian vaikeita ja on vaikea nähdä, mitä pitäisi tehdä. Mutta kun ymmärtää asiat, voi antaa anteeksi ja tajuta, että vika ei ollut itsessä. Ja näin pystyy itse kuuntelemaan itseään ja pitämään itseään tärkeänä. T. Irkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, miten viisaita kirjoitat, Irkku!

      Itse takkuilen kovasti tuon anteeksiantamisen kanssa. Joissakin asioissa se on helpompaa ja joissakin todella vaikeaa. Nuo vaikeat anteeksiannettavat asiat ovat niitä, jotka sotivat eniten omaa oikeudentajua vastaan. Tässä on itselläni vielä ison kasvamisen paikka.

      Kiitos, kun jaoit! 🦋

      Poista
    2. Ennen anteeksiantoa pitää tulla kaikki nämä muut tunteet; viha, suru, pettymys, raivo jne. Mitään ei saa enää pitää sisällään toisten takia, vaan pitää kuunnella itseään. En tarkoita, että itse kohteelle pitää raivota, se ei välttämättä johda mihinkään, koska toinen on kuitenkin puolustuskannalla, mutta itse pitää kuunnella kaikkia niitä tunteita, joita aikaisempi kohtelu on aiheuttanut. Sama minulla, että en voinut ymmärtää, koska soti minunkin oikeustajuani vastaan, mutta helpotti, kun olin aikani todella vihainen. Nyt tajuan, että minua kohtaan tehtiin todella väärin eikä minun tarvitse niitä asioita koskaan hyväksyä. Mutta ymmärtää voin ja olenkin ymmärtänyt, mutta vasta sitten, kun annoin itseni tuntea kaikki ne tunteet, mitä tunsin❤️ t. Irkku

      Poista
    3. Viisaita sanoja. Ehkä minä voisin nyt uskaltaa olla vihainen ihan rauhassa. Ja pettynyt. Ihan itsekseni, mutta kunnolla. Minäpä keskustelen tästä itseni kanssa 👍

      Poista
  4. Hyvä lista!
    Minä lisäisin siihen sellaisen avoimuuden, että asioista voidaan puhua yhdessä avoimesti, myös vaikeista asioista. Ja mitä isompi lapsi sitä enemmän vanhemman pitäisi tuoda keskusteluun aspektia,että kaikilla on vastoinkäymisiä ja niistä selvitään aina jotenkin eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, rouva Kepponen!

      Kun nyt tarkoin ajattelen, niin jotenkin tuohon olen pyrkinyt, ehkä enemmänkin rehellisyyden ja luotettavuuden näkökulmista. Mutta niissä näkökulmissa on jäänyt vielä tilaa parantaa avoimuuden näkökulmasta. Tämä oli ehdottoman hyvä lisäys!

      Kirjoituksesi kiritti minut lisäksi ajattelemaan hieman eteenpäin. Olen yrittänyt osata tasapainotella kasvattavan ja tasa-arvoisen vanhemman vaihtuvalla kaarella. Nuorempana lapset tarvitsivat enemmän sitä kasvattavaa, rohkaisevaa ja tukevaa vanhemmuutta. Oli vaikeaa tunnistaa se piste, jolloin sillä linjalla piti hellittää otettaan, siirtyä enemmän tasa-arvoiseen kumppanuuteen ja liu'uttaa tasapainoa tuolla akselilla eteenpäin.

      Tasa-arvoisuus aikuisena on ollut tärkeä luottamuksen perustana. Olen edelleen hieman myös se kasvattava vanhempi, mutta vain tarvittaessa ja sparraillen. Olemme kaikki aikuisia erilaisilla kokemuspohjilla ja jokaisella on paljon annettavaa muille ihan tasaveroisesti. Sen opetteleminen oli minulle välttämätöntä ja myös ihan parhaita juttuja, mitä vanhemmuudesta olen oppinut.

      Poista
  5. Kiinnitin heti huomiota tuohon ensimmäisen kommenttisi ensimmäiseen lauseeseen: "..isä osoitti tunteita, mitä äiti suvaitsi". Minunkin äitini on voimakastahtoinen, eikä päästänyt tunteita näkyville, joten ei ilmeisesti kestänyt muidenkaan tunteilua. Äitini on pohjalainen ja isäni oli karjalainen, ja molemmat puhuivat tietysti eri murretta. Minusta kuvaava tälle, että jos lapsena erehdyin sanomaan jotain karjalaisittain, äiti ärähti heti, että Puhu kunnolla!
    Yleensäkin olen alkanut ihmetellä, miten maailman ihmiset ovat niinkin tasapainoisia kuin ovat, kun kuulee, mitä kaikkia ongelmia ja vääryyksiä ihmiset ovat lapsena saaneet kokea. Itselläni oli kyllä hyvä lapsuus, enkä koe saaneeni mitään traumoja. Tai no, ehkä joistain asioista olisi pitänyt puhua avoimesti. Äiti on nyt vanhana joskus aloittanut keskustelun vanhoista asioista, mutta en kykene hänen kanssaan niistä keskustelemaan, eikä nyt tänä päivänä varsinkaan, kun hänellä on alzheimer jo aika pitkällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ensimmäinen kappale osuu aika lähelle. Herättää tuttuja tunteita.

      Ehkei kaikista asioista tarvitsekaan jutella. Jos on päässyt niiden yli, ne voi minusta hyvin myös haudata (ellei jotain muuta ole jäänyt kaivelemaan).

      Poista
    2. Aika jänniä nämä äitiemme lausahdukset, jotka ovat jääneet muistoihimme. Minun äitini, suomenruotsalainen, sanoi aina, kun olin jostakin asiasta eri mieltä " Nuu e ty så undeli" = Nog är du så underlig = Oot sää kans kummallinen". Varsinainen itsetunnon kehittämislause! Mutta minähän suutuin aina tästä lauseesta ja se varmasti minut pelastikin:) t. Irkku taas

      Poista
  6. Hei. Minun mielestäni lapsen kehitykseen vaikuttaa puolet perimää ja puolet ympärstöä.Turvallisuudentunne on tärkein.Pidän itse kiintymyssuhde mallista, jossa lapsi voi olla: turvallisesti kiintynyt. Hänen tarpisiin vastataan. Hän tuntee olvensa tärkeä ja pidetty....Sitten tulee turvattomasti kiintynyt lapsi: hänen tarpeisiin ei ole vastattu.

    Välttelevästi kiintynyt lapsi tuntee turvattomuutta ja on oppinut, että myönteiset tunteet ovat sallittuja, mutta kielteisiä tunteita ei kannata näyttää.

    Ristiriitaisesti kiintyneen lapsen vanhemmat ovat kyllä vastanneet lapsen viesteihin ja tarpeisiin, mutta käytös on ollut epäjohdonmukaista. Passiivista,
    ennalta arvaamatonta ja välinpitämätöntä.

    Kehitysmalleja on lisää muun muassa Freudilta ja Erik H. Ericsonilta, tämä malli on Bowlbyn

    VastaaPoista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)