Kantarellien jäljillä (taas kerran)

Tänään työpäivän jälkeen ulkona oli 12 astetta lämmintä ja taivas oli pilvessä. Neulepusero ei tuntunut riittävän lämpimältä metsälenkille, joten puin sen päälle lisäksi kosteuden kestävän ulkoilutakin. Hyvä niin, sillä ensin tarvitsin kaiken tuon lämmön. Sitten tuli liikkuessa lämmin ja takki pääsi roikkumaan vyötärölle. Lopulta sade yllätti ja takki pääsi taas pian sateen suojaksi. Kerrankin tukka oli kuivana kotiin päästyäni. Aikaisemmilla kerroilla kuuma keli on hikoiluttanut minut = harjukiipeilijän niin, että tukkakin on kostunut hikoilusta. Tänään selvisin reissusta kuivin päin sateesta huolimatta 👍.

Kantarelleja löytyy lähimetsästä joka päivä, kiitos sateiden. Ja nehän on tietenkin kerättävä talteen ja pakastettava. Paitsi jos niitä on ihan liikaa omaan käsittelykykyyn nähden, voin tarjota niitä muutamalla läheiselle ihmiselle. Kantarellien kanssa olen tarkka. Pihi oikeastaan. Niitä tarjoan vain harvoille ja valituille.

Kantarellien kuluttajia löytyy omasta perheestäkin ihan yllin kyllin, joten pakastin täyttyy välittömän herkuttelun lisäksi.

Kuvina taas kännykkäkuvia.

Tungosta pannulla. Alussa tuoksu on hennon sitruunainen, kypsymisen edistyessä kypsemmän metsäinen. Makea.

Olen harrastanut ja keräillyt sieniä ehkä reilut viisi vuotta. Noviisi siis vielä. Aloitin suppilovahveroista ja ihmettelin kovasti, mistä niitä voisi löytää. Kysyin sienikaverilta neuvoja hyvän sienipaikan löytämiseen ja sain ystävällisiä, mutta jokseenkin hyödyttömiä neuvoja. Silloin en tiennyt vielä, että sienipaikkoja ja niiden sijainteja ei jaeta. Sittemmin olen viisastunut siinä(kin) suhteessa.

Olen karttoja tutkaillen ja metsiä läpi kävellen moneenkin kertaan opetellut sitä, mistä sieniä voi löytää. Olen tehnyt itselleni tyypillisesti todella paljon taustatyötä ja sitten olen jalkautunut todella, todella moneen paikkaan. Ehkä muutamaa sataa käveltyä maastokilometriä kohden löytyy jokin kohtuullinen sienipaikka. Ei mikään sienitaivas, mutta käveltävä kohde. Kilometrisieniä siis. Jokaista hyvää sienipaikkaa kohden talsin keskimäärin toista tuhatta tai jopa tuhansia kilometrejä. Vaihtelevaa maastoa, hyttysiä, hirvikärpäsiä, sadetta ja hellettä yms. Ei mitään helppoja askeleita siis.

Tämän tästä joku tuttu tai muu vastaava ilmoittaa minulle (kun olen heille keräämiäni sieniä ilmaiseksi toimitellut), että jos he vain tietäisivät sienipaikkani, he kävisivät keräämässä sienet ihan itse. Tässä kulkee se sienestäjän ja ei-sienestäjän välinen ymmärryksen raja 😠.

Jos minä aktiivisienestäjänä olen kävellyt mahdottomat metsämatkat ja käyttänyt niihin aikaa ison harrastuksen verran löytääkseni hyvän sienipaikan, niin MIKSI IHMEESSÄ minä kertoisin kaverille ihan tuosta vain parhaan sienipaikkani sijainnin ja löytäisin sen jälkeen sienipaikan aina tyhjäksi kerättynä? Eiväthän ne minun sienipaikkani ainakaan niin runsaita ole, että niistä riittäisi useammalle aktiivikerääjälle satoa.

Tässä kohtaa minun ja joidenkin tuttavieni logiikat eroavat toisistaan ja sitä seuraavaa keskustelua en jaksa käydä.

Ihan hyvää tekee kaikille keräilystä kiinnostuneille aloittaa harrastus ihan alusta. Niin kuin melkein kaikki muutkin tekevät. Jos haluat itsellesi kullan kalliin huippusalaisuuden, sinun pitää joko löytää se tai sitten maksaa siitä maltaita. Ilmaiskyytejä on harvoin tarjolla.

Siitä huolimatta metsät pursuavat ainakin Hämeessä kultaisista kantarelleista. Suosittelen metsään menemistä. Jos sieniä ei löydy, sielu rikastuu senkin edestä.