Olen herkkänahkainen ja minua kannustetaan säännöllisin väliajoin kovettamaan nahkaani. Se ei kuitenkaan ole helppoa eikä minun näkökulmastani edes kovin tavoiteltavaa. Mistä sitä tietää, milloin itsensä kovettamisessa on päässyt tavoitteeseen? Silloin, kun ei enää satu? Todennäköisesti siinä vaiheessa on jo itse se, joka satuttaa muita. Se olisi kestämätöntä.
Luonnon kanssa ei saa olla liian herkkä. Lihansyöjä syö lihaa, se vain täytyy kestää ilman sen suurempaa kaunaa ja katkeruutta ;-) Olisiko nahan parkkiinnuttaminen vahvistava tekijä myös luonnon seuraamisessa ja kuvaamisessa?
Sitä pohtiessa elokuun lopun kuvia... Sääksi on vuorossa tällä kertaa.
Kummallista, että kaikkien pitäisi pyrkiä olemaan paksunahkaisia. Herkkyys on hieno ominaisuus.Usein herkät ihmiset vaistoavat asioita paljon paremmin. Ole juuri sellainen kuin omiaan olet ♥
VastaaPoistaPaksunahkainen pärjää ehkä paremmin, mutta ihmiset hänen lähellään usein sitäkin huonommin. Kiitos kannustuksesta :-)
PoistaPaksunahkaisuus on toivottava ilmiö, kun ajaa oikeita asioita. Ei pääse vääryyksien nillittäjät ihon alle.
VastaaPoistaJust jossain oli sairas kettu ammuttu ihmisten nähden, ja ihmisethän ei kestä sitä, että pikku Topi- kettu tai kaunis joutsen tapetaan - vaikka eläinsuojelulaki niin vaatiikin toimimaan, mikäli eläin kärsii. Nostetaan kauhea facebook-viha. Ihmiset vain on vieraantuneet luonnosta niin, etteivät hyväksy sitä, että luonnossakin on sairautta, kuolemaa ja julmuutta, joille me ei voida mitään. Ja auttamisen halu on niin suurta, että jos nähdään lintu puussa tai hirvi järvessä, luullaan että sillä on hätä ja soitetaan 112.
Sopivassa määrin kutakin, olisiko niin...
PoistaUpeat kuvat ja allekirjoitan kaiken sanomasi.
VastaaPoistaKiitos!
PoistaJa kiitos :-)
Mahtavia kuvia taasen !.♥
VastaaPoistaKiitos, Irma!
PoistaNyt löysin sattumalta sinun toisen blogisi jota ilmeisestikin päivittelet useammin!? Ilman muuta lähden seuraamaan juttujasi ja tutkimaan upeita kuviasi :)
VastaaPoistaLuontoa tekisi itsekin mieli kuvata enemmän, mutta en vaan saa itseäni irti fillaroimaan aamuvarhaisella kamerareppu selässä. (Auto on pois laskuista) Sitten jos joskus pääsen "maalle", olen ihan fiiliksissä. Pitäisi ehkä etsiä joku kaveri mukaan :D
Hyvä, että löysit! Se toinen blogi on sellainen hissukseen ja satunnaisesti päivittyvä.
PoistaOnneksi aamut siirtyvät koko ajan myöhäisempään kellonaikaan - jotain hyvää tässä on sentäänhämärtyvässä syksyssäkin ;-) Ei tarvitse pian olla enää yhtään aamuvirkku ollakseen jalkeilla auringonnousun aikaan :-)
Upeat kuvat!
VastaaPoistaHerkkyys on vahvuus, vaikka joskus se tuottaa todella kipeitä kokemuksia.
Juuripa niin...
PoistaHienot kuvat. Tuntuu, että paksunahkaisuus on tämän päivän sana. Se ei minusta kuitenkaan ole mikään tavoiteltava ominaisuus, mikäli samalla unohdetaan inhimillisyyteen luonnollisesti kuuluva herkkyys. Hyvin kirjoitettu.
VastaaPoistaKiitos, between!
PoistaKai sitä pitäisi olla hyppysellinen kumpaakin...
Hienoja kuvia.
VastaaPoistaOlet nähnyt paljon sääksiä. Oletko opetellut erottamaan kuvissasi (ja muutenkin) nuoren ja vanhan sääksen?
Kiitos, Töyhtötintti!
PoistaKyllä minulle joku on kertonut ja opastanut, vaan en ole vielä oppinut ;-) Sääksikeskuksessa olen ollut kahdesti ja silloin sääksen läheisyys on täynnä säpinää ja jännitettä ja keskittymistä kuvaamiseen. Lintutornilla sääksi lentää ja kalastelee sen verran kauempana, ettei silmä 400-millisellä putkella huomaa mitään eroa...
Sen tiedän, että naaras on isompi kuin uros :-) Jotain sekin ;-)
Onpa upeat kuvat, onnittelut!
VastaaPoistaVähän samansuuntaisia ajatuksia kuin sinä olen viime aikoina ajatellut. Se vie paljon energiaa ja tuntuu kurjalta. Herkkyys on mielestäni voimavara, vaikka on joskus myös raskasta. Voimia sinulle sinne, olet hieno juuri sellaisena kuin olet!
Kiitos, nainen.kuvastimessa!
PoistaJa kiitos :-)
Kiitos, Intianminttu!
VastaaPoistaNyt, kun kuvankäsittely toimii, voi kuvia kropata hieman enemmän ja silti saa kuvasta vielä selvää :-)
Upeat kuvat!
VastaaPoistaSilloin, kun kyse on toisen ihmisen huonosta käytöksestä, ei todellakaan vastapuolen tarvitse tai kuulu olla paksunahkainen. Toinen on vain ollut yksinkertaisesti törppö tai jopa tahallisesti ilkeä. Yritän suodattaa sellaiset ihmiset pois elämästäni ja olen aika hyvin siinä onnistunutkin.
Voi hurja, miten upeita tilannekuvia. Meidän järvellä asuu sääksiä ja joskus niitä kiertelee tuossa pellon ylläkin. Kuvaa en ole niistä koskaan saanut, saati, että olisin edes nähnyt niiden nappaavan kaloja. Paksunahkaisuudesta seuraa helposti jääräpäisyys ja kyynisyys, jota piirrettä ehkä eniten inhoan ihmisissä. Parempi säilyttää herkkyytensä ja kehittää jonkinlainen törppösuodatin :) Luonnon seuraamisessa mielestäni herkkyys on on a ja o. Pitää katsoa hyvin kaukaa jos ajattelee, että luonto on kaunis kiiltokuva, lähempää katsoen huomaa, että se on myös täynnä kaaosta ja taistelua, muttei pahuutta.
VastaaPoista